Ydinaseista ja iskusta Iraniin

Kirjoitin viime lokakuussa blogitestin Iskeekö Israel Iraniin? Nyt on iskenyt ja mukaan operaatioon liittyi myös Yhdysvallat pommittamalla avainasemassa olevaa Fordown ydinbunkkeria. Iskua, tai oikeastaan sotatoimien suoraa kohdistamista, on pidetty suomalaisessa mediassa ja erityisesti ”miinattomien” vasemmistopoliitikkojen retoriikassa Israelin valloitushaluisen ekspansiopolitiikan ja imperialismin sekä Netanjahun henkilökohtaisten motiivien synnyttämänä eskalaationa. Sitä on myös toistuvasti verrattu Venäjän hyökkäykseen Ukrainaa vastaan.

Oma näkemykseni poikkeaa aika tavalla tästä lähestymistavasta. Kuten kirjoitin lokakuun blogitekstissäni, arvelen Netanjahun käyttävän omaelämäkerrassaan kuvaamaa kaikki-yhdellä-valituksella-periaatetta. Nyt taotaan, kun rauta on kuumaa ja tehdään Israelista turvallinen maa asua ja rikastua. Tämä kaikki on suurin piirtein sitä, mitä Naftali Bennett (Israelin ex-pääministeri) on kuvannut Octobus-teoriallaan eli, että Iran on tursaan pää ja proxyt (Hamas, huthit, Hizbollah, Irakin shiiamilitiat ja Syyrian shiia-joukot) lonkeroita.

Pitkään Israelin ehkä eniten pelkäämä Iranin ”nyrkki” eli Hizbollah lamaantui muun muassa legendaariseen maineeseen kivunneen hakulaiteiskun myötä samoin kuin muun ”johtajaharvennuksen” ja tietysti massiivisten ilmahyökkäysten vaikutuksesta. Hamas jatkaa taistelua mutta se ei juuri pysty nykyisestään kiihdyttämään toimintaansa. Myös Jemenin huthit ovat ilmeisesti vaikeuksissa, Syyrian tilanne sekava ja näin Iran on jäänyt varsin yksin. Lonkerot on siis kukistettu tai lamautettu ja viimeinen näytös – ainakin käsikirjoituksen mukaan – on käyty Iranissa.

Osa jatkuvaa sotaa

Israelin pari viikkoa sitten aloittamaan ilmasotaan ei tule suhtautua kokonaan irrallisena, ikään kuin uutena sotana. Israelin käsityksen mukaan Iran oli olennaisella tavalla varustamassa ja käynnistämässä Hamasin ja Hizbollahin hyökkäyksiä Israeliin lokakuussa 2023. Huhtikuussa 2024 Iran ampui ohjuksia Israeliin vastaiskuna Israelin Damaskokseen tekemään hyökkäykseen, jossa kuoli Iranin vallankumouskaartin upseereja. Israelin salamurhattua Hamasin johtajan Ismail Haniyen Teheranissa Iran vastasi lokakuussa 2024 aiempaa suuremmalla ohjuskuurolla Israeliin. Israel puolestaan tuhosi vastaiskuna merkittävän osan Iranin ilmapuolustusta. Näin ollen kyseessä ei nyt ole niinkään irrallinen ja ajallisesti tai motiivillisesti täysin irrallinen sotatoimi vaan pikemminkin osa monimuotoista Gazan sotaa. Näin siis Israelin näkökulmasta. Samaan aikaan on kuitenkin totta, että Israel on valmistellut tätä operaatiota jo vuosia, paljon ennen lokakuun 2023 terrori-iskua ja Gazan sodan alkua. Sikäli sitä on mielekästä arvioida myös osin irrallisena kokonaisuutena.

Israelin kannalta katsottuna motiiveina nyt käynnissä olevalle operaatiolle voivat olla ainakin seuraavat seikat (myös samanaikaisesti):

• Pitkäaikainen Iranin uhkaaman Israelin tuhoamisen (Holokaust 2.0) estäminen ja tähän liittyen ballististen ohjusten massatuotannon sekä ydinaseohjelman tukahduttaminen.
• Kostoisku Lokakuu7-verilöylystä, jonka taustalla Israel näkee nimenomaan Iranin.
• Keino painostaa Hamasia luovuttamaan loput panttivangit tuhoamalla pääasiallinen tuki- ja rahoituskanava.
• Mahdollisesti osittain myös Benjamin Netanjahun kokeman elämäntehtävän toteuttaminen eli Iranin uhan eliminoiminen. Tämä luonnollisesti nivoutuu näihin kaikkiin muihin motivaatioihin.
• Vallan vaihdoksen kiihdyttäminen Iranissa.
• Mahdollisesti Persianlahden sunnivaltioiden kanssa tehtyjä kulissientakaisia sopimuksia Iranin uhan poistamisesta – mikä taas voi johtaa Abraham Accordin laajenemiseen ja taloudelliseen vaurastumiseen, kun Israelin high tech ja sunnivaltioiden öljyrahat yhdistyvät.

Iran ja Gaza

Vaikka sekä Operation Rising Lion ja Gazan sota ovat siis osa Octobus-kokonaisuutta ja samaa sotaa, niitä on mielekästä myös tarkastella erillisinä ilmiöin. Aika ajoin on esitetty kysymys, miksi Israel ei voinut hoitaa Hamasia pois pelistä jamesbondimaisilla agentti-iskuilla, kuten Hizbollahin ja Iranin kohdalla pitkälti tapahtui. Tätä pohditaan varmasti Israelissa vielä pitkään tämän nykyisen konfliktin rauhoituttua. Lokakuu7 oli Israelilta megaluokan epäonnistuminen, kun tiedustelutiedoista huolimatta johto ilmeisen ylimielisesti ajattelin, ettei Hamas kykene tuon suuruisiin operaatioihin. On väitetty, että sama yhdistelmä ylimielisyyttä ja huomion kohdistumista muualle raivasi tilaa 52 vuotta sitten Jom Kippur -sodalle. Kuuden päivän sodan menestyksen euforisoimat israelilaiset olivat kohdistaneet energiaa Münchenin verilöylyn tekijöiden metsästykseen ja kuuden päivän sodan uskottiin osoittaneen arabimaille Israelin puolustusvoimien ylivertaisuus. Sisäisestä turvallisuudesta vastaava Shabak (ShinBet) ei nukkunut vaan tuotti hälyttävää tiedustelutietoa Hamasin aikeista, mutta jossakin ylemmässä (poliittisessa?) elimessä ei tähän suhtauduttu riittävällä vakavuudella.

Mossad ja Aman (sotilastiedustelu) käyttivät valtavat määrät resursseja soluttautumalla onnistuneesti Hizbollahin ja Iranin sotilasjärjestelmiin sekä analysoimalla niitä. Tätä poliitikot pääministerejä myöten tietysti seurasivat ja analysoivat herkeämättä. Nyt käydyt sotanäytökset, ensin Hizbollahia ja sitten Irania vastaan oli simuloitu ja harjoiteltu juurta jaksaen. Siksi ne lopulta jäävät sotahistoriaan kuuden päivän sodan rinnalle esimerkeiksi hyvin valmistelluista yllätyshyökkäyksistä. Gazassa sen sijaan tilanne ajautui sekavammaksi. Nokian kokoiselle kaistaleelle on sulloutunut pari miljoonaa ihmistä ja siellä seassa on siviiliuhrien maksimoimiseen tähtäävä kuoleman kultti, joka ”heittää kaikella, mitä käteen sattuu”. Gazassa ei taistelu perustu rakenteisiin ja järjestelmiin, joita Amanin tietokoneet tai Mossadin soluttautujat pystyvät paljastamaan ja ilmavoimat tuhoamaan.

Israelissakin on kritisoitu Netanjahun hallituksen tapaa toteuttaa Gazan sotaa. Vaikka Israel yrittää hallita ns. propagandasotaa, sen on vaikea menestyä siinä muun muassa vauhtivasemmiston antisemitismin ja antisionismin vuoksi.  Olen viime viikkoina yrittänyt hieman taustaselvitellä teoriaa, jonka mukaan Iran osti Etelä-Afrikan syväkorruptoituneen johdon nostamaan Israelin vastaisen kansanmurhacasen kansainväliseen tuomioistuimeen (toistaiseksi case vaikuttaa uskottavalta). Vaikka kymmenien tuhansien siviilien kuoleminen operaatiossa langetettaisiinkin pääasiallisesti kuolemankultti Hamasin taktiikasta johtuvaksi, se on joka tapauksessa kääntynyt Israelille tappioksi propagandasodassa. Tätä tappiota ovat syventäneet erityisesti ministeri Ben-Gvirin ja Smotrichin etnistä puhdistusta kannattaviksi (mielestäni ihan oikein) tulkitut kannanotot. Tilanne on irvokas ja sekava. Gazaa demokraattisesti johtamaan valittu Hamas pitää itsepintaisesti panttivankeja, vaikka koko valtakunta on pommitettu elinkelvottomaksi ja lapsia kuolee massoittain. Israel ei ole onnistunut tuhoamaan Hamasia, joka rekrytoi ilmeisen tehokkaasti aina uutta taistelijaa riveihinsä, mutta periksi ei anneta. Saattaa olla, että Iraniin iskemisellä pyrittiin ja ehkä (ja toivottavasti) onnistuttiin pitkällä tähtäimellä heikentämään Hamasin taistelukykyä enemmän kuin Gazan verisellä maaoperaatiolla.

Isku Iraniin – Oikeutettu vai ei?

Samalla kuitenkin monet Netanjahua kiivaasti vastustavat tahot ovat kannattaneet sotilaallista iskua Iraniin. Ulkomaillakin esimerkiksi Saksan uusi liittokansleri Friedrich ”Endlich einer, der Eier hat” Merz antoi tunnustusta Israelille kehuen sen tekevän likaisen työn muiden puolesta (Israel macht die Drecksarbeit). Myös Ranska ja Iso-Britannia ovat ilmaisseet tukeaan Israelin kampanjalle. Yhdysvallat ei ainoastaan todennut iskujen olleen oikeutettuja vaan liittyi itsekin mukaan peijaisiin.

Suomessa kuitenkin on suhtauduttu jopa avoimen skeptisesti ajatukseen, että Iran olisi ollut kehittämässä ydinasetta tai että se olisi aidosti uhannut Israelin olemassaoloa. Operation Rising Lion on heitetty samaan karsinaan kansainvälisen oikeuden rikkomisten, ihmisoikeusloukkausten, kansanmurhien ja apartheidien kanssa. Helsingin Sanomat julkaisi toimittaja Lea Pakkanen tekstin, jossa tämä korosti Israelin iskun laittomuutta kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Tekstin otsikko oli indikatiivisen kantaaottava: ”Israelin iskut Iraniin ovat laittomia, mutta se tuppaa länneltä unohtumaan”. (Israelin iskut Iraniin ovat laittomia, mutta se tuppaa länneltä unohtumaan | HS.fi)

Mielenkiintoisesti toimittaja Pakkanen ja Hesari asettuvat jutun otsikolla tavallaan kansainväliseksi tuomioistuimeksi julistaessaan toimenpiteen laitomaksi. Tueksi on haastateltu emeritusprofessori Martti Koskenniemeä ja viitattu professori Marko Milanovicin blogiartikkeliin. Milanovic kirjoittaa:

”There are many public statements by various Iranian officials over the years calling, expressly or impliedly, for Israel’s destruction. That kind of rhetoric, however, is mainly meant for domestic political purposes in Iran and does not, without more, directly translate to an intention of the Iranian leadership to use a nuclear weapon against Israel, despite the fact that Israel itself already has nuclear weapons and could retaliate against Iran decisively.”

Milanovic vähättelee mielestäni melko lailla Iranin johtajien tuhotaan-Israel-retoriikkaa. Hänen mukaansa se on siis pääasiallisesti tarkoitettu kotimaan sisäpoliittisiin tarkoituksiin eikä tarkoita Iranin johdon tarkoitusta käyttää ydinasetta Israelia vastaan. Israelissa mielleyhtymät kiinnittyvät sadan vuoden taakse, kun eräs itävaltalainen akvarellimaalari rustasi Mein Kampfin sivuille synkän sielunsa sinfonioita. Sillä(kään) kertaa antisemitismi ei jäänyt vain pirteän sisäpolitiikan terästyspuheeksi. On muuten häiritsevää, että Hesarin juttuun ei ole haluttu haastatella tai lainata ketään toista tulkintatapaa edustavaa oikeusoppinutta. Näitä pintapuolisesti tai yksipuolisesti ”tutkittuja” asennetihkuvia juttuja alkaa Hesarin tuotannossa olla hämmentävän paljon.

Missä kohtaa Hitlerin retoriikka muuttui ”pääasiallisesti kotimaisen sisäpolitiikan tarkoituksista” aktiivisesti kaasukammioihin johtavaksi kansanmurhaamiseksi? Hitler hivutti yleisen historianarratiivin mukaan lännen ajattelua kuin sammakkoa kattilassa kohti toimenpiteitään. Tämä on sikäli varsin relevantti vertauskohta, että Israelissa vallitsee edelleen vahvasti holokaustmentaliteetti eli pelko siitä, että taas meidät yritetään polttouhrata. Sitä, milloin Israelilla menee tämä mentaliteetti yli ja kyseessä on kohtuuton uhriutuminen asiallisen ja perustellun kritiikin edessä ja sitä, milloin vertaansa vailla oleva aito vuosituhantinen uhrihistoria on relevantti ja perusteltu viitekehys tulkita uhkia, on haastava.

Israelin tuhoamisteologia

Iranin johdossa sovellellaan niin sanottua duodekistista shiiaislamia, johon kuuluu ajatus Mahdin paluusta ja tämän paluun jouduttamisesta. Periaatteessa tämä jouduttaminen on perusshiialaisuudessa epäoikeudenmukaisuuden poistamista maailmasta. Sekä ajatollah Ruhollah Khomeini että hänen seuraajansa ja nykyinen ykkösmies Ali Khamenei ovat yhdistäneet tähän Mahdin paluuodotukseen nimenomaan sionistivaltion, pienen saatanan, ja Amerikan, ison saatanan, tuomitsemisen ja tuhoamisen. Kysymys on teologisen kokonaisuuden valjastamisesta poliittisiin tarkoitusperiin. Irania johtavassa teologiassa Israelin tuhoaminen on siis vahva uskonnollinen oppi.

Khamenei tuottaa Israelin tuhoamisretorista mölinäänsä varsin intensiivisesti – ilmeisesti lähes päivittäin tai ainakin viikoittain esimerkiksi X:ään. Se, missä määrin hän itse uskoo juttuihinsa ja on esimerkiksi valmis julistamaansa marttyyrikuolemaan, on epäselvää. Hamasin sotilassiiven edesmennyt päällikkö Yahya Sinwar uskoi ilmeisesti ideologiaansa siinä määrin, että kuoli kalashnikovinsa kanssa Gazassa taistellen. Suurin osa n kultin miljardööripäälliköistä toki valmistautuu marttyyrikuolemaansa pitkän kaavan mukaan qatarilaisissa ja turkkilaisissa viiden tähden hotelleissa päällimmäisenä uhkana Mossadin salamurhatiimit, maksakirroosi ja kakkostyypin diabetes.

Hamas ilmoitti toistavansa Lokakuu7:n uudelleen ja uudelleen. Iran on ampunut satoja ohjuksia Israeliin, Hizbollah tuhansia ja huthitkin muutaman. Tämä tekee Israelin tuhoamisretoriikasta muutakin kuin vain Yleisradion DEI-koulutuksen paheksumaa mikroaggressiota ja retorista toiseuttamista. Lisäksi on otettava huomioon, että juutalaisilla on tavallaan historiallinen oikeutus olla hieman normaalia säikympiä vihapuheen suhteen. Heidän historiassaan nimittäin antisemitististä retoriikkaa ovat murheellisen usein seuranneet pogromit, holokaustit, vainot ja verityöt.

Ballistiset ohjukset – osin unohdettu tekijä

Israelin kannalta ehkä vielä ydinasetta realistisempi uhka ovat ballistiset ohjukset. Iranin on nimittäin uskottu nostaneen ballististen ohjusten tuotannon jopa 300/kk tahtiin. Yksi Israelin kauhuskenaarioita on se, että Iran ampuisi tuhansia ohjuksia samalla kertaa, jolloin ilmapuolustusjärjestelmä ylikuormittuisi ja merkittävä määrä ohjuksista osuisi kohteisiinsa.  Iranin ohjukset eivät ole leluja tai valkovenäläisiä paraatipanssareita. Jos Iran ampuisi 10 000 rakettia Tel Avivin metropolia kohti ja näistä 40 % läpäisisi ilmatorjuntajärjestelmän, se tarkoittaisi äkkiä laskettuna karkeasti noin yhtä rakettia 1,5 hehtaaria kohti. Esimerkiksi Shahab-3 kantaa mukanaan 750–1000 kg räjähdysainetta, joka tekee per kortteli tiheydellä aika pahaa jälkeä.

Iran on ampunut näitä ohjuksia Israelia kohti sekä viime vuonna että nyt käsillä olevassa konfliktivaiheessa. Varsinaista mega-ammuntaa Iran ei kuitenkaan tehnyt tällöinkään vaan toimi ikään kuin käsijarru päällä. Iranissa on operaation aikana ollut käynnissä eräänlainen ”myyräpeli”, kun maan alta esille tulevilta liikkuvilta laveteilta ammutaan ohjukset Israeliin ja sitten lavetti yritetään viedä uudestaan suojaan ennen kuin Israelin ilmavoimat ehtivät tuhota niitä. Netanjahun mukaan puolet laveteista on jo tuhottu, mitä tietysti voidaan pitää sotapropagandanakin.

Onko ennaltaehkäisevä isku Iranin ballistista ohjuskyvykkyyttä (tämä ”kyvykkyydet” on muuten idioottimaisen kuuloinen sana, mutta siedätyshoidan itseni käyttämään sitä) vastaan oikeutettu isku? Kuten todettua, niillä on tässä sotakokonaisuudessa ammuttu Israelilaisia. Olen vasemmistoliiton yhtenäistä rintamaa uhmaten taipuvainen tulkitsemaan kansainvälistä oikeutta niin, että nämä iskut voisivat täyttää oikeutetun ennaltaehkäisyn kriteerin. Jos vihollinen on suoraan kertonut tuhoavansa sinut, on tehnyt tuhoamisakteja ja tekee mittavia lisäaktivalmisteluja, ihan provosoimattomasta vastahyökkäyksestä ei liene kyse.

Putinin pussi

Mielenkiintoinen sivujuonne tässä on iskujen vaikutus Ukrainan sotaponnisteluihin. Otsikoissa pohditaan nyt sitä, miten Israelin ja USA:n iskut tukevat Venäjää, auttavat Putinia, pelaavat Putinin pussiin jne. Olen hieman eri mieltä. a) Iranin kyky viedä ohjuksia ja drooneja Venäjälle on ”kokenut pienen takapakin”, b) Venäjän kykyä turvata liittolaisiaan on nöyryytetty, mikä vähentää Venäjän vaikutusvaltaa. Tämä ilmiö on näkynyt jo aiemmin, kun Persianlahden valtiot peruivat asetilauksiaan Venäjältä, c) Trump on osoittanut olevansa valmis voimankäyttöön, mikä luo uskottavuutta hänen pyrkimyksilleen luoda ”rauhandiilejä”, d) operaatio osoitti Israelin ja USA:n ylivertaisen sotilaallisen kyvyn, joka on omiaan lisäämään NATOn brändiä. Voimme verrata tätä operaatiota vaikkapa Venäjän operaatioon, jolla se pyrki valtaamaan Kiovan hallintoelimet ja tekemään Antonovin lentoasemalla sillanpääaseman helmikuussa 2022.

Pieni sivuhuomio. Israelia on kritisoitu siitä, ettei se ole osallistunut Ukrainan tukemiseen. Syynä on todennäköisesti ollut venäläisten kanssa tehty sopimus, jossa nämä eivät puutu Israelin operaatioihin Syyriassa ja vastaavasti Israel ei tue aseellisesti Ukrainaa. Nyt kuitenkin on myös väitetty, että Israel on tehnyt salaista yhteistyötä Ukrainan kanssa erityisesti drooniteknologian kehittämisessä ja tämän puolesta näyttäisi puhuvan se, että sekä Ukrainan tiedustelupalvelu että Mossad tekivät lähes identtiset drooni-iskut tahoillaan. En kuitenkaan silmänräpäystäkään jaksa uskoa, että Israel olisi erityisen aidosti ja syvästi huolissaan Ukrainan taistelusta tai ukrainalaisista, se hakee sieltä synergiaa omalle taistelulleen Octobusia vastaan.

Oliko Iran valmistamassa ydinasetta?

Helsingin Sanomien toimittaja Lea Pakkasen mukaan ”Israel ei ole pystynyt esittämään todisteita siitä, että Iran aiheuttaa sille välittömän vaaran”. Jäin miettimään kulttuuriantropologiaa opiskelleen Pakkasen referenssejä arvioida näitä todisteita, niiden episteemistä tai juridista luonnetta jne. En ole ihan vakuuttunut toimittajan asiantuntemuksesta sotakirjeenvaihtajana hänen muun tuotantonsa pohjalta. Toki hän voi nojautua mielekkäisiin lähteisiin ja yhdistellä niitä, mutta silti. Iso tieto-opillinen kysymys, jonka kaikki asiaa kommentoivat joudumme kohtaamaan, on luonnollisesti se, miten todiste tässä kohtaa määritellään.

Yksi vakavasti otettava asiantuntijataho totesi maaliskuussa 2025 seuraavasti:

”Iran’s nuclear program has reached the point at which Iran might be able to enrich enough uranium for five fission weapons within about one week and enough for eight weapons in less than two weeks.” (Wisconsin Project on Nuclear Arms Control, March 28, 2025)

Luin David Albrightin, Sarah Burkhardin ja Spencer August Faragasson kirjoittaman raportin “Analysis of IAEA Iran Verification and Monitoring Report – May 2025”, josta muodostui minusta Israelin näkemystä tukeva ja sitä vahvistava yleiskäsitys. Tässä suoria lainauksia kyseistä raportista:

“Iran has no civilian use or justification for its production of 60 percent enriched uranium, particularly at the level of hundreds of kilograms. Its rush to make much more, quickly depleting its stock of near 20 percent enriched uranium, which has a civilian use in research reactors, raises more questions. (ISIS s. 17)

”When Iran ended its crash nuclear weapons program in 2003, called the Amad Plan, its biggest bottleneck was the lack of WGU; it still needed at least a few more years to accumulate enough WGU for its first nuclear weapon.7 Under intense international pressure, Iran decided in 2003 to downsize and better camouflage its nuclear weapons effort, while pushing to establish a robust capability to enrich uranium. Today, that decision has borne fruit. While Iran aimed for enough nuclear explosive material for five nuclear weapons in 2003, today it can have enough for those five weapons in less than two weeks.” (ISIS, s. 20)

“The IAEA’s efforts to verify Iran’s nuclear activities, particularly its uranium enrichment activities, continue to be seriously affected by Iran’s decision to withdraw the designation of several experienced enrichment inspectors.” (ISIS s. 25)       (Analysis_of_May_2025_IAEA_Iran_Verification_Report_FINAL.pdf)

Realismia hapuilevassa tosielämässä on vaikea täyttää kaikkia abstrakteja kriteerejä. Vuonna 2003 Iran vaihtoi ilmeisesti taktiikkaa ydinaseohjelmassaan ja lähti luomaan ovelammin valmiuksia rysäyttää ratkaiseva loppuvaihe nopeasti. Aiemmin ongelmana oli asevalmiin uraanin (WGU) puute. Uudessa strategiassa Iran keskittyi tähän uraanin rikastamiseen ja näin ydinasekynnys on saatu ajallisesti hyvin matalaksi. Jos ilmestyn ensi syksynä Levon metsästysseuran hirvijahtiin pick-up-toyotalla, johon on kiinnitetty 12,7 mm ilmatorjuntakonekivääri, selitys siitä, miten ihan vain jokkisautoilua ja tarkka-ammuntaa tässä…”, ei riittäne. Ainakaan Knuutin Ristoa ei voi syyttää kohtuuttomasti, jos hän soittaa nimismiehen paikalle hakemaan Kill-the-Moose paitaan sonnustautuneen radikaalimetsänomistajan jäähylle.

Miksi Iranin ydinase halutaan ennaltaehkäistä?

On esitetty, että mitä sitten vaikka Iranilla olisi ydinase. Onhan Israelillakin. Iran ei käyttäisi ydinasetta, koska Israel pystyisi Simson-strategiaksi kutsutulla kostoperiaatteella tuhoamaan Iranin ydinaseilla. Tässä ajattelussa on pointtinsa ja isossa kuvassa ydinaseet ovat hillinneet kolmannen maailmansodan syttymistä ja suurvaltojen välisten suorien konfliktien leimahtamista varsin tehokkaasti. Ihan ongelmaton ei ydinase-Iran kuitenkaan olisi.

Käyn seuraavaksi läpi joitakin syitä kansainvälisen yhteisön nihkeydelle antaa Iranin valmistaa ydinasetta. 1) Iran on allekirjoittanut ydinaseiden leviämistä estävän sopimuksen. Mikäli se valmistaa ydinaseen, sopimusta on rikottu ja Suomen mediassakin paljon kuulutettu kansainvälinen sopimuspohjainen järjestys järkkyy aika tavalla. 2) Pidetään todennäköisenä, että alueen muut valtiot alkavat hankkia välittömästi omia ydinaseita. Sunnivaltiot Saudi-Arabia, Turkki ja mahdollisesti Egypti etunenässä, jos Iran hankkii ydinaseen. 3) Shiiaislamiin kuuluu marttyyriteologia ja itsemurhaiskut. Mikäli Iranissa tapahtuisi esimerkiksi vallanvaihdos, ei ole poissuljettua, etteikö uhattu johtaja, kuten ajatollah, kostaisi maailmankaikkeudelle ja hyökkäisi kohti Israelia ydinaseella. 4) Iran on sotkeutunut ilmeisesti kansainväliseen huumekauppaan, terrorismiin ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen eri puolilla maailmaa. Tällainen itsetuhoideologiaa julistava mafia ydinaseella varustettuna on hieman kirpeä ajatus. 5) Mitä enemmän ydinaseet leviävät, sitä suuremmaksi nousee mahdollisuus, että terroristit saavat käsiinsä niitä. Iranissa voi hyvinkin syntyä kansannousun yhteydessä sisällissota, jonka pyörteissä ydinaseista ei välttämättä vastaisi ”kukaan vastuullinen aikuinen”. 6) Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä ydinsota oli hyvin lähellä Kuuban kriisissä harkitusti ja syksyllä 1983, kun everstiluutnantti Stanislav Petrovin viileä harkinta pelasti maailman ydinsodalta. Neuvostoliiton tutkajärjestelmässä oli häiriö ja se tulkittiin Yhdysvaltojen ydinohjuksiksi. Petrov kieltäytyi kahdesti vastaydiniskun antokäskyn toteuttamisesta. Israel ja Iran eivät suoranaisesti vaikuta suuresti kylmähermoisemmilta kuin Kennedy ja Petrov.

Miksi Israelilla saa olla ydinase?

Yleinen argumentti jättäkää-Iran-rauhaan-puolueella on se, että onhan Israelillakin ydinaseita. Israel ei ole koskaan virallisesti tunnustanut ydinaseitaan, joten hieman saivarrellen voidaan tietysti pohtia, mistä sillä tiedetään niitä olevan. Käsi ylös, joka on nähnyt ne? Hesari pystyy kuitenkin toteamaan, että ”tällä hetkellä Israel on ainoa Lähi-idän maa, jolla on hallussaan ydinase.” (Tienari & Kuutti HS 23.6. ”Iranin ydinvarustelu on tuomittu laajalti, mutta millä mailla saa olla ydinase?”) Hesari siis ”tietää”, että Israelilla on ydinase mutta pitää epävarmana sitä, oliko Iran kehittämässä ydinasetta.

Minä toki uskon, että Israelilla on ydinase. Mm. Avner Cohenin teos Israel and the Bomb vakuutti. Pidän kuitenkin todisteiden tasoa episteemisesti melko samanlaisena kuin sitä uskoani, että Iran oli kehittämässä ydinasetta. (Lisäksi yhden lempikirjailijani Ken Follettin eeppiseltä trilleriltä Piraatti putoaisi likiarvoinen totuuspohjahko, jos Israelilla ei olisi pommia. Suhteeni tuohon kirjaan on sentimentaalinen ja emotionaalinen.)

Ydinasevaltioihin ei ole tapana kohdistaa pakotteita ihan vaan sen takia, että niillä on ydinase. Sen tähden professori Teivaisen ja Hesarin valitus siitä, että Israelia ei pakoteta luopumaan ydinaseesta, on hieman kummallinen. Hesari esittää myös aika typerän kysymyksen: ”Miksi Israelille on annettu lupa ydinaseeseen?” Kysymys on typerä, koska Israel ei ole koskaan kysynyt tähän lupaa eikä sitä ole sille kukaan ikinä antanut. Itse asiassa jenkit yrittivät Avner Cohenin mukaan estää tätä tarmokkaasti, mutta israelilaisille ei oikein jekkukisoissa tahdo kukaan pärjätä edes isolla budjetilla. Professori Teivanen vastaa kysymykseen virheellisesti. Hänen mukaansa ”käytännössä luvan Israelin ydinaseeseen on antanut Yhdysvallat, jonka tärkeä liittolainen Israel on Lähi-idässä”. Ei se näin mennyt.  

Israelin ydinaseet eivät oikeastaan uhkaa ketään. Se ei ole uhannut hävittää yhtään valtiota maan päältä ihan vain jonkun valtion olemassaolon tähden. Tämän tietävät myös Egypti, Turkki ja Saudi-Arabia, jotka eivät ole käynnistäneet oma ydinaseohjelmaa Israelin jytkyistä huolimatta. Egypti ja Syyria hyökkäsivät vuonna 1973 Israeliin tiedostaen, että tällä oli jo ydinase. Ne laskivat, että Israel ei käytä sitä, jos he valtaavat kuuden päivän sodassa menettämänsä alueet takaisin. Israel tosin erään historianversion (jota pidän uskottavana, koska yksi sen kannattajista on Ronen Bergman) mukaan harkitsi vakavasti ydinaseen käyttöä Jom Kippur-sodassa, kun tilanne näytti sen kannalta aluksi melko toivottomalta. (Tom Clancyn kirja The Sum of All Fears muuten perustuu tähän teemaan. Siinä terroristit löytävät Jom Kippur-sodassa alasammutusta israelilaiskoneesta ydinpommin. Clancyn kirjat kannattaa lukea.)

Lopuksi

Ennaltaehkäisevään sotilasiskuun liittyvät eettiset kysymykset ovat mutkikkaita. Samoin kostoiskujen suhteellisuudentajuisuuteen. Suomen hallituksella joutui tavallaan samantyyppiseen tilanteeseen Talvisodan jälkeen, kun sen oli pakko valita puolensa Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Tähän problematiikkaan vihkiytynyt ystäväni pastori Lappalainen on erinomaisesti kuvannut kyseistä tilannetta. Puolueettomuusmahdollisuutta ei käytännössä ollut. Elintarvikepula olisi lamauttanut Suomen ja Leningradin strateginen läheisyyden vuoksi pelkät ihmisoikeusjulistukset eivät olisi pysäyttäneet sen paremmin puna-armeijaa kuin Saksan armeijaa yrittämästä miehitystä. Toki varmasti revanssihenkeäkin ilmassa liehui, mutta varsinainen valinta oli ideologioista ja uhosta riippumatta tehtävä. 

Oliko Israel Iranin suhteen vastaavan valinnan edessä? Valittiinko kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huonompi? Muutaman vuoden päästä voimme ehkä jälkiviisaasti hahmotella tähän vastausta. Israelin johdolle valinta oli suoraa lähetystä ilman pausenappulaa. Parhaassa tapauksessa Iranissa vaihtuisi valta ja sinne tulisi jonkinlainen demokratiaa ainakin etäisesti muistuttava tai ainakin väkivaltailun sijasta enemmän yleisvaurauteen keskittyvä johto.