Jumalan synty, tiede ja tutkija-apartheid

by Matti Kankaanniemi

Alkusanat

Tänä keväänä ilmestyi Ville Mäkipellon, Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan kirjoittama teos Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia. Kirja on ainakin sosiologisena ilmiönä mahdollista nähdä eräänlaisena itsenäisenä jatko-osana Mäkipellon pari vuotta sitten Paavo Huotarin kanssa kirjoittamalle teokselle Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia.

Teoksissa on tarttumapintaa jos jonkinlaiseen pohdintaan ja analyysiin uskonnonfilosofiasta markkinoinnin etiikkaan. Teos onkin jo synnyttänyt kriittistä keskustelua ja tulee varmasti poikimaan sitä vielä paljon lisää. Janne Saarela on kirjoittanut erityisesti kristologian kehitystä ja Jeesuksen ylösnousemusta koskevan uskomushistorian syntyä käsittelevän kriittisen kirja-analyysin Jumalan synnystä blogiinsa. Saarela analysoi myös varsin yksityiskohtaisesti kirjan Sensuroitu niin ikään blogillaan. Kirjoitan itse nyt lähinnä tutkijaroolista käsin ja pyrin rajoittumaan tutkimussosiologiseen ja tieteenfilosofiseen tulokulmaan. Olen kirjoittanut sekä pro gradu -tutkielmani (Gerd Lüdemann om Jesu tomma grav: en kritisk analys) että väitöskirjani (The Guard of the Tomb: Matthew 27:52–56 and 28:11–25 Revisited) Saarelan kritiikin pääasiallisesta aihepiiristä ja tämän vuoksi pyörin jonkin verran samoilla alueilla tässäkin yhteydessä. Pidän hänen kritiikissään esille tuomiaan näkemyksiä tieteellisen eksegetiikan kannalta vakavasti otettavina ja toivon, etteivät Mäkipelto ja kumppanit ohita sitä ilman perusteellista argumenttikäsittelyä.

Jumalan synnyn kirjoittajat sanovat puhuvansa yhdellä äänellä eli vastaavat yhdessä kirjan sisällöstä. Kutsun kolmiyhteistä kirjoittajakollektiivia nimellä Theotokoi (suom. jumalansynnyttäjät). Käytän välillä Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Raimo Hakolaa erikseen nostettuna esimerkkinä, koska tutkimusalueemme ovat jossakin määrin samoja. Painotan myös varmuuden vuoksi, että en halua heittää varjoa Theotokoin osaamisen ja eksegeettisen ammattitaidon ylle. Villen tunnen ja Raimon olen tavannut. Mukavia miehiä molemmat. Jumalan synnyn sivun 53 sisältöä pidän kuitenkin varsin ongelmallisena ja yritän tässä kriittisessä arviointiesseessäni kertoa, miksi näin.

Tutkija-apartheid

Julkaisin blogillani tämän vuoden helmikuussa kriittisen arvion kirjasta Sensuroitu. Lähestyin kirjaa nimenomaan tutkijana ja Uuden testamentin eksegeettinä, joka on verrattain paljon paininut metodologisten ja johdanto-opillisten kysymysten kanssa. Kirjan toinen kirjoittaja Ville Mäkipelto vastasi Facebook-sivullani kritiikkiini ja totesi muun muassa seuraavaa:

"Selvästi olemme erimielisiä siitä, miten suurella varmuudella evankeliumeihin voi luottaa historian lähteinä. Me katsomme kirjassa, että niihin tulee suhtautua samalla kriittisyydellä kuin kaikkiin antiikin lähteisiin – ja uskon, että edustamme tässä akateemisen tutkimuksen valtavirtaa."

Kuten Ville kommentissaan totesi, hän kirjoitteli ajatuksiaan nopeasti enkä tässä uppoudu syvemmälle kyseiseen vastaukseen. Nostin kuitenkin tämän katkelman esille, koska se liittyy läheisesti tämän esseeni teemaan. Villen vastauksesta nimittäin heijastuu käsitys historialliskriittisen metodin tietynlaisesta omistamisesta ja toisin ajattelevien tutkijoiden poissulkemisesta (tutkija-apartheid).

Tieteellinen raamatuntutkimushan lähtee liikkeelle siitä, että evankeliumeihin tulee suhtautua samalla kriittisyydellä kuin kaikkiin antiikin lähteisiin. Juuri tältä historialliskriittiseltä näkökulmalta kirjoitin blogilleni kirjasta tuon arvion. Yllä siteeraamastani katkelmasta kuitenkin välittyy ajatus, jonka mukaan he (Paavo ja Ville) nimenomaan edustaisivat tieteellistä tutkimusta ja minä epätieteellistä. Tämä siis oli kirjoitettu kommenttina tekstiin, jossa olen kuvannut historian Jeesus -tutkijan kohtaamaa haastetta evankeliumitekstien historiallista kuvaus- ja lähdearvoa punnittaessa. Tietyt havainnot tukevat evankeliumien historiallista luotettavuutta ja tietyt havainnot kyseenalaistavat sitä. Nämä havainnot taas luovat tieteellistä eksegeesiä tekevälle ja Jeesus-rekonstruktiota tavoittelevalle "pelikentän rajat”, jossa sitten suunnistetaan erilaisten metodologioiden avulla kohti todennäköisimmältä vaikuttavaa historiallista totuutta, tai ainakin sen likiarvoa.

Tällaisella savuverhotaktiikalla voidaan pyrkiä omimaan tila "tieteen edustajana” ja sulkemaan eri tavalla ajattelevia tutkijoita pois pelikentältä jo etukäteen. Sen sijaan, että tarkasti argumentoitaisiin toisinajattelijoiden teokset suohon, turvaudutaan yleisrokotukseen, jolla näppärästi vältetään uuvuttava paneutuminen, tutkiminen ja vastausten työstäminen. Olen askarrellut ilmiön kanssa pitkään, yrittänyt poikkitieteellisesti tutkia sitä, luennoinut siitä ja työstän aiheesta parhaillaan lukua seuraavaan kirjaani. Kiusallisen usein olen vuosien varrella löytänyt itsenikin tätä syntiä harjoittamasta. Tämän vuoksi Jumalan synty on erityisen kiinnostava tapaustarkastelun kohde. Tälle tutkija-apartheidiksi kutsumalleni ilmiölle ovat tyypillisiä ainakin seuraavanlaiset piirteet:

1. Ulkoryhmän tutkijoiden erilaiset selitysmallit kuitataan näiden "olemuksellisella vääryydellä" argumentoinnin sijasta.
2. Ulkoryhmän tutkijoiden tutkimuksia ei varsinaisesti käsitellä eikä argumenttipolkuja käydä läpi.
3. Ulkoryhmän tutkijat stereotypistetään psykologisesti yksiulotteisemmiksi ja yksimotiivisimmiksi kuin oman sisäryhmän jäsenet. Heidän motiivinsa voidaan näin tiivistää yhteen vallitsevaan motiiviin.
4. Ulkoryhmän tutkijoista tehdään amatöörimäisiä etäpsykoanalyyseja kertoen, miten he toimivat tietyllä tavalla x, koska he ovat y.
5. Ulkoryhmän tutkijat nähdään homogeenisempänä ryhmänä kuin he todellisuudessa ovat.
6. Ulkoryhmän tutkijoiden julkaisuihin ei perehdytä, niitä ei juuri lueta eikä niitä vastaan kirjoitettaessa näin ollen hyödynnetä tieteellisen diskurssin keskeisiä periaatteita eli tarkkuusperiaatetta, seurattavuusperiaatetta ja totuudellisuusperiaatetta.

Tämä sisäryhmä-ulkoryhmä-ajattelu ja siihen liittyvät vinoumat ovat tuttuja esimerkiksi Sosiaalisen identiteetin teoriasta. Koska runot kertovat elämästä, mainittakoon tässä Eppu Normaalin ansiokas kiteytys ilmiöstä laulussa Suomi-ilmiö (1980):

"Uraani halkeaa ja tuottaa lamppuun valkeaa mutta millään muilla mailla kuin Suomella se ei oo riskiä vailla."

Avoimesti ja suoraan

Jumalan synty -kirjassa tämä asenne on kirjoitettu auki avoimesti ja suoraan. Käyn aihetta läpi ottamalla sitaatteja kirjasta ja kommentoimalla niitä. Mielestäni tämä sitaatti-kommentti-metodi on mielekkäin tällaiseen arviointiesseeseen, koska siinä vältetään turhia tulkintamutkia, projisointeja ja arvailuja. Seuraavassa on kirjasta (s. 53) hieman pidempi katkelma, jota käsittelen osissa:

"Erityisesti Yhdysvalloissa tällaista tutkimusta harjoitetaan tunnustuksellisissa oppilaitoksissa ja jopa useissa yliopistoissa, joiden tutkijoiden ja opettajien tulee kirjallisesti sitoutua tiettyyn uskonoppiin. Myös suomalaisessa tutkimuksessa ja akateemisessa keskustelussa esiintyy usein näkemyksiä, joiden taustamotiivit ovat uskonnollisia. Tunnustuksellisiin lähtökohtiin sitoutunutta tutkimusta saatetaan esitellä alan konferensseissa kriittisen tutkimuksen rinnalla, ja tuloksia voidaan julkaista vertaisarvioiduissa tiedelehdissä. Vakavasti otettavan historiantutkimuksen kanssa sillä ei kuitenkaan ole juuri tekemistä, vaikka siltä saattaakin näyttää päällepäin. Tällaisen tutkimuksen perimmäinen tavoite on hakea vahvistusta oman uskonnollisen yhteisön käsityksille."

OSA 1: "Valetutkijat" suomalaisessa kentässä

"Myös suomalaisessa tutkimuksessa ja akateemisessa keskustelussa esiintyy usein näkemyksiä, joiden taustamotiivit ovat uskonnollisia."

Mistä teoksista ja "näennäistutkijoista" mahdetaan tarkalleen ottaen puhua? Jumalan synnyn kirjoittajilta olisi ollut selkeämpää ja reilumpaa suoraan mainita näitä tällaisia julkaisuja ja avata perustelut niiden uskonnollisille taustamotiiveille. Nyt joudumme arvailemaan. On myös hieman epäselvää, tarkoitetaanko "taustamotiivilla" kätkössä olevaa motiivia, kuten ilmaisusta olen taipuvainen päättelemään? Vai onko kyseessä avoimesti esitetty uskonnollinen motiivi, jonka kirjoittaja kertoo vaikuttavan työnsä taustalla? Lähestyn nyt väitettä ensin avoimesti uskonnollisin taustamotiivein tieteellistä eksegetiikasta kirjoittaneiden teoksista. Tämän jälkeen pyrin kuvaamaan ei-uskonnollisista taustamotiiveista lähtenyttä eksegetiikan popularisointia, jota olen itse ollut kirjoittamassa ja toimittamassa. Ainakin ajoittain ihminen on kaikessa puutteellisuudessaan paras omien motiiviensa tulkitsija.

Aejmelaeus & Saarela

Professori Lars Aejmelaeus mainitsi apologeettisen motiivin Eksegeettisen seuran 1990-luvulla julkaisemalle trilogialle Jeesuksen ylösnousemuksesta. Vaikka olen eri linjoilla Aejmelaeuksen kanssa lukuisista ratkaisuista, väittämistä ja metodologisista olettamuksista, en kyllä pysty osoittamaan näin muistinvaraisesti hänen trilogiastaan yhtään "uskonnollisten taustamotiivien" aiheuttamaa vinoumaa. "Kumosin" Aejmelaeuksen väitteitä leegiollisen väitöskirjassani (omasta mielestäni kumosin, ehkä Aejmelaeuksen mielestä vain yritin) mutta mitään etäpsykoanalyysia hänestä tämä ei edellyttänyt. Me tutkijatkin vain päättelemme ja näemme asioita eri tavalla.

Pastori Janne Saarelan kirjoittama tuore Jeesuksen ylösnousemusta käsittelevä teos on genreltään samantyyppinen kuin Aejmelaeuksen trilogia. Siinä lähestytään aihetta akateemisen huolellisesti, tieteellistä eksegeesiä käyttäen ja nivotaan se apologeettiseen genreen eli uskoa puolustavaan tyylilajiin. Saarelan ja Aejmelaeuksen teokset lienevät syvällisimmät ja korkeatasoisimmat suomenkieliset, tiedettä ja avoimia uskonnollisia taustamotiiveja yhdistävät esitykset aiheeseen liittyvästä tieteellisestä tutkimuksesta. Siksi nostin ne tässä "arvauksina esille". (Luokittelen tyylilajillisesti myös Jumalan synnyn tähän apologeettiseen kirjallisuuteen, koska siinä otetaan vahvasti uskonnollisia, eettisiä ja poliittisia kantoja.)

Ajatelkaamme, että arvaukseni osui maaliin siinä suhteessa, että nimenomaan Saarela ja Aejmelaeus olisivat näitä mainittuja "taustamotivoituneita”. Tässä tapauksessa Saarelan ja Aejmelaeuksen teoksista pitäisi pystyä osoittamaan, missä kohtaa heidän päättelynsä eksyy tieteellisestä eksegetiikasta epätieteelliseksi. Sitten tulisi uskottavasti osoittaa, miten tämä eksyminen johtuu nimenomaan uskonnollisista taustamotiiveista. Klassinen tieteen perustotuus "korrelaatio ei ole automaattisesti kausaliteetti” olisi myös otettava huomioon. Johtuuko uskonnollinen motiivi tieteellisistä havainnoista vai (näennäis)tieteelliset havainnot uskonnollisesta motiivista? Ilman tällaista osoittamisprosessia taustamotiivipuheet ovat freudilaisironisesti itsessään mitä epätieteellisintä toimintaa. Samalla tavalla Jumalan synnyssä esitettyjä tieteellisen eksegetiikan johtopäätöksiä ja teorioita ei voi eikä tule arvioida vain viittailemalla kirjoittajien, Theotokoin, uskonnollisiin tai antiuskonnollisiin motiiveihin.

Oma kokemus

Olen ollut mukana kirjoittamassa tieteellistä eksegetiikkaa popularisoivaa kirjallisuutta, joka siinä mielessä on osa akateemista keskustelua, että siinä esitellään tutkimuksen johtopäätöksiä. Yritän avata omalta kohdaltani tätä kirjoittamis- ja tutkimuspolkua pohtien taustamotiivitekijää.

Sain vuonna 2010 kirjoittamastani pienestä teoksesta Uusi testamentti kirjoituspyynnön ja ohjeistuksen popularisoida tieteellistä tutkimusta ilman uskonnollisia siltoja, hyppyjä tai mielipiteitä. Pyrin parhaani mukaan noudattamaan tätä ohjeistusta. Oliko kirjani taustalla uskonnollinen taustamotiivi? Vastaus riippuu varmasti siitä, miten kaukaa lähdetään motiivia hakemaan. Käsi ylös se tutkija, jonka teologiseen tiedekuntaan hakeutumisessa ei ole ollut lainkaan uskonnollisia taustamotiiveja! Jos uskonnolliset taustamotiivit ovat vieneet aiheen ääreen ja myöhemmin omaa tutkimusaihetta haluaa popularisoida, missä kohtaa vielä voidaan puhua "taustamotiiveista”? Kirjoitin tuon Uusi testamentti -kirjan pyrkien – Theotokoita lainaten - "esittämään kirjassa tähänastisen tutkimuksen valossa [mielestäni] parhaat käsitykset." Ymmärrettävästi edustan siinä monelta osin varsin erilaisia ratkaisuja kuin Theotokoi. En tunnista mitään erityisiä, tietoisia uskonnollisia motiiveja kirjan kirjoittamisessa tai tutkimuksellisten linjausten valinnassa. Alitajuisista, tiedostamattomista motiivimaailmoista en määritelmällisesti osaa tietenkään sanoa. Tiedostan myös, että monilla – varmasti varsinkin Helsingin teologisessa tiedekunnassa opiskelleilla – on erilainen käsitys Uuden testamentin syntyhistoriasta. Pitäisin epätieteellisenä väittää, että he ajattelevat eri tavalla vain siksi, että heillä on jotakin ideologisia tai uskonnollisia motiiveja. On ymmärrettävää, että johdanto-opilliset ajatusketjut risteytyvät eri suuntiin keskeisissä solmukohdissa.

Tieteen popularisoinnista

Matti Myllykosken teos Jeesuksen viimeiset päivät ja meidän tutkijaryhmämme kirja A.D. 30 – Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista (toim. Holmén ja Kankaanniemi) ovat tyylilajiltaan ei-uskonnollisia tieteen popularisointiteoksia. Sekä Myllykoski että minä olemme kirjoittaneet väitöskirjamme pääsiäistapahtumista eli sikäli kaava tieteellinen teos - popularisoitu versio ainakin periaatteessa toteutuu.

Kirjoitin sekä graduni että väitöskirjani "tiukan tieteellisesti” eikä sen paremmin graduohjaajani professori Karl-Gustav Sandelin kuin väitösohjaajani professori Kari Syreeni huomauttaneet kertaakaan mistään ideologisista tai uskonnollisista vinoumista, motiiveista tms. Kommentteja tuli paljon ja erityisesti Kallen (prof. Sandelin) kanssa väänsimme yksityiskohdista hyvinkin intensiivisesti. Myös Kari paneutui kiitettävästi teksteihini ja aidosti ohjasi projektia. Kysymys ei siis ollut mistään laiskojen ohjaajien hupuloinnista. Molemmat uppoutuivat tehtäväänsä kiitettävällä työetiikalla. Tutkielmieni lopputulokset eivät välttämättä ole parhaita teorioita, kuvauksia tai rekonstruktioita historian tapahtumista. Ne ovat kuitenkin tieteellisiä tuotoksia, koska ne on toteutettu asianmukaisen prosessin, arvioinnin ja eetoksen viitekehyksessä. Eli jos ja kun popularisoin tätä tutkimusta, kyse on ainakin lähtökohtaisesti tieteen popularisoinnista, ellen sitten suhmuroi tätä matkalla jollakin ideologisella vinoumalla. Jos näin olen "salaa tehnyt”, se osoitettakoon.

Kun Åbo Akademin historian Jeesus-tutkijaryhmänä kirjoitimme noin 15 vuotta sitten tämän AD 30 -kirjan, pyrimme kirjoittamaan uskonnollisesti kantaa ottamattoman, tieteellistä tutkimusta popularisoivan teoksen. *A.D. 30:*ä kirjoittaessamme hallitseva ja tiedostettu motiivi oli oman "psykologisointini” mukaan ennen kaikkea ihmisen primitiivinen tarve "tulla nähdyksi”. Eli tutkijat ahertavat ja puurtavat pölyisissä kirjastonnurkissa kaivaten laajemman yhteisön antamaa merkitystä toiminnan mielekkyydelle. Tästä nousee tarve popularisoida omaa tutkimusalaa. Olen ainakin itse kokenut mielekkääksi sen, että minua on jatkuvasti pyydetty luennoimaan ja kirjoittamaan suurelle (ja usein pienellekin) yleisölle akateemisista tutkimusaiheistani. Minä pöyhin kirjoittamisaikaan A.D. 30:n aihetta väitöstutkimukseni yhteydessä ja Tom Holmén oli pitkään keskittynyt akateemiseen historian Jeesus-tutkimukseen. Koska tutkimusalamme nousee usein juuri pääsiäisenä mediaan, ehdotin popularisointikirjan aiheeksi Tomille nimenomaan Jeesuksen kuolemaan liittyviä tapahtumia. Tämä oli siis A.D. 30:n "taustastoori”. Pyysimme mukaan kirjoittajiksi itsemme lisäksi tutkijaryhmästämme kaksi historian Jeesuksesta väitellyttä tutkijaa Vesa Ollilaisen ja Ville Auvisen. Syynä oli nimenomaan perehtyneisyys tieteelliseen historian Jeesus-tutkimukseen, ei taustamotiivikartoitus tai jokin ideologinen mustetahratesti. Kaikki väitelleet tutkijaryhmästämme osallistuivat siis kirjan kirjoittamiseen.

Theotokoin väittämä muistuttaa apartheid-politiikkaa ja johtaa helposti rasismiin. Koska tutkija on uskonnollisesti tai ideologisesti vääränvärinen, hän ei voi tehdä vakavasti otettavaa tiedettä. Tapahtui tosielämässä. Eräs helsinkiläistutkija (ei kukaan Theotokoista) totesi pilkallisesti väitöstutkimuksestani, että "päädyt väitöskirjassasi puolustamaan vartijakertomuksen historiallisuutta, koska olet töissä helluntaiseurakunnan pastorina”. (Olin väitöskirjaa tehdessäni pastorina) Väite oli klassinen oppikirjaesimerkki rasistisesta ennakkoluulosta, koska en väitöstutkimuksessani edes ottanut kantaa vartijakertomuksen historiallisuuteen. Kyseinen tutkija "päätteli” ammatistani, että ”lahkolaiset varmaankin...” ja ponnahti johtopäätöksiin. Tällaisella sekoilulla tiede rappeutuu lopulta anonyymien X:ssä käymän poliittisen mölinäkeskustelun tasottomuudelle.

OSA 2: Tieteenerottamisen armolahja

Yleensä tieteellisyys nähdään nimenomaan prosessissa, jossa hypoteesit tai teoriat esitetään yhteisesti sovitussa muodossa (lähtöoletukset, perustelut, käsitteiden määritykset, metodien esittelyt, ajatuskulut, johtopäätökset, lähdeviitteet jne.) ja se alistetaan vertaisarvioinnille. On suotavaa, että ajatuksia testataan asiantuntijoiden kanssa tieteellisissä konferensseissa, jolloin niistä saadaan suoraa palautetta ja synnytetään alaa eteenpäin vievää keskustelua. Tärkeää on myös julkaista vertaisarvioidussa julkaisussa. Tieteen tekemisen perusidea on, että tiedettä tekevän subjektin vaikutus pyritään prosessilla häivyttämään. Ajatukset, joiden mukaan "olet vääränvärinen tutkijaksi” tai ”muuten hyvä, mutta saat vääriä tuloksia”, ovat tieteenfilosofisesti ajatellen "harhaoppia”. Tätä taustaa vasten Theotokoin seuraava julistus on vähän hämmentävä.

”Tunnustuksellisiin lähtökohtiin sitoutunutta tutkimusta saatetaan esitellä alan konferensseissa kriittisen tutkimuksen rinnalla, ja tuloksia voidaan julkaista vertaisarvioiduissa tiedelehdissä. Vakavasti otettavan historiantutkimuksen kanssa sillä ei kuitenkaan ole juuri tekemistä, vaikka siltä saattaakin näyttää päällepäin.”

Mistä tunnet sä tutkijan...?

Mistä voimme tietää, että Pakkala, Mäkipelto ja Hakola tekevät "vakavasti otettavaa historiantutkimusta”? Vastaukseksi ei siis heidän itsensä määritelmän mukaan kelpaa viittaukset vertaisarvioituun julkaisemiseen eikä se, että julkaisut päällisin puolin näyttävät vakavasti otettavilta. Miten voidaan luottaa tiedelehden vertaisarviointimekanismiin, jos sen läpäisevät kaikenlaiset "valetutkimukset”? Luin vuosia sitten Brillin kustantaman Hakolan kirjan Identity matters: John, the Jews and Jewishness (Leiden, Brill, 2005). Lähtökohtaisesti arvostetulla akateemisella kustantajalla Brillillä on korkeat vaatimukset julkaisukynnykselle ja minusta itse teos oli varsin vaikuttava, oivaltava ja erinomainen. Mutta, mistä tiedän, että kirja ei vain "päällepäin näyttänyt vakavasti otettavalta”? Pitääkö minun selvittää Hakolan mahdolliset ideologiset, filosofiset, uskonnolliset tai antiuskonnolliset taustamotiivit ja miten ne pystyn riittävällä tarkkuudella tunnistamaan?

Olen lukenut melko paljon tieteellisiä kirjoja erityisesti eksegetiikan (Uuden testamentin tutkimus) alalta. Yksi kärkikymmenikköön sijoittuva teos näistä on Erkki Koskenniemen kirja The Old Testament Miracle-Workers in Early Judaism (WUNT 2005). "Ekin” teos on historian Jeesus tutkimukselle varsin olennainen taustoitus ja auttaa mielestäni erinomaisella tavalla asemoimaan Jeesus Nasaretilaista oman aikansa vaikuttajaksi. Ei ole mikään salaisuus, että Eki on aktiivinen vaikuttaja Suomen luterilaisessa evankeliumiyhdistyksessä (Sley) ja naispappeutta vastustavassa Sastamalan messuyhteisössä, joka kokoontuu Karkun evankelisella opistolla. Tulisiko nyt tuota tieteellistä teosta arvioida sen sisällön perusteella – joka näyttää minun silmääni kovasti vakavasti otettavalta historian tutkimukselta – vai pureutumalla karkkulaisten separatistien tunnustukselliseen sielunelämään? Tunnen aika hyvin näiden "separatistien” sielunelämää (ystäviä ja sukulaisia siellä paljon) ja myös tuon mainitsemani teoksen aihepiiriä enkä kyllä löydä minkäänlaista merkkiä "tunnustusten aiheuttamista vinoumista".

...anna vertaisarvion selvittää?

Miksi vertaisarvioidut tiedelehdet eivät automaattisesti sulje väärinolijoita eli erilaisiin (vääriin) tunnustuksiin sitoutuneita tutkijoita pois julkaisuistaan? Tiedelehdet eivät vaadi kirjoittajilta edes sitoutumista olemaan sitoutumatta tunnustuksiin. Puolueen jäsenkirjoja ei siis tarkasteta ovella eikä ideologisille dopingtestaajille tarvitse huippu-urheilijoiden tavoin ilmoittaa päivittäistä tunnustussijaintia. Tiede on sääntöjärjestelmä, jota toteutetaan pelikentällä. Väännän tämän vielä rautakuulasta. Olen säännöllisesti seuramme järjestämissä timanttikisoissa kuulantyönnön lajipäällikkö. Ensin varmistan, että kaikilla on sääntöjen määräämä ja punnittu kuula. Sitten yritän tiukasti seurata, että työntäjä pysyy ringissä työnnön ajan ja poistuu sieltä hallitusti ringin takaosan kautta. Tämän jälkeen minua, lippujen haltijaa, vähäisempi toimitsija iskee mitan pään alastulojälkeen ja minä katson tärkeän näköisenä tarkan senttilukeman. Sitten huudan tuloksen juhlallisesti kirjurille sekä lähiyleisölle. Proseduuri on ollut sama suomenmestareille Nico Oksaselle ja Seija Mäkitörmälle ja kaikille 8-vuotiaille Iida-Inkereille, jotka hiipivät rinkiin, koska äiti käski ja lupasi ruutuaikaa. Kuulantyöntö tapahtuu ringissä, ei pukuhuoneissa, paikallislehdissä, Teboilin kahvilassa tai feispuukissa. Jos työntö "näyttää aidolta työnnöltä", lentää pitkälle, työntäjä tekee tuomarien mielestä kaiken sääntöjen mukaan, se on ihan oikea työntö.

Minä tunnen, kuinka vauhti kiihtyy...puolueohjelman vastaiset tulokset!

Turun kauppakorkeakoulussa opetettiin varsin ansiokkaasti tieteenfilosofiaa ja tutkimusmetodologiaa. Koomisena kevennyksenä metodologiakurssilla kerrottiin gradutoimeksiantajista, jotka kertoivat opiskelijalle, millaisia tuloksia tämän pitäisi tutkimuksessa saada. Esimerkkien hilpeys perustui luonnollisesti siihen, että tieteellisessä tutkimuksessa tulosta ei saa päättää etukäteen. Venäläinen tutkija Andrei Andrejev kuvaa artikkelissaan "Дискуссия об историчности Иисуса Христа в советском религиоведении” (Keskustelu Jeesuksen Kristuksen historiallisuudesta neuvostoliittolaisessa Jeesus-tutkimuksessa) mielenkiintoisesti neuvostoliittolaisen Jeesus-tutkimuksen kehitystä. Vladimir I. Lenin ihastui saksalaisfilosofi Arthur Drewsin väitteeseen, että mitään Jeesus Nasaretilaista ei koskaan ollutkaan. Lenin halusi tämän pragmaattisen totuuden käyttöön taistelussa taantumuksellista ortodoksipapistoa vastaan. Tämä "suositus” määritti neuvostotiedettä aina 1960-luvun loppuun asti eli "tulokset" annettiin Kremlistä ja tutkija sai sitten "täydessä akateemisessa vapaudessa" päätyä näihin oikeisiin tutkimuksiin. Mielleyhtymä neuvostotutkimukseen ponnahti neuroverkkoihin lukiessani seuraavaa johtopäätöstä Jumalan synnystä:

"Yksittäisiä tutkimuksia arvioidessa ongelma on, ettei niiden uskonnollisia motiiveja ole helppo osoittaa. Laajan yleisön on siksi usein erittäin vaikea tietää, mikä tutkimus on kriittistä ja mikä nousee ensisijaisesti uskonnollisista motiiveista. Yhtenä hyvänä lähtökohtana voi pitää sitä, että uskonnollisiin taustoihin sidoksissa oleva tutkimus päätyy näennäisesti tieteellisestä metodista huolimatta lähes aina vahvistamaan Raamatun omaa tarinaa tapahtumien kulusta. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että israelilaisten autiomaavaellus tai maanvalloitus oletetaan historiallisiksi tapahtumiksi, tai sitä, että kaikki Jeesuksen evankeliumeissa sanomat sanat oletetaan historiallisen Jeesuksen aidoiksi lausumiksi – tai ainakaan ei olla valmiita suoraan kertomaan, mitkä Jeesuksen lausumat ovat myöhemmin keksittyjä."

Toisin sanoen valetutkijan tunnistat puolueohjelmamme vastaisista tutkimustuloksista? Ei vääristä metodeista, ristiriidoista perusteluissa tai epäuskottavista argumenteista vaan tuloksista. Tällainen dogmaattinen paradigma johtaa kovin helposti uskontunnustuksenomaiseen jäykkyyteen. Saavuttaakseen uskottavuutta pitää tutkijan hokea sitä, miten tämä ja tuo on keksittyä, kiistää paljon, epäillä ilman argumenttejakin kaikkea muuta paitsi toisia epäilijöitä ja omia epäilyjä. Tämä taas on yhtä hedelmällinen lähtökohta historialliskriittiselle tutkimukselle kuin ääri-inerrantistinen fundamentalismi, jossa on päätetty älyllisin spiraalein ja spagaatein yrittää harmonisoida kaikki Raamatun kirjojen ristiriidat ja jännitteet sudokumaiseksi kokonaisuudeksi.

Tuo Theotokoin vääriksille kohdistama syytös liiallisesta "aitoususkosta” evankeliumien käyttämisessä historiallisena lähteenä voi osin johtua siitä, että historian Jeesus tutkimuksessa pyritään nimenomaan tutkimaan Jeesusta ei esimerkiksi evankelistojen redaktiotendenssejä (toimituksellisia painotuksia). Niin kutsutussa "meieriläisessä” historian Jeesus tutkimuksessa tyypillinen etenemistapa on se, että ensin aitouskriteerien (ja epäaitouskriteerien) avulla pyritään selvittämään riittävällä todennäköisyydellä historiallinen lähdemateriaali. Tämän jälkeen rekonstruoidaan historian Jeesusta tätä aidoksi argumentoitua materiaalia käyttäen. Historian Jeesus -tutkimukselle epäaito materiaali ei ole kovinkaan merkityksellistä, koska määritelmällisesti ensisijaisena tavoitteena on nimenomaan Jeesus Nasaretilaisen tutkiminen (ei vaikkapa kirjallisuuskriittinen evankeliumitutkimus). Tämä voi luoda vaikutelman, että epäaitouteen ei lähtökohtaisesti uskota, vaikka kysymys on tutkimuskysymyksen määrittelemästä toimintatavasta. Åbo Akademin Jeesus-tutkimuksessa tämä meieriläinen metodi on ollut vallitseva. (Sitä muuten edustaa myös Tobias Hägerland, jonka yhdessä Cecilia Wassenin kanssa kirjoittama teos on Jumalan synnyn kirjallisuussuosituslistalla Jeesus-osiossa).

Tieteellisessä historiantutkimuksessa on tärkeää soveltaa yleistä todistustaakkaa, mikä tarkoittaa aitouskriteerien lisäksi myös epäaitouskriteerien soveltamista. Jeesus-konstruktiota rakennettaessa on siis perusteltava sekä lähdemateriaalin hyväksynnät että sen hylkäykset. Jos epäaitouskriteerit eivät täyty, on tieteellistä perusteluideaalia noudattaen vaikea todeta sanoja kovin itsevarmasti myöhemmin keksityiksi. Iso osa evankeliumimateriaalista jää sekä aitouskriteerien että epäaitouskriteerien ulottumattomiin, eräänlaiselle neutraalille vyöhykkeelle siis. Tämän aineiston käsittely tietysti sitten heijastelee laajempia näkemyksiä varhaiskristillisestä historiasta, evankeliumien kirjallisuuslajista ja yleisestä historiallisesta lähdearvosta. Kysymys palautuu myös kysymykseen siitä, miten tarkalleen ottaen määrittelemme historiallisuuden, aitouden, tosipohjaisuuden ja niin edelleen.

Tieteellisessä historiantutkimuksessa on hyvä toistaa säännöllisesti kysymystä: "Mistä tämä kaikki tiedetään?” Välillä vastaus on, ettei oikeastaan mistään. Tämä kiteyttää oman, lievän yleisepisteemisen skeptisyyteni muotokriittistä systeemiä kohtaan. Tuossa "systeemissä” osataan kovin tarkasti kertoa mikä, miten ja miksi on "myöhemmin keksittyä” evankeliumeissa. Tämä ei ole mikään uskonnollisesti taustamotivoitunut salajuoni vaan ihan samaa logiikkaa kuin se, että en usko kenenkään pystyvän piirtämään kolmiota, jos tiedossa on vain yhden sivun pituus. Kerron esimerkin. Vuonna 2009 Helsingin teologisessa hyväksyttiin Juha Molarin monella tapaa erittäin mielenkiintoinen väitöskirja Q-evankeliumi ja psykohistoria. Siinä todettiin seuraavaa (s. 226):

”Q-teksti on syntynyt monivaiheisessa redaktioprosessissa. Tällainen tekstikokoelma antaa informaatiota Q-yhteisön ja sen johtajien sosiopsykologisen dynamiikan muutoksista.”

Meillä on siis käsissämme sinänsä ihan hyvä hypoteesi, jonka mukaan Matteuksella ja Luukkaalla oli käytössään yhteinen, kreikankielinen lähde. Me emme tiedä käyttivätkö he koko lähteen, osia lähteestä tai että kuka ja missä sen kirjoitti tai kokosi. Ajatus monivaiheisesta redaktioprosessista (toimitusprosessi) on arvaus, josta ei ole mitään tietoa. Ei ole löydetty ykköspainosta, kakkospainosta jne. Millä metodilla ja episteemisellä periaatteella me voimme siis saada informaatiota Q-yhteisöstä? Mitään todisteita tällaisen yhteisön olemassaolosta ei ole olemassa. Sitten hypoteettisen lähteen taustalla hypoteettisesti olleen yhteisön hypoteettisista johtajista teemme päätelmiä heidän sosiopsykologisen dynamiikkaansa muutoksista.

Kuten jo Sensuroitu-kirjaa koskevassa blogitekstissäni kuvasin, tutkija toimii evankeliumitekstien kanssa "kahden tulen välissä”. Yhtäällä luovaa traditionkäsittelyä puoltavat ilmiöt ja toisaalla konservatiivista säilyttämistä puoltavat seikat. Se, miten tätä johdetaan yksittäisen sanonnan traditiokriittinen kohtalo, onkin tieteellisesti ajatellen - eli perusteluja vaadittaessa – huomattavasti vaikeampaa. Aitouskriteerit ja epäaitouskriteerit ovat hapuileva pyrkimys jonkinlaiseen tieteellisen kurinalaisuuden likiarvoon tuolla "tulialueella".

Ylipäätään tieteellisessä historiantutkimuksessa on usein paljon helpompaa osoittaa jokin kuvaus todennäköisesti historialliseksi kuin varmasti epähistorialliseksi. On esimerkiksi melko vaikea sanoa, mikä Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas on kokonaan epähistoriallista. Ilman Linnan omaa kommenttia asiasta siis. Toisin sanoen on haastavaa päätellä, mikä kohtaus tarkalleen ottaen ei perustu jollakin tavalla oikeasti jatkosodan tiimellyksessä tapahtuneeseen episodiin. Miten voimme erottaa konekiväärijoukkueen johtajana sodassa toimineen vänrikki Linnan omat kokemukset fiktiosta? Tämä nimittäin nähdäkseni edellyttäisi sitä, että criterion of incoherence tai criterion of implausibility täyttyisi. Jokin väittämä olisi siis anakronistinen, väärään paikkaan sijoitettu, ristiriidassa tiedetyn totuuden kanssa jne. Helpompaa sen sijaan on osoittaa jokin tapahtuma todellisuuteen pohjautuvaksi. Näin esimerkiksi kohtaus, jossa Antti Rokka ampuu pari joukkueellista ryssiä aukealle, vaikuttaa perustuvan tapaukseen, jossa Rokan tosielämän esikuva Viljam Pylkäs ampui 83 vihollissotilasta Pertjärvellä huhtikuussa 1942. Linna sijoittaa tapauksen tammikuulle ja tietysti värittää sitä, mutta tarinan ydin on sama. Paljonko kirjan episodeissa on "sulaumia”, joissa yhdistetään useampi tapahtuma, sijoitetaan kuultu tai nähty asia, kommentti tai ilmiö toiseen kontekstiin ja niin edelleen? Voimmeko sanoa varmuudella, että "tämä tulee ihan täysin Linnan omasta mielikuvituksesta” tai "tässä näkyy Finlaysonin tehtaan tupakkahuoneen johtajien psykodynaaminen Sitz-im-Leben alkukeväästä 1952”?

OSA 3 - Me ollaan tunnustuksellisia kaikki, kun oikein silmin katsotaan...

"Erityisesti Yhdysvalloissa tällaista tutkimusta harjoitetaan tunnustuksellisissa oppilaitoksissa ja jopa useissa yliopistoissa, joiden tutkijoiden ja opettajien tulee kirjallisesti sitoutua tiettyyn uskonoppiin."

Yhden parhaista ja laajalti tutkimuksessa viitatusta Synoptista ongelmaa käsittelevistä teoksista kirjoittanut professori Robert H. Stein toimi ennen eläköitymistään Southern Baptist Theological Seminaryssa. Muun muassa varsin pätevän historian Jeesus -tutkimuksen oppaan kirjoittanut Darrell Bock on professorina Dallas Theological Seminaryssa, mammuttimaisen neliosaisen Handbook for the Study of the Historical Jesus -sarjan toinen toimittaja Stanley E. Porter on ollut professorina Biola Universityssa, Trinity Western Universityssa ja on parhaillaan McMaster Divinity Collegessa. Esittelyjä kenellekään edes pintapuolisesti historian Jeesus tutkimukseen tutustuneelle kaipaamaton Craig A. Evans on professorina Houston Christian Universityssa ja toinen raskassarjalainen Scot McKnight oli tähän vuoteen asti professorina Northern Baptist Theological Seminaryssa. Listaa voisi jatkaa pitkään. Onko todella niin, että näiden tutkijoiden julkaisut ovat vain näennäisesti tiedettä joiden tavoitteena on "hakea vahvistusta oman uskonnollisen yhteisön käsityksille”? Olisi mielenkiintoista lukea perusteltu ja huolellisesti argumentointi esitys, jossa vaikkapa Stanley E. Porterin megalomaanisesta tutkimustuotannosta osoitettaisiin, miten Kanadan Baptisteihin affilioituneen McMaster Divinity Collegen "uskonopit” ovat ohjanneet vinouttavasti hänen tutkimustaan? Uskallan pontevasti todeta perehtyneeni varsin hyvin mammuttimaiseen Handbook for the Study of the Historical Jesus -sarjaan ja pidän väitettä, että tuo julkaisu olisi jotenkin rajoittautunut ja vinoutunut Kanadan baptistien uskonopin mukaan aika ongelmallisena.

Todettakoon myös tähän väliin, että monissa näissä "tunnustuksellisissa oppilaitoksissa" on loistava akateeminen taso. Eräs hyvä ystäväni opiskeli "tunnustuksellisessa oppilaitoksessa” ja tuli sen jälkeen Helsingin teologiseen kieliopintoja jatkamaan. Hän hämmästeli, miten heikko vaatimustaso Helsingissä oli alkukielten opiskelussa tuohon "tunnustukselliseen oppilaitokseen” verrattuna. Ehkä pilkallisuuteen ja halveksuntaan näitä "erityisesti Yhdysvalloissa” olevia oppilaitoksia kohtaan ei ole syytä sen paremmin meillä åboakademisteilla kuin helsinkiläisilläkään.

Kuinka paljon oikeasti oppilaitoksen "uskontunnustus” rajoittaa siellä opettavaa tutkijaa? Olen itse opettanut sekä sekulaareissa oppilaitoksissa valtioyliopisto mukaan lukien ja sekä suomalaisissa että ulkomaisissa "tunnustuksellisissa” oppilaitoksissa. Kukaan ei ole millään muotoa kommentoinut, ohjannut, kritisoinut tai kieltänyt tekemääni tutkimusta, aihevalintoja, metodeja tai johtopäätöksiä. Oman kokemukseni mukaan tämä "ohjaava vaikutus” on varmaan aika lailla yhtä suurta kuin luterilaisella pappisvalalla niihin Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijoihin, joilla on pappisvihkimys Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta. Hehän ovat näin sitoutuneita kirkon tunnustukseen. Mutta tuskin nämä helsinkiläiset pappistutkijat tutkimuksellaan nyt pelkästään hakevat ”vahvistusta oman uskonnollisen yhteisön käsityksille”.

Helsingin teologinen tiedekunta teki ruotsalaisesti teiniaktivisti Greta Thunbergistä kunniatohtorin. Tekoäly osasi kertoa att: "Greta Thunberg har ännu inte blivit student, eftersom hon inte har deltagit i en traditionell gymnasieutbildning i sin helhet.” Thunberg ei siis ole maailmanpelastamiseltaan ehtinyt suorittamaan edes lukiota men det gör nu väl ingenting. Hivenen ideologinen venytys tiedekunnalta – ja täysi vapaus heille nimittää vaikka Mikki Hiiri kunniatohtoriksi. Minusta on kuitenkin hieman koomista, että nimenomaan tähän yliopistoon ja tiedekuntaan affilioituneet tutkijat halveksivat kansainvälisiä tutkijoita, koska nämä työskentelevät "tunnustuksellisissa” oppilaitoksissa. Miten tiedekunnan ideologinen Thunberg-vinouma sitten näkyy dosentti Hakolan Johannes-tutkimuksessa? Ei varmasti yhtään mitenkään. Samalla tavoin en jaksa uskoa näiden tunnustuksellisten oppilaitosten taustayhteisöjen oppilauselmien, allekirjoitettuja tai ei, ohjaavan niissä työskentelevien huippututkijoiden tutkimustyötä yhtään sen enempää.

Lopuksi: Tieteellinen eksegetiikka ja päättelyn risteyskohtia

Keväällä 2024 kymmenottelijoiden maajoukkueleirillä Pajulahdessa päävalmentaja Jesse Jokinen oli kutsunut keihäänheiton asiantuntijaluennoitsijaksi entisen ottelijan Mikko Vallen. Taustatiedoksi sen verran, että keihäänheittovalmennus on intohimoinen taistelulaji, jossa koulukunnat, tietäjät ja profeetat ottavat verenhimoisesti mittaa toisistaan. Fiksuna valmentajana Jesse oli valinnut varmuuden vuoksi sopivan tasapainoisen ja maltillisen "tietäjän” ottelijoista, joilla verenpaineet eivät lajikohtaisesti nouse ihan yhtä korkealle. Mikko piti vaikuttavan luentonsa käytännössä heittoasennossa tukijalka edessä, selkä mutkalla, käsi takana ja katse kaukaisuudessa. Hän kertoi heitossa olevan 40 "risteyskohtaa”, joiden toteuttamisessa on eri vaihtoehtoja. Näin erilaisia tekniikoita ja teknisiä vaihtoehtoja muodostuu varsin suuri määrä. Keskustelu "oikeasta heittotekniikasta” palautuu siis periaatteessa 40 risteyspisteessä tehtyihin valintoihin.

Näen tieteellisen eksegetiikan (ja tieteen ylipäätään) monelta osin samalla tavalla kuin Mikko keihäänheiton. Valinnat risteyspisteissä vaikuttavat suuntaan, johon päättely lähtee. Tieteellinen diskurssi on kiteytettynä keskustelua näissä risteyspisteissä tehtävistä valinnoista. Theotokoi on esimerkiksi Jeesus-tutkimuksen osalta valinnut apokalyptisen Jeesus-profiilin risteyspisteessä, jossa haarautuvat "sapientaalinen Jeesus-profiili” ja ”apokalyptinen Jeesus-profiili”, ja valinneet "Ihmisen poika” -epiteetille yhden koulukunnan näkemyksen. Se, profiloidaanko varhaiskristilliset yhteisöt käyttämällä Apostolien tekoja historiallisena lähteenä (toki kriittisesti, mutta kuitenkin) vai poistetaanko kyseinen teos valikoimasta sijoittamalla se kauaksi toiselle vuosisadalle, vaikuttaa merkittävästi mm. muotokriittisten perusoletusten soveltamiseen. Toisin sanoen, kun pohditaan mitä-missä-milloin jokin yhteisö on luonut. Miten suhtaudutaan "jälkibaurilaiseen” hypoteesiin sirpaleisesta ja heterogeenisestä varhaiskristillisyydestä, tai varhaiskristillisyyksistä? Vasta, kun nämä "40 + risteyspistettä” on kartoitettu ja selvitetty, voidaan ehkä alkaa pohtia valintojen psykologisia, uskonnollisia tai ideologisia taustoja. Jos se nyt silloinkaan on tarpeellista tai mahdollista.

Mitä tulee varhaiskristillisen uskon Jeesuksen ylösnousemukseen syntymiseen, aiheen tieteellisestä keskustelusta saa aika hyvän yleiskuvan lukemalla William Lane Craigin keskustelusta Gerd Lüdemannin ja vastaavasti toisessa kirjassa John Dominic Crossanin kanssa tehdyt kirjat. Niissä eri tulokulmat saavat yhtä paljon palstatilaa, mahdollisuuden esittää oman näkemyksensä perustelut ja kritiikkiä toisen näkemykselle. Molemmissa kirjoissa on myös kommenttipuheenvuoroja 2+2 per kirja. Eli kaksi Craig-henkistä ja kaksi joko Lüdemann-henkistä tai Crossan-henkistä. Mitenkään koko argumenttipajatsoa kirjat eivät tietenkään tyhjennä. Niistä käy kuitenkin ilmi "risteyskohtia”, joissa ajattelu eroaa.

Metodi, jolla näistä kirjoista luettaisiin vain yhden osallistujan tekstit ja hänen hengenheimolaistensa kommentit – koska toiset ovat vääränvärisiä – olisi kummallista ja tiedettä köyhdyttävää. Minua häiritsee Jumalan synnyssä se, että sivu 53 pyrkii etukäteen luomaan juuri tällaisen asetelman. Vain yhden puolen näkemykset ovat "vakavasti otettavaa” eikä tätä edes yritetä perustella metodologisilla, prosessiin liittyvillä piirteillä.

Yleisesti ottaen tutkimuskentässä – ainakin Jeesus-tutkimuksessa – on suhtauduttu positiivisesti tutkijayhteisön heterogenisoitumiseen. Vaikka objektiivisuus on tavoite, tiedostetaan ihmisen subjektiivisuus laajalti ja yhtenä keinona sen hillitsemiseen voidaan nähdä juuri tutkijayhteisön moninaisuus. Näin erilaiset vinoumat tavallaan tasapainottavat toisiaan. Olisin odottanut Theotokoilta hieman "suvaitsevampaa” ja "monikultuurisempaa” lähestymistapaa tieteellisen eksegetiikan popularisointiin. Toivottavasti vastaavat kirjan väittämien herättämään tieteellispohjaiseen kritiikkiin asianmukaisesti ilman näitä tunnustuksellisuusleimoja tai muita epäolennaisuuksia. Janne Saarelan blogitekstistä esimerkiksi on hyvä aloittaa.
TEKSTIKRITIIKKITIISTAI: Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia - Kritiikki