ONKO JORDAN B. PETERSON VAARALLINEN GURU? – HESARIN GURUHARHOISTA

JOHDANTO

Valtakunnan laajalevikkisin sanomalehti Helsingin Sanomat kertoo kehitteillä olevasta self-help-välineestä, jolla opitaan ihan itse paljastamaan self-help-messiaiden manipuloivat taktiikat. Toimittaja Onni Kalinin (26.7. 2024) tuotos alkaa esittelytekstillä: ”Internetissä on vaikea välttyä modernien gurujen elämänohjeilta. Nyt kaksi professoria kehittelee ”gurumetriä”, jonka avulla ihmiset oppivat paljastamaan selli help -messiaiden manipuloivat taktiikat.”

Artikkeli on nimeltään ”Internetin gurumarkkinat” ja siinä annetaan ymmärtää Jordan B. Petersonin olevan malliesimerkki ”sekulaarista gurusta”, joista Kalin haluaa varoittaa lukijakuntaa. Pääasiallisena innottajana artikkelille on Chris Kavanaghin ja Matthew Brownen pitämä Decoding the Gurus podcast ja heidän luomansa gurumetri.

Kiinnostuin artikkelista monestakin syystä. Tietysti paljolti siksi, että olen kirjoittanut Jordan Peterson -ilmiöstä kirjan ja näin perehtynyt suhteellisen mittavasti hänen ajatteluunsa. On kiinnostavaa tarkastella ja arvioida journalismin tasoa arvioimalla sitä, miten omista tutkimuskohteista kirjoitetaan. Joihinkin artikkelissa mainituista guruista taas olen tutustunut ihan ”viihdekäyttäjänä”. En kirjoita tätä artikkelia kuitenkaan loukkaantuneena fanina. Lähtökohtani on journalismikritiikki. Kriittisen medianlukutaidon pitäisi ulottua viihdevaikuttajien haastatteluihin, professorien luentoihin, vaihtoehtomedian lukemiseen ja sosiaalisen median katselemiseen, mutta myös niin kutsutun valtamedian tuotosten arviointiin.  

 Tekstin kuvauksen sävy on selvästi negatiivinen.  Kalin kirjoittaa: ”Analyysinsä tueksi Kavanagh ja Browne ovat kehitelleet ”gurumetrin”. Se on kokoelma negatiivisia piirteitä ja toimintatapoja, joita sekulaarisilla guruilla usein on. ” Kyse on siis nimenomaan negatiivisista piirteistä. Lähtökohtana on mielenkiintoisesti se, että sanskritiinkielinen, opettajaa, mentoria ja asiantuntijaa tarkoittava sana ”guru” on negatiivinen. Tämä etymologinen näkökulma on tärkeä, koska se myös kuvaa sitä roolia, joka luo ”guruuden”. Yksinkertaisesti aina, kun opetetaan vaikuttavasti ja mentoroidaan heitä, ollaan periaatteessa alttiita ”kalinistiselle gurukritiikille”. Myöhemmin tekstissä tarkennetaan sitä, miten guruilu on vaarallista: ”Ilmiössä piilee kuitenkin merkittäviä vaaroja. Kun gurut jakavat misinformaatiota, mustamaalaavat tärkeitä instituutioita ja lisäävät epäluottamusta esimerkiksi tiedettä kohtaan, ihmisille syntyy huonoja episteemisiä eli tietoon liittyviä tapoja. Pahimmillaan se johtaa tilanteisiin, jossa ihmiset tekevät itselleen vahingollisia päätöksiä – kuten jättävät rokottautumatta.”

Jätän tietysti lukijan arvioitavaksi tämän kirjoitelmani pohjalta sen, millaisia ”episteemisiä eli tietoon liittyviä tapoja” Kalin edustaa ja toteuttaa. Luonnollisesti tarkoitukseni ei ole arvioida Kalinin koko toimittajatyötä tai persoonaa. Kommentoin ainoastaan tätä nimenomaista artikkelia ja siihen liittyvää keskustelua. Myös se, että Hesarin toimitus päästää läpi tällaisia artikkeleita, on mielestäni keskustelun arvoista.

HAASTEITA

Näen ennen kaikkea seuraavanlaisia haasteita kyseisessä tekstissä:

Haaste 1: Artikkelista muodostuu hieman vinoutunut kuva siitä, mitä on tiede ja tieteellisyys.

Haaste 2: On vaikea välttyä vaikutelmalta, jossa Kalin guruttaa ihailemiaan podcasttieteilijöitä juuri tavalla, jota artikkelissa kauhistellaan. Kutsun ilmiötä protolitonismiksi eli ensikiven heittämiseksi.

Haaste 3: Seitsemän esimerkkigurun valitseminen on heikosti perusteltua ja luo lukijalle perustellun epäilyn siitä, että Kalin ei ole perehtynyt heidän tuotantoonsa asianmukaisella syvyydellä.

Haaste 4: Kalinin esittämässä gurumetrissä pidetään negatiivisen gurun merkkinä sen väittämistä, että ”valtamedia…on vähintäänkin vajavainen”. Kuitenkin hänen oma, Helsingin Sanomissa julkaistu artikkelinsa on ilmeisesti kaikin määritelmin osa valtamediaa ja se on hyvinkin vajavainen.

VINOUTUNUT KUVA TIETEESTÄ

Tieteeseen kuuluvat erilaiset koulukunnat, kiistat ja niin tarkennukset kuin kokonaiset paradigman muutokset. Ajatus, että on olemassa jokin staattisen jykevä tieteellinen tietopankki, jota viisaat valon soturit vartioivat, on naiivi.

Tieteellisessä toiminnassa pidetään yleisesti ottaen varsin tärkeänä, että lähteisiin perehdytään huolella, niitä siteerataan ja niihin viitataan oikein, ja kritisoitavat tahojen ajattelu pyritään esittämään oikeudenmukaisesti ja totuudellisesti. On mielestäni ongelmallista, jos artikkelin kirjoittaja esiintyy tieteen puolustajana ja kuitenkin laiminlyö näitä tieteellisen toiminnan periaatteita. Tieteen mutkikkuus ei ole mikään salaisuus valveutuneelta suurelta yleisöltä. Pari vuotta sitten Der Spiegel -lehden bestsellerlistan kärjessä keikkui sitkeästi tiedetoimittaja Mai Thi Ngueyen-Kimin kirja Die gleiste gemensame Wirklichkeit: Wahr, falsch, plausible – die grössten Streitfragen wissenschaftlich geprüft (2021), jossa hän taitavasti kuvaa tieteellisten kysymysten monimutkaisuutta. Se, että tällainen teos on suuren yleisön lukupöydällä, viestii ihmisten kyvystä ymmärtää tieteen moni-ilmeisyyttä. Mutkikkuuden salaisuuden soisi saavuttavan myös kansallisen lehdistömme sisällöntuottajien sielunelämän. Painin juuri joitakin aikoja sitten omalla tutkimusalallani erilaisten tutkijasuuntausten, koulukuntien ja historiallisten vaikutuskulkujen kanssa. Ehkä osittain juuri tätä taustaa vasten artikkelin mustavalkoasetelma särähti kovasti. (Questioning the Quests: Usefulness of the Concept of Quest in the Historical Jesus Research, paper presented in Annual Conference of Society of Biblical Literature, 2022, Denver). Tutkimuskentän ääni on usein hajanaista ja jopa epäselvää, vaikka sieltä perusvirtauksia ja yhteisiä aksioomia voidaankin erottaa. Luonnollisesti on olemassa likiarvoisesti määritettävä ”epistemic enterprise”, episteeminen projekti, jota voidaan kutsua tieteeksi. Se, että tämä voisi tomia jonkin horoskooppia muistuttavan gurumetriviritelmän yhtenä perusasetuksena, herättää epäilyjä.

PROTOLITONISMI: JOKA TEISTÄ ON GURUTON, HEITTÄKÖÖN ENSIMMÄISEN KIVEN

Kalinin artikkelissa on hieman koomisiakin piirteitä. Samalla, kun toimittaja kokoaa toistaiseksi paljastamattomilla kriteereillä valitun viisikon guruesimerkeiksi, hän rakentaa tekstinsä hyvin pitkälti kahden fanittamansa podcastpirteän tieteilijän ideoihin. Apulaisprofessori Chris Kavanagh ja professori Matthew Browne nauttivat selvästi Kalinin järkkymätöntä luottamusta. Nostan esille muutaman ”mielenkiintoisen” seikan. 1) Kalin ei missään kohtaa arvioi kriittisesti Kavanaghin ja Brownen gurumetri-ideaa ja koko heidän viritelmäänsä. 2) Kalin ei sovella gurumetri-ideaa kriittisesti Kavanaghin ja Brownen omaan toimintaan. 3) Kalinin omilla guruilla mainitaan olevan 150 000 seuraajaa ja he pitävät aktiivisesti podcastia. He siis kamppailevat samasta tilasta (huomiotalous) kuin tekstissä kritisoidut ”muut gurut”. 4) Kilpailevista guruista esitetään virheellisiä, vääriä ja harhaanjohtavia tietoja. 5) Kilpaileville guruille annetaan puoskaroiden ”etädiagnooseja”, mutta samalla annetaan kuvaa, että edustetaan jykevästi koululääketieteellistä konsensusta.

Kun vertaan tätä siihen, miten oikeastaan kaikki tuntemani Hubermanin ja Petersonin kuuntelijat suhtautuvat näiden tuotoksiin, on kovin vaikeaa mieltää Kalinia jollakin tavalla kriittisanalyyttisemmaksi suhtautumisessaan omiin guruihinsa. Tästä intoutuneena esittelenkin uuden sivistyssanan protolitonismi. Tämä juontaa juurensa kertomukseen Jeesus Nasaretilaisesta, jonka eteen raahataan aviorikoksesta syytetty nainen. Kun delegaatio toteaa Jeesukselle, että laki käskee kivittämään tämän, Jeesus vastaa ”synnitön teistä heittäköön häntä ensimmäisenä (prootos) kivellä (lithos)” (kreik.  Ὁ ἀναμάρτητος ὑμῶν πρῶτος ἐπ' αὐτὴν βαλέτω λίθον) Protolitonismi on mielestäni oivallinen käsite kuvaamaan somejulkisuudessa käytävässä raivokkaassa keskustelussa ilmenevää vinoumaa. Henkilö X syyttää ryhmää A toiminnasta, jota hän itse, tai hänen olennainen viiteryhmänsä harjoittaa myös. Protolitonismi eroaa tekopyhyydestä käsitekartallani siten, että tekopyhyys on tietoisempaa, kun taas protolitonismi on usein vilpittömän tiedostamatonta.

 MIKÄ YHDISTÄÄ NÄITÄ ”PAHISGURUJA” JA EROTTAA HEIDÄT ”HYVISGURUISTA”?

Artikkeliin esimerkeiksi haalittu seitsikko ”sekulaareja guruja” on perin erikoinen. Lex Fridman, Chris Williamson, Andrew Tate, Jordan Peterson, Andrew Hubermann, Sam Harris ja Joe Rogan. Näitä pitäisi yhdistää joidenkin sellaisten, merkityksellisten seikkojen, jotka samalla erottavat heidät Kalinin omista guruista Kavanaughista ja Brownesta. Onko vaikkapa podcastkanavaa Toivon politiikka pitävä vasemmistoliiton kansanedustaja Veronika Honkasalo pahisguru? Jos ei ole, niin mitkä attribuutit hänet erottavat näistä viidestä pahisgurusta? Mikäli kyseessä olisi ohjaamani opinnäytetyö, käskisin määrittelemään selkeästi yhdistävät ja erottavat attribuutit, jotta koko työltä ei putoaisi tieteellinen ja metodologinen uskottavuus.

Käyn seuraavaksi pikaisesti ja lyhyesti läpi seitsikkoa kommentoiden lähinnä valintojen absurdiutta.

Andrew Tate

Tate on entinen potkunyrkkeilyn maailmanmestari ja aktiivinen muslimi, joka melko maanista uhoa tihkuvana saarnaa itsekurin ja maskuliinisuuden sanomaa miljoonille seuraajilleen. En ole kovin mittavasti tutustunut Taten ajatteluun, mutta toki jonkin verran kuunnellut hänen haastattelujaan. Urheiluautoja keräävän Taten bisneksenä on ollut Only fans -tyttöjen toiminnan pyörittäminen. Eräänlainen digisutenööri siis. Hän toteaa voittavansa Jordan Petersonin debatissa, koska on nopeampi puhumaan kuin Peterson, mikä minusta riittää kuvaamaan hänen tapaansa jäsentää maailmaa. Samoin hän on todennut, että brassijujitsusta ei ole mitään hyötyä katutappelussa, minkä tyrvääläishuittislainen vapaaotteluyhteisömme on osoittanut empiirisesti vääräksi useaan otteeseen. Jos nyt jatkan kuvitelmaani, jossa olisin Kalinin opinnäytetyön ohjaaja, ehdottaisin, että hän keskittyisi Andrew Taten arviointiin gurumetrillä. 

Joe Rogan

Joe Rogan on meille UFC:n seuraajille tuttu ainakin ottelukommentaattorina ja toimittajana. Hänen erittäin suositut podcastinsa perustuvat keskusteluihin mitä moninaisimpien vieraiden kanssa. Formaatti, jossa keskustellaan tuntikausia sensuroimatta jonkun alan asiantuntijan kanssa, ei minusta oikein vaikuta vaarallisen toksiselta ja narsistiselta guruilulta. Roganin suosio perustuu käsittääkseni vähän samalla tavoin kuin vaikkapa Piers Morganin ”Uncencored-ohjelman” menekki vapaaseen keskusteluun, jossa annetaan lähes kaikkien kukkien kukkia. Välillä Rogan puolustaa kiivaasti maapallon pallomuotoa litteään maahan uskovaa lukkopainivirtuoosi Eddie Bravoa vastaan, tappelee yhden vieraansa kanssa siitä, osaako Tommy Fury nyrkkeillä, yrittää moderoida kahden keskenään taistelevan ravintogurun välistä mittelöä jne. Kyse on viihdeohjelmasta, showsta. Tällainen sensuroimattomuus nostattaa besserwisseristön tämän tästä takajaloilleen, koska mukaan pääsee ”vääriä mielipiteitä”. Demokratia ja sen kaksoisveli sananvapaus kuitenkin pohjautuvat myös epämiellyttävien ja jopa idioottimaisten äänien eetteriin pääsylle.

Sam Harris

Sam Harris on neurotieteilijä ja filosofi, jonka itse kyllä ehkä luokittelisin uskonnollisiin guruihin tai vaikuttajiin. Hän nimittäin on merkittävimpiä nimiä niin kutsuttujen uusateistien riveissä. Uusateistit kuten Richard Dawkins ovat antiuskonnollisuudessaan mitä uskonnollisimpia ja vielä aika ärhäkkää lajityyppiä. Mutta mitä yhteistä on machomuslimi Tatella, erikoisuuksia haastattelevalla Joe Roganilla ja aktiiviateisti Harrisilla? Kalin ei kerro.

Chris Williamson

Toimittaja ei myöskään kerro, miten Chris Williamson on vaarallinen guru. Minulle Williamson oli joukosta ainoa tuntematon nimi. Ihmettelen hieman, miten Hesarin toimitus päästää läpi artikkelin, jossa selkeästi joku leimataan pahaksi ja vaaralliseksi perustelematta asiaa mitenkään. Noin ei kuulu tehdä.

Lex Fridman

Lex Fridman isännöi muun muassa mielenkiintoisia debatteja, joihin on osallistunut eturivin asiantuntijoita. Kyseessä ei oikein vaikuta olevan guruileva vaikuttamispyrkimys vaan enemmänkin vapaan foorumin antaminen erilaisille näkemyksille. Kuuntelin esimerkiksi Lex Fridmanin juontaman keskustelun, jossa johtaviin israelilaishistorioitsijoihin kuuluva professori Benny Morris debatoi antisionistisena aktivistina tunnetun Norman Finkelsteinin kanssa. Mukana olivat Lähi-itäanalyytikko Mouin Rabbani (pro Palestiina) ja somevaikuttaja Steven Bonnell (Destiny) (pro Israel). Olisi kovin kiinnostavaa kuulla tarkempi guruarvio tästä toiminnasta? Benny Morrista voidaan pitää jopa ykkösnimenä Palestiinakonfilktin historiallisen taustan tutkimuksessa. Kuvaavaa on, että väitellessään Morrisin kanssa itse Finkelsteinkin tämän tästä viittaa nimenomaan Morrisin teokseen tietolähteenä. Yksikään suomalainen media ei ole tainnut päästä lähimainkaan samalle asiantuntijatasolle kuin Fridman järjestäessään debatin Finkelsteinin ja Morrisin välillä (Enkä tarkoita tätä nyt millään tavalla Hannu Juusolan tai Timo Stewartin osaamisen väheksymiseksi). Onkohan gurumetrissä sellaista funktiota, joka soittaisi jäätelöautomelodiaa ja löisi skriinille tekstin ”Error: järjestelmässä on vierasesine”?

Andrew Huberman

Asettaisin heti kättelyssä Hubermanin hieman erilleen kaikista muista. Olen kuunnellut paljon hänen podcastejaan ja tietysti hänen aihealueensa on omien harrastusteni ja nykyisen siviilityöni myötä monella tapaa tuttua. Hänen viskaamisensa pahislistalle on perin kummallista. Millä ihmeen tavalla Stanfordin yliopiston neurobiologian ja silmälääketieteen apulaisprofessori Andrew Huberman on guru, josta pitää varoittaa? Hänen podcastinsa käsittelevät terveellistä elämää koskevaa tutkimusta ja sen popularisoimista suuremmalle yleisölle. Monella osa-alueella Huberman on ottanut haastateltavaksi aiheen tunnustetun spesialistin eli hän ei yritäkään olla kaikkitietävä yleisnäkijä.

Uhkana ja vaarana Kalin gurufobistisine guruineen näkevät tieteen aseman horjuttamisen. Episteeminen prosessi eli tapa kerätä ja yhdistellä tietoa vaarantuu. Pidetään tässä pieni kahvikotva ja taiteellinen tauko ennen seuraavaa suurta ajatusta. Meillä on siis vuonna 2024 maailman kolmanneksi arvostetuimmaksi yliopistoksi rankatun Stanfordin yliopiston neurobiologian ja silmälääketieteen apulaisprofessori, joka haastattelee podcasteissaan usein muita alansa huippututkijoita. Aiheena heillä on jakso toisensa jälkeen terveellistä elämäntapaa tukeva tieteellinen tutkimus. Uhkana on nyt gurufobistien mielestä tieteen instituutioaseman horjuttaminen!

Mitä pahuutta Hubermanista sitten löydettiin? Kalin toteaa Hubermanin jääneen kiinni epäeettisistä suhdekuvioistaan. Väitteen mukaan Hubermanilla oli monta samanaikaista naisystävää näiden tietämättä toisistaan. Oletetaan, että nämä väittämät ovat totta. Miten se vaikuttaa hänen toimintaansa esimerkiksi uniterveyden tieteellistä tutkimusta popularisoivana tutkijana? Onko Kalinilla tiedossa, millainen on hänen omien gurujensa seksuaalieettinen taustahistoria? Tällä on merkitystä lähinnä silloin, jos Hubermanista on rakennettu jokin täydellisen elämän messias tai hän olisi itse sellaisena esiintynyt. Huberman on kuitenkin kertonut avoimesti masennustaipumuksestaan, terapiassa käymisestään ja muutenkin esiintynyt perin epämachomaisessa eetoksessa. Lähes täydellisenä vastakohtana vaikkapa heikkoutta halveksivalle Andrew Tatelle. Mielenkiintoista olisi myös lukea tarkemmin Kalinin linjaukset sellaisesta seksuaalietiikasta, joka ulottuu lain ulkopuolelle. Eli jos laki ei kiellä tiettyä seksuaalista käyttäytymistä, niin millä periaatteilla Kalin kirjoittaa Huberamannin suhdekuvioiden olleen epäeettisiä? Jos sovellamme tähän protolitonistista ajattelua, voimme kysyä, tulisiko meidän kyseenalaista kaikkien niiden Hesarin toimittajien ja heidän käyttämiensä asiantuntijoiden tuotokset, jotka ovat pettäneet puolisoaan tai eksklusiivisuussopimuksessa. Entä Yle? Seiska-lehti tykittää kiusallista tietoa Ylen päätoimittaja Riikka Räisäsen ”epäeettistä suhdesotkua”. Luoko tämä varjon kaiken Yleisradion tuotannon ylle? Minustakin pettäminen on eettisesti väärin ja teologisesti synti. Tällainen rötös ei kuitenkaan sinällään vaikuta meteorologin sääennusteeseen oikeellisuuteen. ”Se, joka teistä on synnitön, kertokoon ensimmäisen uutisen!”

JORDAN PETERSON

Artikkelin kriittinen keihäänkärki on suunnattu psykologian emeritusprofessori Jordan Petersonin rintaan. Kalin kirjoittaa: ”Malliesimerkki modernista sekulaarisesta gurusta on kanadalaisprofessori Jordan Peterson, joka on myös nykyisen ”guruaallon” edelläkävijä.”

Kalinin kuvaus Petersonista on ohut. En tässä yhteydessä ala kohta kohdalta ruotimaan Kalinin väittämiä vaan tyydyn nostamaan esille muutaman keskeisen ongelman Peterson-kuvauksissa. On myös huomattava, että nimenomaan Petersonin kohdalla Kalinin voisi olettaa olevan erittäin huolellinen ja perehtyvä, koska kyseessä on hänen ”malliesimerkkinsä modernista sekulaarista gurusta”. Samoin on luontevaa olettaa, että Kalin nostaa esiin mielestään pahimmat epäkohdat Petersonin tuotannossa.

Kalin kirjoittaa: ”Poleeminen Peterson on ehtinyt puhua puhtaasti lihaan perustuvan ruokavalion puolesta, kyseenalaistaa ilmastonmuutoksen ja peräänkuuluttaa perinteisiä sukupuolirooleja.”  

Kalinin lähteinä on artikkeleita, joissa hyökätään Petersonia vastaan, ei alkuperäislähteitä eli varsinaisia Petersonin puheita, haastatteluja tai kirjoituksia aiheista. Toimittaja Kalin ei myöskään mitä ilmeisimmin ole syventynyt kyseisten artikkelien osakseen saamaan kritiikkiin, vastineisiin jne. Tutkijaseminaarissa Kalin lähetettäisiin punakynäsateessa sakkokierroksille evästyksellä perehtyä alkuperäislähteisiin eikä vain toisen käden tulkintoihin. Käyn seuraavaksi läpi lyhyesti Petersonin ajattelua näistä kolmesta poleemisesta teemasta.

Liharuokavalio

Sekä Peterson että erityisesti hänen tyttärensä Mikhaila ovat erikoisella liharuokavaliolla, jossa syödään pelkästään lihaa ja suolaa. Syynä tähän on heitä molempia vaivaava allergia/autoimmuunihärdelli, joka reagoi ärhäkkäästi kaikkeen muuhun paitsi lihaan. Ensireaktio tähän on meillä useimmilla perin hämmentynyt. Onhan vaikkapa kasvispainotteisella Välimeren ruokavaliolla mitä vankin tieteellinen tuki. Hyvään tutkivan journalismin ja tieteen eetokseen kuuluu kuitenkin myös alkuperäislähteen ”kuuleminen”. Olisi myös saatava vastaus kysymykseen ”miksi Peterson ei saisi puhua puhtaasti lihaan perustuvan ruokavalionsa puolesta?”.

Yritetään ensin empaattisesti asettua professori Petersonin asemaan ja aidosti kuulla, mitä ja missä sävyssä hän puhuu tästä erikoisruokavaliosta. Petersonin tytär Mikhaila kärsi tuskallisista nivelvaivoista, masennuksesta ja ties mistä. Mikään lääketieteellinen hoito ei kunnolla tehonnut, mikä ajaa jokaisen edes puolinormaalilla tunne-elämällä varustetun vanhemman hulluuden partaalle. Sitten löytyy kummallinen, standardeja uhmaava menetelmä, jonka ansiosta tytär paranee ja pystyy vuodesta toiseen elämään täyspainoista elämää. Vakaviin terveysongelmiin ajautunut isä-Peterson sai myös merkittävää terveysapua siirryttyään tälle kummalliselle dieetille. Ilmeisesti Petersoneilla on taipumus harvinaisen ärhäkkään autoimmuunireaktioon ja tämä pysyy kurissa vain kummallisuusdieetillä.

Olen kuunnellut useita eri keskusteluja, joissa Petersonit (sekä isä-Jordan että tytär-Mihaila) kertovat ruokavaliostaan. Jordan Peterson ei puske tai tyrkytä liharuokavaliota kaikille vaan esittää sen enemmän omana stoorinaan, mahdollisena valintana niille, jotka ovat jo ”kaikkea kokeilleet”. Kannattaa muuten kuunnella Petersonin keskustelu Harvard Medical Schoolin psykiatrian apulaisprofessori Chris Palmerin kanssa. Palmer on perehtynyt ketoruokavalion aivoterveysvaikutuksiin ja sitä koskevaan tutkimukseen. Tästä keskustelusta saa hyvän läpileikkauksen nimenomaan tähän Petersonin ”puhtaasti lihaan perustuvan ruokavalion puolesta puhumiseen”. Toisin sanoen tuosta keskustelusta käy ilmi, miten Peterson ruokavaliotaan ”promotoi”. Tietysti Palmerinkin puheet ovat kuulemisen arvoisia ja jos aikaa ja kiinnostusta on, myös Palmerin kirja Brain Energy (2022) on kiinnostava. Tarkennus: Palmer ei sinänsä promotoi täysliharuokavaliota vaan korostaan ketoruokavalion merkitystä aivoterveydelle. Täysliharuokavalio on kuitenkin yksi ketoruokavalio ja näin ”hyödyt yhtyvät”.

Mitä gurumaista tai ongelmallista tarkalleen ottaen on siinä, että Peterson kertoo perheensä hyvistä kokemuksista täyslihadieetistä? Harvard-tutkimuksen mukaan mitään erityistä ongelmaa ei laajemmassakaan tutkimuksessa ole siitä havaittu koituvan. (ks. Behavioral Characteristics and Self-Reported Health Status among 2029 Adults Consuming a “Carnivore Diet” - ScienceDirect). Tarkennan kuitenkin vielä, että kysymys ei nyt ole siitä, onko tällainen ruokavalio hyvä vai huono, terveellinen vai epäterveellinen vaan siitä, onko positiivisen omakohtaiskokemuksen kertominen yleisölle ilman näin-kaikkien-on-tehtävä-sävyä, vaarallista guruilua.

 Ilmastonmuutos

Kalin viittaa Guardian -lehdessä vuonna 2023 julkaistuun artikkeliin, jossa kritisoitiin voimakassanaisesti Petersonin ilmastonmuutosdenialismia. Miksi Kalin ei viittaa alkuperäislähteisiin vaan ”pureskeltuun tietoon”?

Guardianin artikkeli keskittyy suurelta osin hyökkäykseen Massachusetts Institute of Technologyn (MIT) entisen meteorologian professori Robert Lindzenin kivittämiseen. Syy tähän on se, että Peterson otti ohjelmaansa haastateltavaksi Lindzenin, joka tunnettuna ilmastonmuutosdenialistina ”esitti casensa” myötämielisen Petersonin avustamana. Guardianin artikkeli ei siis ole analyysi Petersonin näkemyksistä vaan pyrkimys kyseenalaistaa tämän haastatteleman asiantuntijan uskottavuus. Minulla ei ole kompetenssia arvioida ilmastonmuutokseen liittyvää tieteellistä keskustelua enkä osaa arvioida Lindzenin teorioita. Minun on kovin helppo uskoa ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, mutta pystyn myös selittämään ilmastonmuutosuskoni sosiaalisena konstruktiona ja konventiona, jolla haluan asemoitua valtavirtaan, identifioitua maltillisiin jne. Samalla kuitenkin tunnen toisen alan tutkijana tiedemaailman dynamiikkaa. Näin se, että Guardianin toimittaja löytää Lindzenin kanssa eri mieltä olevia tutkijoita haasteltavaksi, ei vielä vakuuta minua siitä, että vuonna 2024 maailman toiseksi arvostetuimmaksi yliopistoksi rankatun MIT:n meteorologian professori olisi väärässä. Tai ainakaan siinä määrin täysin pihalla, että hänen haastattelemisensa podcastissa olisi perusteetonta tai vaarallista.

Petersonin oma käsitys ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta on monimutkainen ja jopa sekava kokonaisuus. Sen jäsentäminen tarkemmin nyanssein edellyttäisi pidempää tekstiä. On totta, että Peterson on antanut ilmastonmuutoskriittisille äänille ja ajatuksille merkittävästi tilaa keskusteluissaan. Pääasiallinen kritiikki Petersonilla tuntuu kuitenkin kohdistuvan ilmastonmuutosnarratiivin varjolla tehtyyn, hänen mielestään epäeettiseen, politiikkaan. Peterson nimittäin kiinnittää toistojankuttaen huomiota ongelmaan, joka syntyy, jos fossiilisista polttoaineista luovutaan. Tämä tarkoittaa kehitysmaiden köyhtymistä entisestään ja näin nälän, kurjuuden ja kärsimyksen lisääntymistä planeetan heikko-osaisimmille. Onko meillä rikkaassa lännessä oikeus hifistellä sähköautojen ja tuulivoimaviritysten kanssa ja olettaa, että Kinshasan slummien eloonjäämistaiteluissa kilvoitteleva köyhä myös puolittaa olemattoman elintasonsa? Petersonin “pääongelmaan” ilmastonmuutoskeskustelussa voi tutustua seuraavasta ”alkuperäislähteestä”:

Joe Rogan & Jordan Peterson Discuss Climate Change (youtube.com)

Kalin ei ilmeisesti kykene näkemään tässä protolitonismiaan. Petersonia hän nimittäin syyttää artikkelissa seuraavasti: ”Hän on myös taitava luomaan dystooppisen maailmankuvan. Maailman esitetään olevan jyrkänteellä, jossa pimeät voimat ovat kokoontumassa, ja nyt on koittanut aika, jolloin miesten pitää astua valoon korjaamaan asia.” Mutta. Eikö myös ilmastonmuutosnarratiivi ole nimenomaan tällainen dystooppinen narratiivi, jossa maailma on jyrkänteellä? Kaikkien pitää astua valoon ja korjata asia. Dystooppinen narratiivi (kuten ilmastokatastrofi) voi olla totta, tarua, tai niiden yhdistelmää. Hesari ja Ylekö ovat ne urim ja tummim, jotka meitä ohjaavat erottamaan oikeat dystopiat vääristä?

Sukupuoliroolit

Lähteenä Kalinilla on tässä Nellie Bowlesin New York Timesiin kirjoittama, jopa surkuhupaisan heikkotasoinen artikkeli. Bowlesin artikkeli osoittaa lähinnä sen, että mitään luotettavan vakaata valtamediaa ei ole edes raskaassa sarjassa.  On perustavalla tavalla ongelmallista, että Kalin ei viittaa tässä mihinkään Petersonin varsinaiseen tuotokseen eli alkuperäislähteeseen. Hän ei ilmeisestikään ole tutustunut kyseisen artikkelin saamaan kritiikkiin.

Tieteen tekemisessä ja tieteellisten tekstien lukemisessa sekä tietysti kirjoittamisessa on tärkeää ymmärtää deskription (kuvauksen) ja preskription (määräys, suositus) välinen ero. Peterson ei aja (preskriptoi) patriarkaalista maailmankuvaa eikä vastusta naisten oikeuksia tai osaamista. Hän tekee johtopäätöksiä (deskriptoi) evoluutiopsykologiasta, tilastoista, tutkimuksesta ja kliinisestä praktiikastaan. Peterson on esimerkiksi useassa yhteydessä kertonut siitä, miten hän kliinisenä psykologina auttoi asiakkainaan olevia naispuolisia huippujuristeja. Näillä naisilla tuli noin 30 ikävuoden kohdalla säännöllisesti kriisi, koska heidän oli valittava lasten hankkimisen ja uran jatkamisen välillä. Peterson on puolustanut niitä huippujuristinaisia, jotka valitsivat lapset ja perheen urakiidon välillä. Tämä ei tarkoita sitä, että Peterson olisi missään ollut usuttamassa naisia keittiöön vaan sitä, että hän kuvaa todennettavaa ilmiötä (nainen haluaa usein lapsia enemmän kuin huippu-uraa). Eettisfilosofisena teesinä Petersonilla on ollut tämän valinnan puolustaminen mutta hän on myös painottanut, että ei vastusta uran jatkamista valintana. Laajemmin teemana on äitiyden puolustaminen. Jos tuo Hesarin hehkuma guruskooppi…korjaan Gurumetri, hälyttää äitiyden ura-arvon puolustamisesta, sitä tuskin kannattaa myydä edes toripistefiissä.

Minulle ainakin isyys: omat lapseni, heidän kasvattamisensa, ja heihin panostaminen on ollut hienointa elämässäni. Mikään työuraan tai muuhun touhuiluun liittyvä saavutus tai piirinmestaruus ei ole lähimainkaan samalla tasolla. Voiko mikään luoda vastaavaa eksistentialistista tarkoituksentunnetta kuin se, kun saatat pientä lastasi leikkaukseen ja hän tarttuu sormestasi kiinni? Miksi nainen ei saisi ajatella samalla tavalla kuin minä? Tämä on pääpiirteissään sovellettuna Petersonin pointti näissä sukupuoliroolimytologioissa. Onko tämä jollakin tavalla toksista guruilua?

Kulttuurimarxisimin salaliittoteoria?

Todetessaan Petersonin paasaavan kulttuurimarxismin salaliittoteoriasta Kalin viittaa filosofian professori Panu Raatikaisen filosofiseen aikakauslehteen Niin & Näin vuonna 2018 kirjoittamaan artikkeliin Jordan Petersonista. Kirjaani varten läpi käymistäni Peterson-kriittisistä teksteistä Raatikaisen artikkeli oli mielestäni paras. Vertaisarvioitu julkaisu on yleisesti ottaen jykevämpi lähde kuin lehtikirjoitelma. Laadukas lähde siis. Kyllä. Mutta osoittaako Raatikaisen artikkeli, että Peterson paasaa jatkuvasti kulttuurimarxismin salaliittoteoriasta?

Raatikainen kirjoittaa: ”Petersonin maalailema kuva yliopistoja hallitsevasta ”uusmarxistisesta postmodernismista” on monin tavoin vain amerikkalaisten (ja nykyisin suomalaistenkin) äärikonservatiivien, kristillisen oikeiston ja äärioikeiston keskuudessa suositun ”kulttuurimarxismin” nimellä tunnetun salaliittoteorian muunnelma ja hieman päivitetty versio.” Minulle on muodostunut kuva, että erityisesti Pohjois-Amerikan yliopistoissa on laajamittaista liikehdintää, jota kutsutaan useilla eri nimityksillä (woke, cancel-kulttuuri, progressiivinen vasemmisto, äärivasemmistolaisuus, kulttuurimarxismi jne.). Liiketoimintaetiikan professori Jonathan Haidt kirjoitti lakimies Greg Lukianoffin kanssa mielenkiintoisen kirjan The Coddling of the American Mind: How Good Intentions and Bad Ideas Are Setting Up a Generation for Failure (2018), jossa he käyvät maltillisen seikkaperäisesti läpi Yhdysvaltain yliopistokampuksilla vallitsevaa erikoista ilmiötä. Kumpikaan kirjoittajista ei oikein sijoitu koordinaateille ”äärikonservatiivi, kristillinen oikeisto, äärioikeisto”. Ilmiö on ainakin useiden amerikkalaisten akateemikkojen, kuten Haidtin ja Lukianoffin, mielestä todellinen. Jos tämä näkemys hyväksytään, asettuu Raatikaisen väittämä siitä, että kyseessä olisi hieman päivitetty versio kulttuurimarxismin nimellä tunnetusta salaliittoteoriasta, haastavaan valoon. Peterson ei ole tietääkseni (eikä sen paremmin Raatikainen artikkelissaan kuin Kalinkaan tekstissään osoita näin tapahtuneen) puhunut salaliitosta vaan esittänyt teoriaansa siitä, miten marxilaisesta ajattelusta on juontunut tämän ilmiön psykologinen ja ideologinen tausta. On hyvin kyseenalaista, voiko Raatikaisen artikkelia käyttää todisteena siitä, että ”Peterson paasaa jatkuvasti kulttuurimarxismin salaliittoteoriasta”.

Kuten todettu, Raatikaisen artikkeli oli paras lukemani Peterson-kriittinen teksti. Näin siitä huolimatta, että Raatikaisen subjektiviinen (tiedeviitekehyksen ulkopuolinen) suhtautuminen Petersoniin on varsin negatiivinen, suorastaan pilkallinen. Samalla voidaan kuitenkin pohtia (aivan samalla tavoin kuin tietysti tämän minun kirjoitelmani kohdalla), kuinka paljon tuo negatiivinen asenne Petersoniin on vaikuttanut Raatikaisen tapaan soveltaa ”empaattista analyyttisyyttä” tutkimuskohteeseensa.

En epäile Raatikaista, kun hän kertoo perehtyneensä Petersonin tuotantoon. Minulle on kuitenkin muodostunut hypoteettinen käsitys, jonka mukaan Raatikainen stereotypistää ”äärioikeistolaiset” todellisuutta homogeenisemmäksi ryhmäksi ja sijoittaa myös Petersonin tähän valmiiseen karsinaan. ”Punavihreät, woket, natsit, kommunistit, fasistit, äärioikeistolaiset, vasemmistolaiset jne.” ovat tyypillisiä karsinatermejä, joita vastaan karsinoinnin kohteet säännöllisesti purnaavat. Juuri kukaan ei koe olevansa niin yksiulotteinen kuin vastapuoli kuvaa. Perustan hypoteesini yhteen Raatikaisen twiittiin.

Yksi Raatikaisen twiitti (29.11.2022) nimittäin hämmensi aika tavalla ja mietin, että kuinka objektiivisesti hän on Petersonin puheita kuunnellut. Se kuului seuraavasti: ””Suuri ajattelija #JordanPeterson on päätynyt apokalyptisessa järkeilyssään johtopäätökseen, että #AntiSemitismi:stä on tullut ”moraalinen välttämättömyys”. Tämän Raatikainen oli päätellyt samassa yhteydessä jakamastaan Petersoni twiitistä, joka kuului seuraavasti: ”Jews are canaries in the social coal mine. When anti-semitism becomes a moral necessity (even in its subtler forms) hell is about to make its appearance yet again.” Peterson luonnollisesti viittaa kaivoksissa käytettyihin kanarialintuihin, jotka reagoivat ensimmäisenä myrkyllisiin kaasuihin. Tämä taas liittyy yleisesti tunnettuun ajatukseen, jonka mukaan juutalaisviha on ensimmäisiä merkkejä yhteiskunnan tuhoisasta ilmapiiristä. 

Raatikainen siis tulkitsee Petersonin twiitin antisemitismiksi ja merkitykseltään täysin päinvastaiseksi kuin mitä Peterson tarkoitti. Kaikki teemme virhetulkintoja ja yksi jos toinen meistä on tykittänyt someen kommentteja tarkistelematta ja harkitsematta riittävästi. Hämmentävää on kuitenkin se, että joku Petersonin ajatteluun perehtynyt voi olettaa tämän olevan antisemitisti. Mistä ikinä muun muassa Benjamin Netanjahun kanssa pitkään podcastissaan bondaillutta Petersonia sitten syytetäänkään, luulisi antisemitismin olevan viimeisenä listalla. Mielestäni Raatikainen ottaa liian suuren ”uskon askeleen” todetessaan Petersonin wokeilukritiikin olevan vain päivitetty versio kulttuurimarxistisesta salaliittoteoriasta. Tämän arvelen johtuvan samanlaisesta lähtökohtaisen negatiivisesta ja ”niputtavasta” asenteesta Petersonia kohtaan kuin mitä hänen twiiteistään käy ilmi. Kalin taas ottaa ilmeisen kritiikittömästi tämän idean Raatikaiselta perehtymättä siihen, mitä Peterson tästä ilmiöstä on sanonut ja mikä tätä siinä huolettaa.

LOPUKSI

Helsingin Sanomien artikkeli jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Mikä oikeastaan oli tämän artikkelin anti, sanoma ja tehtävä? Joukko kansainvälisiä ”vaikuttajia” leimataan negatiivisiksi guruiksi ilman perusteluja tai hyvin epämääräisillä ”heitoilla”. Sitten lainaillaan kritiikittä hieman horoskooppia muistuttavaa, ilmeisesti vielä vertaisarvioimatonta ja testaamatonta ”gurumetriä” eikä sitä edes sovelleta esille puolihuolimattomasti nostettuihin henkilöihin. Tarkoitus on mitä ilmeisimmin varoittaa pahasta tätä varten annetaan jonkinlainen epätieteellinen self-help-opas epätieteellisten self-help-oppaiden tunnistamiseen.