Kaksi myyttiä Ukrainan sodasta

Matti Kankaanniemi 

Neuvostoliitto sotkeutui ilmeisestikin mitä moninaisimmin tavoin länsimaisiin yhteiskuntiin tukemalla milloin mitäkin hanketta aina terrorismista rauhanliikkeisiin. Venäjä on osaltaan jatkanut tätä perinnettä niin Suomessa kuin muualla. Putinin spezoperatsija-2022:n myötä Suomessakin herättiin etsimään ohranan juonia ennennäkemättömällä tarmolla. Kuten usein tapahtuu, kollektiivisen mielen heiluri singahtaa nopeasti toiseen ääriasentoon ja villimmät vakoilutarinat alkavat olla kiusallisen paranoidisia. Lähes kaikille Natokriittisille äänille annettiin nopeasti PPP-leima (pelaa Putinin pussiin). Hyvä esimerkki levottomista teorioista oli ajatusviritelmä, jossa Inkerin evankelisluterilaisen kirkon kanssa touhuavat suomalaiset herätysliikekonservatiivit liitettiin osaksi Putinin koneistoa (1). Ajatus, jossa kaikista maailman järjestöistä juuri kommunismia vastaan niska punaisena taistellut Kansanlähetys olisi rahanhimossaan juonimassa Kremlin kanssa polttaa uskottavuussulakkeita koko kaapillisen.   

Mielikuvituksen ylikuumenemista on vältettävä. Samalla on kuitenkin mielekästä arvioida niitä ideologisia argumentteja, joita esitetään vakavasti otettavilta tahoilta Ukrainan sotaponnistusten tukemista vastaan. Olen törmännyt aika usein kahteen tällaiseen argumenttiin: Myytteihin (a) ukrainalaisten lihamyllystä ja (b) nurkkaan ajettuna hyökkäämään pakotetusta Venäjästä. Esimerkiksi sitoutumaton presidenttiehdokas Robert Kennedy Jr. esitti monille Ukrainan sotilaallista tukemista vastustaville tyypillisen narratiivin. Sen mukaan ukrainalaisia kuolee kuin kärpäsiä ylivoimaisesti jyräävän Venäjän armeijan moukaroimana. Samassa äänilajissa sotaa on kommentoinut tänä keväänä EU-vaaleissa ehdokkaana ollut emeritusprofessori Tapio Puolimatka. Hän viittasi tietoihin, joiden mukaan ukrainalaisia nuoria miehiä olisi kuollut sodassa jo 500 000 (2). Poliittisena argumenttina tästä muodostuu empatiaan vetoava väite. Miksi pitää uhrata valtava määrä nuoria ukrainalaisia turhassa taistelussa? Nopeasti siis rauha ja hinnalla millä hyvänsä. Mitään "Putinin agentteja" tai "Venäjämielisiä" Kennedy ja Puolimatka eivät tietenkään ole. He kuitenkin levittävät ilmeisen kritiikittömästi kyseenalaista propagandaa. 

Toinen usein samassa yhteydessä mainittu argumentti on siis väite, jossa korostetaan Naton aggressiivista laajenemista yhä lähemmäs Venäjää. Raskassarjalaisista tätä versiota on edistänyt muun muassa Chicagon yliopiston professori John Mearsheimer, joka sai psykologi Jordan B. Petersoninkin varovaisemmalle kannalla suhteessa Ukrainan konfliktiin (tätä myötä itse ensimmäisen kerran törmäsin Mearsheimerin ajatuksiin) (3). Väitteen mukaan Venäjälle luvattiin, ettei Nato laajene, mutta lupaus petettiin. Poliittisena argumenttina tämä vetoaa oikeustajuun ja vesittää ajatusta Venäjästä irrationalistisen imperialistisena valloittajatahona. Venäjä vain nurkkaan ajettuna puolustautuu Lännen rikottua lupauksen toisensa jälkeen ja uhatessa sitä sotilaallisella liittoumalla. 

Molemmissa argumenteissa on tietty määrä totuuspohjaa. Ukrainalaisia sotilaita kuolee (liikaa), mikä on ehdottomasti tragedia. On myös totta, että Nato laajeni rautaesiripun romahtamisen jälkeen ärhäkästi itään ja lähemmäksi Venäjän rajaa. Nähdäkseni kuitenkin nämä argumentit on vedetty liian pitkälle ja tämä venytys palvelee Kremlin propagandakoneistoa ja sitä myöden aggressiivista valloitussotaa erinomaisesti. 

Puoli miljoonaa kuollutta?

Puolimatkan viittaama luku kuolleista on hämmentävä ja epäuskottava. Vaikka on selvää, että Ukrainankin tappio ovat olleet suuria ja niitä on sotapropagandistista syistä pidetty piilossa, on tätä lukua vaikea uskoa. Se nimittäin antaisi ymmärtää, ettei Ukrainalla olisi riveissä käytännössä enää juuri lainkaan sotilaita.

Ukrainan aseissa olevan armeijan koosta sodan alussa ja siihen reservistä sodan myötä mobilisoitujen joukkojen määrästä on vaihtelevia arvioita. Suurin esitetty arvio taitaa olla 1 250 000 taistelijaa ja 2 500 000 taistelijan reservi. Varsinaisia taistelujoukkoja on aina pienempi määrä kuin koko armeijan henkilömäärä. Sotatilastoihin perehtynyt Christopher A. Lawrence arvioi, että tällä hetkellä molemmilla osapuolilla on 300 000–617 00 miestä rintamalla (4). Tehdään nyt kuitenkin oletus arguendo, että Ukrainalla olisi peräti 1 000 000 sotilaan varsinainen taistelujoukko (Presidentti Zelensky puhui vuonna 2023 noin 500 000 taistelijan armeijasta). 

Sodissa yhtä kuollutta kohti haavoittuu yleensä useampi sotilas. Tästä on tehty tilastointia ja suhdeluvut ymmärrettävästi vaihtelevat. Yhdysvaltojen merijalkaväellä Afganistanissa haavoittuneiden määrän suhde kuolleisiin oli peräti 13:1 eli jokaista kuollutta kohti 13 haavoittui. Tämä johtui mm. hyvästä suojavarustuksesta ja erittäin nopeasta ensiavusta sekä pääsystä asiantuntevalle leikkauspöydälle. Toisessa maailmasodassa puna-armeijalla suhde oli Kurskin taisteluissa alle 3:1, mikä on varsin alhainen. Yhdysvaltojen puolustusministeriö on arvioinut Ukrainan armeijan suhdeluvun olevan 6–8:1. (ks. Lawrence emt.)

Jos oletamme haavoittuneiden määräksi kuusi yhtä kaatunutta kohti, tarkoittaisi tämä Puolimatkan lukemilla 3 500 000 miestappioita Ukrainan armeijalle. Mikäli Puolimatkan viittaama ”tieto” pitäisi paikkansa, käytännössä koko Ukrainan armeija olisi pyyhkäisty pois joko haavoittuneina tai kaatuneina. Jos oletuksemme 1 000 000 sotilaan aktiivisesta taistelujoukosta pitäisi paikkansa, tämä Puolimatkan käyttämä luku viittaisi yli kolminkertaiseen määrän henkilötappioita kuin koko taistelevan armeijan koko. Presidenttiehdokas Kennedyn mukaan keväällä 2023 kuolleita ukrainalaistaistelijoita oli jo 300 000 eli sama logiikka pätee hänenkin lukuihinsa. Näiden lukujen ja arvioiden yksityiskohdista voidaan kisailla loputtomiin. Peruslogiikka kuitenkin lienee selvä. Puolimatkan "heitto" vaikuttaa näillä perusteilla mielestäni epäuskottavalta.

Samaan aikaan, kun Ukrainan armeija on väitetysti jyrätty olemattomiin, rintamalinjat eivät ole liikkuneet juuri lainkaan.  Taisteluyhtymät, kuten vaikka prikaati toimii siten, että kukin osa (panssarintorjunta, huolto, lääkintä, ilmatorjunta, jalkaväki jne.) voi kärsiä vain määrätyn suuruiset tappiot ilman, että koko taisteluyhtymän toimintakyky olennaisesti heikkenee tai jopa lamaantuu. Kaivautuneessa puolustustaistelussa toimintakyky voidaan säilyttää suuremmin tappioin kuin liikkuvassa hyökkäyksessä. Siinäkään ei kestetä ylettömiä prosentuaalisia tappioita.

Yritän seuraavaksi avata tätä sodan matematiikkaa esimerkillä Kannaksen suurhyökkäyksestä ja sen torjumisesta kesällä 1944. Rinnastus ei tietenkään ole millään tavalla aukoton, mutta sodan matematiikasta se on erinomainen esimerkki. 

Kesällä 1944 Kannaksella puna-armeijan suurhyökkäyksessä päälinja murtui nopeasti. Neuvostoarmeijan miesylivoima oli noin 5-6 kertainen. Sen jälkeen murtui Vemmelsuu-Taipale-linja, josta joukot vetäytyivät Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle, joka sekin murtui osittain. Tässä vaiheessa Suomella oli kuitenkin vielä ainakin noin 60–70 % Kannasta alun perin puolustaneesta miesvahvuudesta jäljellä. Silti rintamalinjat eivät siis oikein tahtoneet pitää. Toisin sanoen riittävä määräylivoima jyrää altaan "kovankin korpisoturin".  Lopulta suurhyökkäys saatiin pysäytettyä kuuluisassa Tali-Ihantalan torjuntataistelussa. Tässä vaiheessa sodan matematiikka oli jo tasoittunut. Laatokan Karjalasta tuodut vahvistukset nostivat torjuvaa miesmäärää ja Saksasta saadun aseavun sekä ilmavoimatuen myötä myös aseistustilanne tasoittui merkittävästi. Tali-Ihantalassa ratkaisuasemassa ollut Suomen tykistö ampui lähes saman määrän kranaatteja kuin Puna-armeijan tykistö. Miesvahvuuksissa oli torjuntavaiheessa ilmeisesti vain noin 1,5 kertainen ero.  Pointtini tässä on se, että Kennedy-Puolimatka-hypoteesin johdannaisluvuilla Ukrainan rintamalinjojen ei pitäisi "sodan matematiikan" valossa millään kestää. 

Presidentti Zelensky sanoi keväällä ukrainalaisten tappioiden olevan noin 31 000 kaatunutta. Tähän tulisi päälle haavoittuneet, joita suhdeluku 1:6 mukaan olisi siis vajaa 200 000 taistelijaa. Luku on melko hyvin linjassa sen kanssa, että Ukrainan joukkojen kerrotaan olevan uuvuksissa ja kyvyttömiä vastahyökkäyksiin, mutta ei kuitenkaan toimintakyvyttömiä. Torjuvathan Ukrainan joukot jatkuvasti venäläisten hyökkäyksiä useimpien sotaa seuraavien puolueettomien tarkkailijatahojen mukaan. 

Laajeneva Nato

Neuvostoliitto oli aikanaan kiihottamassa kolmannen maailman kolonisoituja maita itsenäistymään vallankumousten avulla. Samaan aikaan lännen yliopistomaailmassa levisi vahva kolonialismin vastainen ideologinen rintama. Paha valkoinen mies, imperialisti, oli rynninyt alkuperäiskansojen harmoniaan ryöstämään luonnonvaroja ja orjuuttamaan kansoja. Marxilaisleninististä maailmanvalloituspolitiikkaa tämä karkean yksinkertaistettu narratiivi palveli erinomaisesti. Olihan se omiaan vähentämään Iso-Britannian ja Ranskan vaikutusta kolmannessa maailmassa. Myös Yhdysvallat luokiteltiin tämän aggressiivisen imperialismin airueksi. Täysin tuulesta temmattu ei syytös Yhdysvaltojen imperialismista tietenkään ollut. Muiden suurvaltojen tavoin Yhdysvallat nimittäin nimesi itselleen etupiirejä, joiden politiikkaan se puuttui määrätietoisesti (vrt. Monroen oppi). Hyvä esimerkki oli Yhdysvaltojen Kuuba-politiikka ja uhkaus ydinsodalla, mikäli Kuubaan sijoitettaan Neuvostoliiton ydinohjuksia.

Venäjä tuntuu katsovan Naton laajenemista samoilla laseilla kuin Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kylmän sodan aikaan eri alueiden kuulumista joko länsiblokkiin tai itäblokkiin. Idea laajenevasta Natosta on siis astumista toisen tontille ja uhkan lisäämistä. Tässä ajattelussa kuitenkin unohtuvat niin kolonialisteja paikalle kutsuvat heimot kuin Naton jäsenyyttä anovat itsenäiset, suvereenit valtiot. 1600-luvulla ja 1700-luvulla suuret metsäintiaanien heimoliittoumat ottivat rajusti yhteen. Kuuluisa Irokeesiliitto liittoutui brittien kanssa ja ranskalaiset taas muiden heimojen (huronit, mohikaanit, pohjoiset algonquinit jne.). Tulkintamalli, jossa kyse on vain Ranskan ja Iso-Britannian kolonialistisista intresseistä ja niiden aiheuttamista sodista, olisi kovin naiivi. Ikään kuin Irokeesi olisi ensimmäistä kertaa lyönyt tomahawkinsa Huronin päähän juuri imperialistibritin opastamana. (Majavat olivat kaikkia vastaan, koska niiden turkkeja himoitsi noiden piirikunnallisten jokainen osanottaja.) Pieni heimo liittoutui isomman heimoliittouman ja myös meren toiselta puolen saapuneiden "heimojen" kanssa turvatakseen oman olemassaolonsa - ja tietysti saadakseen oman siivunsa majavakaupasta. 

Suomi ei liittynyt Natoon, jotta Yhdysvallat voisi hyökätä sen alueen kautta ja sitä hyväksi käyttäen Venäjälle. Se liittyi demokraattisen enemmistön tuella länsiliittoumaan puhtaasti siitä pelosta, että Venäjä hyökkäisi Suomeen ja maa jäisi yksin taistelemaan sitä vastaan. Neuvostoliitto miehitti Baltian maat toisessa maailmansodassa, hyökkäsi Unkariin 1956 ja Tšekkoslovakiaan 1968. Venäjän rajan takana  on perusteltua pelätä sen sotilaallista aggressiota, kuten Ukrainan sota on osoittanut.

Asiaa voidaan lähestyä myös toisesta kulmasta. Olisiko Yhdysvaltojen pitänyt kieltäytyä sotilasyhteistyöstä Baltian maiden, Suomen ja Ruotsin kanssa sen tähden, että nämä maat kuuluvat johonkin mystiseen Venäjän etupiiriin? 

Nato-jäsenyys ei ole tietenkään ongelmaton "tila". Olemme puolustusliitossa Turkin kanssa, jota saksalaisen aikakauslehti Der Spiegelin mukaan johtaa käytännössä mafia. Välillä mietityttää, pysyvätkö Unkarille jaetut sotilassalaisuudet Naton sisällä vai vuotavatko Moskovaan? Amerikan suurvaltapoliittiset intressit CIA:n mustine operaatioineen saattavat olla eettisesti hieman kiusallisia ja herkkyys, jolla se on lähtenyt pommittelemaan maailmaa demokraattiseksi ei aina välttämättä kestä päivänvaloa. Ainakin elokuvaa The Mauritanian katsellessa tuli allekirjoittaneelle eettisiä allergiareaktioita Amerikan Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa kohtaan. Mutta, me tarvitsemme sekä ydinasesuojan Venäjää vastaan että riittävän tuen konventionaalisen sodan varalle. Siksi me halusimme liittyä Natoon muiden rajamaiden kanssa.  Yhdysvalloilla on omat motiivinsa mutta nimenomaan me laajensimme Natoa - meitä ei pakotettu, painostettu tai manipuloiden juonittu sinne vaan meidät hyväksyttiin jäseneksi. 

Lopuksi
Jokaisen ukrainalaistaistelijan kuolema tai haavoittuminen on tragedia. Lukujen liioitteleminen ei kuitenkaan palvele Ukrainaa tai "ehkäise lihamyllyä" vaan liittyy Venäjän pyrkimykseen heikentää länsimaiden motivaatiota antaa Ukrainalle sotilasapua. Naton laajenemistarinassa on syytä ottaa huomioon ja painottaa meidän itäisten pikkuvaltioiden omaa päätöstä hakea jäsenyyttä suuremmasta sotilasmahdista. Laajenemisen leimaaminen "imperialismiksi" on mustavalkoista ja harhaanjohtavaa. 

Viittaukset:
1. Niko Huttunen, ”Venäjä luo luterilaista varjokirkkoa Suomeen.” https://nikohuttunen.blogi.net/blog/26/venaja-luo-luterilaista-varjokirkkoa-suomeen/ 
2. Tapio Puolimatkan haastattelu: "Ukrainan ja Venäjän kriisin analyysi." https://www.youtube.com/watch?v=OuX05jSjfUE
3. John Mearsheimer, ”Why Ukraine is the West´s Fault?” https://www.youtube.com/watch?v=JrMiSQAGOS4
4. Christopher A. Lawrence, “Wounded-to-killed Ratios in Ukraine in 2022.” https://dupuyinstitute.org/2022/06/06/wounded-to-killed-ratios-in-ukraine-in-2022/