Salonkikelpoinen antisemitismi ja Israel

av Matti Kankaanniemi

Alle 20-vuotiaiden EM-kisat Tampereen Ratinassa olivat itselleni täysin poikkeuksellinen urheilutapahtuma. Tietysti koska oma poika oli mukana kilpailemassa, mutta myös siksi, että olen seurannut näitä tämän sarjan urheilijoita samoissa kisoissa jo kymmenen vuotta. Siinä, missä pallopeleissä kilpailijoiden vanhemmille huudellaan solvauksia, yleisurheiluskenessä me ystävystymme, käymme kahvilla ja syömme yhdessä kebabia. Monet kisojen suomalaisista urheilijoista ovat näin tulleet kovin tutuiksi vuosien varrella. Tunnen heidän vammahistoriansa, saavutukset ja saavuttamattomuudet usein varsin yksityiskohtaisesti. Olen siis kukkahattutädin testosteronitasoilla liikkeellä ja jotenkin taipuvainen näkemään nämä urheilijat edelleen kymmenenvuotiaina pikkulapsina.

Kisojen ensimmäisenä päivänä eli torstaina urheilijoiden verryttelykentän takana mölisi aggressiivinen Pro Palestiina mielenosoitus ”From the River to the Sea!” ja ”Fuck Israel, Fuck Israel!” huutoineen. Israel kuuluu Euroopan yleisurheiluliittoon ja näin heidän urheilijoitaan oli myös mukana. Käsittääkseni mielenilmaisijat jahtasivat nimenomaan näitä israelilaisia. Osa kilpailijoista luokittuu vielä lapsiksi, koska 2007 syntyneistä jotkut täyttävät 18 vasta kisojen jälkeen. (Osallistumisoikeus näihin mittelöihin oli vuosina 2006 ja 2007 syntyneillä). Periaatteessa siis asetelma kukkahattuisessa mielessäni jäsentyy sellaiseksi, jossa lasten kotimaalle mylvitään kiihkopäisiä Fuck-juttuja. Ajatus, että täytyisi lähettää nämä meidän rebecat, iidat ja carmenit toiselle puolelle maailmaa kuuntelemaan terroristeja fanittavien kiihkoilijoiden Fuck Finland -juttuja, tuntuu hiukan provosoivalta. Vähän nihkeältä vaikuttaisi myös idea, mennä turkkilaistyttöjen katokseen sihisemään, että Fuck Erdogan, nyt …ttuun sieltä Pohjois-Kyprokselta ja kurdit kunniaan! Mutta onko sikailu sallitumpaa, jos kohteena ovat juutalaiset?

Antisemitismi on rasismin alalaji ja kohdistuu juutalaisiin. Juutalaisvihaa siis. Termillä on mielenkiintoinen etymologinen risteyskohta historian Jeesus -tutkimukseen. Yksi 1800-luvun Leben-Jesu-Forschungin koviksia, Ernest Renan, fantasioi ylemmästä arjalaisrodusta ja alemmasta seemiläisrodusta, josta määriläinen orientalisti Moritz Steinschneider häntä kritisoi käyttäen ilmaisua ”antisemitistisch”. Tämä on tiettävästi ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä ilmaisun käyttökertoja. Julistaudun näin asiantuntijaksi ja pyrin tässä tekstissä pureutumaan antisemitismin ”sivistyneempään” muotoon.

Antisemitismin avoin muoto

Antisemitismin avoimeen muotoonkin tietysti edelleen törmäillään. Kafkamaisin esiintymä omassa kokemushistoriassani tästä oli episodi vuosia sitten tyrvääläisellä punttisalilla, kun kaljupäinen nuori tee-se-itse-natsi puhisi wifebeaterpaidassaan hauiskääntösarjan hengitystauoilla mantraa ”likaisista juutalaisista”. Pohdin tietysti empatiahöyryissä, miten Lousaja-Siikasuon valtava juutalaisyhteisö lieneekään riistänyt ja sortanut tätä nuorta arjalaislahjakkuutta. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että jos tämä leijonapaitaurho saa joskus sata penkistä, voi maailmantuska hellittää. Olin pastoriaikoinani aika paljon tekemisissä ”nuoren äärioikeistolaisuuden” kanssa ja minun on edelleen melko vaikea ottaa sitä valtavana uhkana yhteiskuntajärjestykselle. Monen natsi-Jukan vihaideologia sulaa, kun joku tumma tyttö hymyilee hänelle suomeksi.

Antisemitismin ”sivistyneempi” muoto

Hieman erilaista antisemitismia on esimerkiksi vasemmistoliiton kansanedustaja Veronika Honkasalon puhe-esiintyminen mielenosoituksessa, jossa manattiin juutalaisvaltion tuhoamista. Tiedän, tajuan ja tiedostan, että Honkasalo ei tunnustaudu antisemitistiksi ja loukkaantuu syvästi tästä luokituksesta. Tämä tulkintani perustuu kuitenkin pariin mielestäni merkittävään seikkaan.

Seikka 1. Honkasalo on kritisoinut kovin sanoin esimerkiksi 612-kulkueeseen osallistumista ja pitänyt sitä äärioikeiston rasistisena ja ties minä tapahtumana. Marssiseura ja seuran ”yhteydet” ovat siis hänen oman määritelmänsä mukaan merkittäviä ja osallistumalla tukee myös marssin ideologiaa.

Seikka 2. Kyseisessä mielenosoituksessa, jossa Honkasalo oli puhujana, huudettiin avoimesti juutalaisvaltion lopettamista vaativaa iskulausetta ”From the river to the sea, Palestine will be free!” Termi ”joelta merelle” on niin Likud-puolueen vaalimainoksessa kuin palestiinalaisten solidaarisuusmarsseilla yksiselitteisesti kaksivaltiomallia vastustava ilmaus. Se sisältää pro Palestiina kontekstissa ajatuksen juutalaisten kansallisvaltion lakkauttamisesta.

Eli jos määrität marssilla puhumisen osasyyllisyydeksi marssijoiden synneistä, olet varmaan itsekin tietyn marssin puhujana osasyyllinen tuon marssijajoukon synneistä? Olen aiemmin blogillani esitellyt protolitonismin käsitteen eli ensimmäisen kiven heittämisen teeman. Siinä ihminen syyttää muita asiasta, jota itse tekee arvioimatta omaa toimintaansa samassa valossa. Tekopyhyys viittaa tietoiseen toimintaan mutta protolitonismin määrittelen siten, että ihminen ei itse tajua toimintansa ristiriitaisuutta.

Pienenä alaviitteenä tähän, että tiedän kyllä tämän river-to-the-sean valkopesuteoriat. Klassisen neuvostopropagandan eetoksessa se voidaan tulkita protestihuudoksi ihmisoikeusdemokratian, Gazan pridemarssin ja Sastamalan läpiaikaisen uimahallisuunnitelman puolesta. Aivan kuten mamupainotteista futisottelua katsomossa katselevan lyhyttukkaisen herrasmiehen ojennettu käsi ja kovaääninen Sieg Heil -huuto on tulkittavissa Rooman keisari Aureliuksen ihailuna ja yleisinhimillisenä voiton tervehtimisenä (Sieg = voitto, Heil = tervehdys). Tai jos varusmiehet valamarssilla huutavat iskulausetta ”Lohtajalta Laatokalle, Ullavalta Uhtualle!”, tämä jäsentyy ihan vain yleisluonteiseksi toiveeksi parantaa Karjalan tasavallan tieverkostoa, saniteettipalveluja ja soteinfraa.  

ANTISEMITISMIN 3D-TESTI

Neuvostoliittolainen toisinajattelija ”dissidentti”, Kasparovin shakissa voittanut Natan Sharanski, josta myöhemmin tuli Israelin hallituksen ministeri, on määritellyt mielenkiintoisesti ja osuvasti antisemistismin 3-D-testin (Natan Sharansky, “3D Test of Anti-Semitism: Demonization, Double Standards, Delegitimization.” Jewish Political Studies Review 16:3-4 (Fall 2004)). Testi koostuu kolmesta D:llä alkavasta termistä: Demonizing, Double standards ja Delegitimazion. Testillä on tarkoitus erottaa oikeutettu Israelin valtion kritisoiminen rasistisesta eli syrjivästä antisemitismistä eli juutalaisvastaisuudesta.

Demonisointi tarkoittaa esimerkiksi Israelin vertaamista Natsi-Saksaan, israelilaisten kutsumista lastenmurhaajiksi (vanha keskiaikainen antisemitisminen syytöshän oli, että juutalaiset murhaavat kristittyjen lapsia) ja palestiinalaisten pakolaisleirien vertaamista Auschwitziin. Legendaarinen Siionin viisaiden pöytäkirja pyörii edelleen ärhäköimmissä antisemitistipiireissä. Tämä 1900-luvun alussa väärennetty ”dokumentti” kuvaili juutalaisten pahansuopaa maailmanvaltaa ja on osuva esimerkki juutalaisten demonisoinnista. Demonisoinnissa on siis kyse karkean liioitteleva ja yksinkertaistava kuvaus kohderyhmän negatiivisista piirteistä.

Double standards eli kaksoisstandardit näkyvät siinä, että juutalaisvaltio Israelia kohdellaan eri mittareilla kuin muita valtioita. Antisemitistimittari alkaa vilkkua punaista, kun Israelin kanssa vastaavan kaltaisessa tilanteessa samalla tavoin toimivaa valtiota ei kritisoida, boikotoida tai muuten runnota samalla tavalla kuin juutalaisvaltiota. Sharansky kirjoittaa: ”Kun Israelia kritisoidaan valikoivasti; kun YK nostaa Israelin esiin ihmisoikeusrikkomusten vuoksi, mutta jättää huomiotta tunnettujen ja merkittävien rikkomusten tekijöiden, kuten Kiinan, Iranin, Kuuban ja Syyrian, käyttäytymisen; kun Israelin Magen David Adom, ainoana maailman ambulanssipalveluista, evätään pääsy kansainväliseen Punaisen Ristin järjestöön – tämä on antisemitismiä.”

Delegitimointi tarkoittaa juutalaisvaltio Israelin olemassaolon oikeutuksen kiistämistä joko suoraan tai välillisesti. Esimerkiksi erilaisten Palestiina-solidaarisuusliikkeiden mielenilmauksissa toistettu iskulause ”menkää takaisin Puolaan!” kuvaa. Tässä ajattelumallissa juutalaiset ovat eurooppalaisia kolonialisteja, jotka ovat väkivalloin ryöstäneet alkuperäisasukkaiden maat. Juutalaisten oikeus omaan maahan ”Levantissa” eli muinaisen Israelin ”huudeilla” kielletään kategorisesti.

DEMONISOINTI JA KANSANMURHASYYTÖS

Kansanmurhan määritelmään kuuluu selkeä intentio eli tarkoitus etnisen ryhmän tai vastaavan entiteetin tuhoamiseksi. Etninen puhdistus, kansanmurha, sotarikos, pysäköintisakko ja törkeä tullirikos ovat eri asioita. Tieteen termipankin mukaan kansanmurha on ”tarkoituksellista toimintaa kokonaisen kansan tai sen osan tuhoamiseksi”. ”Kansanmurhalla tarkoitetaan yksinkertaisimmillaan kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän hävittämistä joko kokonaan tai osittain.”

Riippumatta siitä, mitä mediaa katselemme tai luemme, on mielestäni arkijärkisen selvää, ettei Israel tee kansanmurhaa Gazassa. Perustelen tätä seuraavasti. Israelin armeija on varsin kyvykäs koneisto. Jos Israel haluaisi kansanmurhata Gazan asukkaat, se olisi voinut lanata koko kaistaleen erämaaksi ja tappaa järjestään kaikki. Nyt Hamasinkin lukemien mukaan IDF on puolentoista vuoden riehumisella ”onnistunut” tappamaan vain reilut 2–3 % Gazan väestöstä. Kun hutut tekivät vuonna 1994 Ruandassa kansanmurhan, he tappoivat lähinnä viidakkoveitsiä käyttäen yli 70 % tutsiväestöstä. Reilussa 3 kuukaudessa siis noin 800 000 ihmistä! Holokaust-kansanmurhassa hävitettiin Puolan, Unkarin, Saksan, Itävallan ja Hollannin juutalaisväestö lähes tyystin. Synkkää listaa voisi jatkaa.

Miten 97 % gazalaisista on pystynyt kohta kaksi vuotta väistelemään IDF:n sotakoneistoa ja saamaan ruokaa, jos Israel on pyrkinyt kansanmurhaamaan kaikki? Niiden 30 % hengissä säilyneiden tutsien selviytymiselle on löydettävissä järkeenkäypiä selityksiä, vaikka hutuekstrimistien tavoitteena oli ilmiselvästi tappaa suurin piirtein jokainen tutsi. Gazan kohdalla tämä on vaikeampaa.

Donald Trumpia pilkattiin mediassa, kun hän puhui Etelä-Afrikan valkoisten maanviljelijöiden kansanmurhasta. Isojen poikien juttuja copypastaavat suomalaistoimittajatkin ”tiesivät”, että kyse on äärioikeiston ja valkoisen ylivallan kannattajien täysin perättömästä salaliittoteoriasta. Aihetta on perusteellisesti selvittänyt Ernst Roets, jonka kirja Kill the Boer käsittelee farmimurhailmiötä ansiokkaasti ja analysoi niin tapauksia, uutisointia kuin tilastoja. Tämä olisi valaiseva (pakollinen) teos kaikille aiheesta kirjoittaville journalisteille. Etelä-Afrikassa on karkeasti arvioitu, että farmareita on noin 30 000–45 000 ja farmimurhien uhreja 3500. Vaikka perusjoukkoa laajennettaisiin 100 000:een ottaen huomioon perheenjäseniä, tultaisiin suurin piirtein samaan per capita -lukuun kuin sotauhrit Gazassa. (Roets ei muuten väitä tätä kansanmurhaksi.) Lisäksi on otettava huomioon, että farmimurhat ovat täysin provosoimattomia eli kyseisestä joukosta (farmareista) ei kukaan taida käydä tekemässä ryöstä-raiskaa-kiduta-kaappaa -henkisiä ”mielenilmauksia”. Samoilla numeroilla siis Etelä-Afrikan farmeilla ei ole käynnissä kansanmurha (ei juutalaisia pahiksina), kun taas Gazassa on (juutalaiset pahiksina).

Israelin hallituksen ministerit Smotrich ja Ben-Gvir sekä esimerkiksi siirtokuntahurjimus Daniela Weiss vihapuhuvat rasistisia etnopuhdistusfantasioita, joista voidaan päätellä ainakin intoa etniseen puhdistukseen (joka ei ole sama kuin kansanmurha). Etelä-Afrikan kolmanneksi suurimman parlamenttipuolueen Economic Freedom Fightersien pääpolitrukki Julius Malema pistää kuitenkin heittämällä paremmaksi laulattamalla stadionillisella punahurmoksessa tanssivia tovereita Dubul´Ibhunua, wanhaa kunnon vallankumouslaulua ”Kill the Boer!”, ”Shoot to Kill!”, ”Prrrrpa, prrrrpa!” Tässäpä intentiota kansanmurhaan. Kaikesta huolimatta ei ole oikein mielekästä väittää, että Etelä-Afrikassa olisi käynnissä farmareiden kansanmurhaa. Samoin ei ole perusteltua väittää, että Gazassa olisi käynnissä palestiinalaisten kansanmurhaa. Hamas yritti sinnikkäästi kansanmurhaa lokakuun 7. päivä 2023, mutta tulokset jäivät vahvasta intentiosta huolimatta siinä määrin pieniksi, ettei kansanmurhasyytöstä ole juuri tältä osin nostettu esille.

KAKSOISSTANDARDIT – NO JEWS, NO NEWS

Kaksoisstandardit näkyvät siis siinä, että Israelia kohdellaan eri mittareilla kuin muita valtioita. Kansanmurhasyytökset liittyvät myös näihin kaksoisstandardeihin.

Se, että mukana hässäkässä on juutalaisverta, tuntuu saavan tiedostavaiston syttymään. Jemenissä käynnistyi 2015 sisällissota, jossa Saudiarabian tukema sunnihallitus lanasi shiialaisia huthikapinallisia tavalla, joka nosti huolen mahdollisesta kansanmurhasta. Saudien esimerkiksi syytettiin aiheuttaneen 85 000 lapsen nälkäkuoleman sulkemalla maan tärkeimmän sataman. Shmuel Lederman ja Zohar Lederman kirjoittivat aiheesta ajatuksia herättävän artikkelin: ”(Un)Noticing Yemen: The Forgotten War in Yemen and Critical Genocide Studies” (Journal of Genocide Research, May/2024). Siinä he nostavat esiin väitteen, jonka mukaan saudit tietoisesti ja systemaattisesti aiheuttivat massakuolemia ja nälänhätää Jemenissä. Eduskuntatalon portailla oli kuitenkin hiljaista. Twitterissä ei juuri jaettu kuvia nälkiintyneistä jemeniläislapsista. Toki sodasta uutisoitiin, mikä itse asiassa vain vahvistaa tätä Dubbelstandards pointtia. Tiedettiin, mutta ei sytytty. Mukana ei tällä kertaa ollut juutalaisia vaan shiiat ja sunnit.

Li Andersson ja Hitler

Europarlamentaarikko Li Andersson toteaa Kansan Uutisissa seuraavasti: ”En tiedä kuinka moni meistä toisen maailmansodan aikana olisi sanonut, että Hitlerin aseelliseen hyökkäykseen toiseen maahan olisi pitänyt vastata “muilla keinoilla kuin aseilla”?” Andersson on oikeassa siinä, että useimpien mielestä esimerkiksi Puolalla oli täysi moraalinen oikeus puolustautua aseellisesti Hitlerin hyökkäykseltä. Mutta annetaanko Israelille sama oikeus? Olen kuullut ja lukenut lukemattomia ”taustoituksia” siitä, miten Lokakuu7-isku täytyy nähdä kontekstissaan ja osana jatkumoa. Pahimmillaan yksi Turun vasemmistoliiton yhteistyötaho hehkutti tätä sorretun vastarintana ja julisti avoimesti, miten Israel tulee tuhota aseellisesti. Vastaavasti en ole juuri koskaan lukenut tai kuullut myötämielistä vuodatusta siitä, miten Natsi-Saksan aggressiivinen ekspansio tulisi nähdä osana Saksaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen kohdistettua epäoikeudenmukaisuutta (Versaillesin Schandfrieden, häpeärauha 1919), sen alueiden miehittämistä, köyhyyttä, kurjuutta ja nöyryytystä. Saksalaisia siviilejä puhdistettiin etnisesti eri puolilta Eurooppaa, mistä ei juuri ole heilutettu säälilippuja. Mitäs hyökkäsitte? Liittoutuneiden ilmapommitukset tappoivat arviolta 350 000–500 000 siviiliä. Sodan jälkeisissä Itä-Euroopan etnisissä puhdistuksissa saksalaisista arvioidaan kuolleen 0,5–2,0 miljoonaa saksalaissiviiliä. Puna-armeija raiskasi systemaattisesti noin 2 miljoonaa saksalaisnaista. Mutta kuten Eurovaalien ääniharava Andersson toteaa: ”Jos fasismi hyökkää aseellisesti, on sitä vastaan taisteltava aseellisesti.” Tulee mieleen Linnan tuntematon sotilaan kiteytys: ”Se on raakaa peliä, kun hevoset nai, siinä tanner jyskää ja aitaa kaatuu”.

Hitlerin fasismin lyöminen oli sotkuinen savotta sisältäen etnisiä puhdistuksia, siviilien pommituksia ja saksalaisiin kohdistuvia sotarikoksia. Tähän ei kuitenkaan käytännössä koskaan kiinnitetä antisemitistisen tiedostavaiston narratiiveissa huomiota. Voidaan aika uskottavasti todeta, että Gazaa hallinnoiva Hamas on vähintään yhtä psykopaattinen, fasistinen ja pahistinen rytmiryhmä kuin Hitlerin Saksa. Heillä ei vain ole ollut käytössään saksalaista insinööritaitoa, systemaattisuutta ja resursseja. Lisäksi tällä kierroksella juutalaiset lyövät takaisin. Motivaatioluentojen puutteeseen tai väljähtäneeseen tsemppihenkeen ei Hamasin ”vastarintataistelijoiden” verityöt kuitenkaan tyssänneet. Nyt Sharanskin mallilla tarkasteltuna Israelin sotarikokset, ylilyönnit ja rötökset nähdään olemuksellisesti suurempana pahuutena kuin liittoutuneiden sotarikokset Hitlerin Saksan lyömisen yhteydessä.

Israelin sotarikoksista

Israelilaiset sotilaat tekevät sotarikoksia. Brittiläinen sotilasasiantuntija, laskuvarjorykmenttiä komentanut ja kolmesti Afganistanissa palvellut juristi-psykologi-majuri Andrew Fox nostaa kriittisimpänä näkökohtana Israelin armeijaa kohtaan sen höllän kurin. Fox, joka on omassa rankingissani tällä hetkellä ”johtava asiantuntija”, on itse paikan päällä tutustunut IDF:n toimintaan ja perustaa näkökulmansa havaintoihinsa. Höllä kuri ja ”tasa-arvoinen” hierarkia ovat toimineet Israelin eduksi ns. normaalisodissa, joissa vastustajasta ei ole epäselvyyttä ja tehtävän moraalinen luonne on kirkas. Sen sijaan epäsymmetrisessä sodankäynnissä, jossa vastustaja kätkeytyy siviiliksi, kuka tahansa voi ”räjähtää” ja toimitaan siviiliväestön vartijana ei löyhä kuri oikein toimi. Vänrikki Koskelan linjaus ”asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat” toimii selkeässä sota-asetelmassa mutta ei sekavissa olosuhteissa. Ihmispopulaatiossa on myös tietty osuus psykopaattispiirteisiä ja sadististaipuvaisia ihmisiä (ehkä 1–4 %) ja poikkeusolosuhteissa tarvitaan erityistä kuria tämän aineksin kurissa pitämiseksi. Vankeja teloittavia alikersantti Lehtoja on joka armeijassa.

Nostan esille kolme mielestäni huomionarvoista seikkaa sotarikosten kohdalla. (1) On havaittu, että Vietnamin sodan veteraaneilla oli paljon enemmän jälkitraumaattista stressihäiriötä kuin toisen maailmansodan veteraaneilla. Kyky erottaa vastustaja eli sotilas siviilistä oli toisessa maailmansodassa helpompaa kuin epäsymmetrisessä sissisodassa, jota Vietkong toteutti Vietnamissa. Gazan sota on nimenomaan epäsymmetristä sotaa ja Hamas taistelee tunnetusti ”siviilit päällä” eli pukeutuen siviileiksi. Tämä on omiaan kiristämään tilannejännitystä äärimmilleen, (2) Israelilainen sotilasdoktriini antaa paljon tilaa yksiköiden itsenäisyydelle ja omaehtoisuudelle (oma-aloitteisuudelle). Tämä voi luoda eri tavalla mahdollisuuksia myös sadistisiin sooloiluihin ja sotarikoksiin kuin tiukemman kurin joukoissa. (3) Hamas käyttää hyväkseen ihmiskilpiä ja pyrkii maksimoimaan IDF:n kontolle tulevat siviiliuhrit. Majuri Fox huomautti osuvasti, että Israelin armeijan sodankäyntitapaa on järjetöntä arvioida ilman vastustajan strategian huomioon ottamista. Esimerkiksi jopa 40 % taloista on Foxin arvion mukaan ansoitettuja ja niitä laukaistaan etälaukaisimilla. Lisäksi ansoitusten purkaminen on aikavievää ja hengenvaarallista puuhaa, joten ansoitetun talon jyrääminen puskutraktorilla uutiskuvaraunioiksi nähdään kätevimmäksi tavaksi.

Antisemitististä, tai ainakin typerää, on suoraan päätellä sotarikosten ilmentävän koko Israelin puolustusvoimien eli IDF:n ja sen nykyhallinnon strategiaa ja poliittista tahtotilaa. Kansanmurharetoriikka ja sitkeästi toistettu epälooginen väite, jonka mukaan IDF:llä on strategiana sotarikokset, siviilien tuhoaminen, kansanmurhat ja kaikki synnit, sekoittaa varsinaisen ongelman käsittelyä. On tärkeää, että Israelin edellytetään noudattavan sodan sääntöjä, tutkivan sotarikostapaukset jne. Antisemitistinen uutisointi, jossa Israel demonisoidaan räikein kaksoisstandardein, luo turhan polarisoituneen asetelman. Pro-Israel tahot hyökkäävät näitä liioiteltuja ja kohtuuttomia propagandaväitteitä vastaan omalla propagandallaan. Mielekäs vastaus Israelin demonisointiin ei kuitenkaan ole sen ”enkelisointi” vaan laki, järjestys, totuus, oikeus ja kohtuus.

DELEGITIMOINTI

Tämä tarkoittaa siis sitä, että Israelin olemassaolo juutalaisvaltiona kyseenalaistetaan tai kielletään. On huomionarvoista, että muita yli 70 vuotta vanhoja itsenäisiä kansallisvaltioita ei juuri kyseenalaisteta. Tämä ei johdu siitä, että niillä olisi ollut selkeän rauhanomainen, itsestään selvä ja pehmeä polku valtioksi. On vain pyritty hyväksymään todellisuus suurin piirtein sellaisena kuin se näyttäytyy nyt ja luomaan rauhanomaiselle vaurastumiselle ja hyvinvoinnille jonkinlaisia puitteita. Tähän tähtää kansainvälinen sopimusjärjestelmä.

Olennainen osa tätä kaksoistandardiperusteista delegitimointia liittyy palestiinalaispakolaisten palaamisoikeuteen. Nakban yhteydessä yli 700 000 Palestiinan arabia pakeni (todennäköisesti useista eri syistä) Israelin alueelta. Yleensä pakolaiset ovat vähintään toisen pakolaissukupolven aikana alkaneet integroitua uuteen maahan. Toisin kuin ilmeisesti missään muualla maailmaa, tätä erityistä pakolaisstatusta on ylläpidetty ja pumpattu jo kohta neljän sukupolven ajan. Lisäksi on vaalittu ideaa, että kaikilla näiden Nakbassa alueelta lähteneiden jälkeläisillä pitäisi olla oikeus palata Israeliin, mikä on de facto juutalaisvaltion loppu ja tuho.

Nakba ja Evakba

Sallittakoot pieni ja toivottavasti valaiseva analogia eli rinnastus, vaikka nämä rinnastukset ovat parhaimmillaankin aina likiarvoisia. Palestiinalaisten Nakba ja karjalaistan ”Evakba” tapahtuivat nimittäin samalla vuosikymmenellä. Karjalaiset pakolaiset integroitiin määrätietoisesti tynkä-Suomeen eikä kukaan ole enää aikoihin selvin päin juuri julistellut Karjala takaisin -teemaa tai yrittänyt jatkouhriuttaa lapsiaan. Korean sodan jälkeen pohjoisesta tulleet korealaisevakot integroitiin Etelä-Koreaan samalla tavoin hyvin nopeasti. Vain palestiinalaispakolaisilla on oma YK-järjestönsä UNRWA, muita pakolaisia hoitaa UNHCR. Eli ”juutalaisten uhrit ry -hengessä” tarvitaan ihan oma ikuisuusprojekti, kun muut pakolaisongelmat pyritään ratkaisemaan reaalipoliittisen tehokkaasti.

Entinen Israelin työväenpuolueen kansanedustaja Einat Wilf ja vasemmistolaisen Haaretz-lehden (eräänlainen Israelin Kansan Uutiset) toimittaja Adi Schwartz olivat molemmat kiihkeitä kaksivaltiomallin kannattajia ja näkivät konfliktin ydinongelmaksi sen, ettei palestiinalaisilla ollut omaa valtiota. Molemmat kuitenkin pettyivät palestiinalaisten haluttomuuteen hyväksyä mitään mallia, jossa juutalaisvaltio jatkaisi olemassaoloaan. Wilf ja Schwartz purkivat kokemuksensa varsin hyvin taustatutkittuun teokseen The War On Return, jonka ydinteesi on, että palestiinalaisia kiinnostaa enemmän juutalaisvaltion olemattomuus kuin palestiinalaisvaltion olemassaolo. Muun muassa Shimon Peresin avustajana toiminut Wilf on kertonut tavanneensa ainoastaan kolme palestiinalaista vaikuttajaa, jotka olisivat hyväksyneet jonkinlaisen juutalaisvaltion olemassaolon suurin piirtein nykyisellä alueella. Kirjoittajat käyvät seikkaperäisesti ja uskottavasti läpi sen, miten palestiinalaisten pakolaisongelmaa ja integroimattomuutta on pidetty yllä täysin eri kriteereillä ja intohimolla kuin mitään muuta pakolaisongelmaa. Kun pakolaisongelmalla ja ”paluun haasteella” pystytään mitätöimään juutalaisvaltion olemassaolon oikeutus, on tässäkin nähtävissä Sharanskin testin mukainen delegitimaatio.

Laittoman miehityksen retoriikka

Israelin läsnäoloa Jordan-joen länsirannalla kutsutaan usein ”laittomaksi miehitykseksi”. Suomessa erityisesti Timo Stewart on julkisuudessa asiantuntijoina haastatelluista hahmoista korostanut ehkä voimakkaimmin kansainvälistä lakia ja sopimusjärjestelmää. Olen pääpiirteissään samaa mieltä Stewartin kanssa järjestelmän tarpeellisuudesta ja sen noudattamatta jättämisen vakavista seurannaisvaikutuksista. Olen kuitenkin joutunut ottamaan hieman takapakkia aiemmasta ajattelustani, jossa Israelin siirtokunnat ja läsnäolo Länsirannalla tuomitaan suoriltaan ”laittomaksi miehitykseksi”. Kansainväliseen oikeuteen erikoistunut brittiläinen juristi Natasha Hausdorff on nimittäin argumentoinut varsin vahvasti sen puolesta, että tätä ei ole mielekästä pitää laittomana miehityksenä. Se, että Hausdorffin ”caseen” ei asianmukaisesti sukelleta ja tartuta vaan toistetaan mantraa miljoonasta kansainvälisestä järjestöstä, jotka tuomitsevat Israelin, on ongelmallista. Hausdorff painottaa kansainvälisessä oikeusjärjestelmässä käytettyä uti possidetis iuris -periaatetta. Siinä uusi hallinto tai valtio lähtökohtaisesti jatkaa edeltävän hallinnon maantieteellisellä alueella. Tällä pyritään välttämään ei-kenenkään maat (terra nullis). Israelia edeltävä hallinto alueella on ollut brittiläinen mandaattialue, johon Länsiranta kuului. Israel ei itsenäistyessään määrittänyt tarkkoja rajoja, joiden sisällä sen valtio sijaitsee. Tämä osaltaan johtui ilmeisesti siitä, että arabit eivät hyväksyneet YK:n esittämää aluejakoa – tai juutalaisvaltion olemassaoloa lainkaan. Näin mitään jakoa ei ole ikinä ratifioitu ja ns. 1967 rajat ovat tarkalleen ottaen aselepolinjat, joilla ei ole varsinaista juridista statusta. Tilanne on toki mutkikas ja siinä on monta moraalista ja reaalipoliittista ulottuvuutta. Hausdorffin esittämässä viitekehyksessä kuitenkin puhe laittomasta miehityksestä ei ole ihan ongelmatonta. Hausdorffin tulokulmaa aiheeseen tukevat myös lakitieteilijät Avi Bell ja Eugene Kontorovich (esim. ”Palestine, Uti Possidetis Juris, and The Borders of Israel” Arizona Law Review 58:3 (2016)). Vastakkaista tulkintaa tälle edustaa mm. Jerusalemin hepreankielisen yliopiston emeritusprofessori David Kretzmer (The principle of uti possidetis juris and the borders of Israel).

Pointtini on se, että tämän ”laiton miehitys -mantran” toistaminen ilman asianmukaiseen kirjallisuuteen ja problematiikkaan perehtymistä on ainakin lähellä Sharanskin antisemitismimääritelmää.

En itse kannata mitään koko vanhan mandaattialueen kokoista Suur-Israelia, josta arabit etnopuhdistellaan pois. On varmasti reaalipoliittisesti järkevää yrittää kansainvälisenä yhteisönä puskea ja pökkiä jonkinlaista Oslon mallin mukaista kaksivaltiomallia. Se tosin edellyttäisi kuitenkin oman lueskeluni ja pohdiskeluni perusteella ennen kaikkea sitä, että löytyisi sellainen palestiinalaistaho joka a) suostuisi hyväksymään juutalaisvaltion (nyky-Israel) olemassaolon alueella, ja b) saisi demokraattisissa vaaleissa riittävän määrän alueen arabeja äänestämään itseään. Kuunneltuani gazalaista palestiinalaisintellektuelli Ahmed Alkhatibia pieni toivo herää, että tällainen voisi löytyä.

LOPUKSI

Heräsin pohtimaan tätä Sharanskin mallin esittämää antisemitismiä hiukan vilkkaammin seuratessani keskustelua Lokakuun seitsemännen päivän verilöylyn raiskauksista. Hämmentävästi moni tutkijataho kiisti raiskauksia tapahtuneen tai sitten kuperkeikkaili asian Israelia vastaan, kuten ehkä ”synkimmät” pisteet Sharanskin 3D-testissä saava suomalainen Lähi-Itä Instituutti (Lähi-itä NYT). Lueskelin (en tehnyt kunnon analyysia) kyseiseltä sivustolta Israelia käsitteleviä tekstejä enkä kokenut löytäväni oikeastaan yhtään edes hatarasti asianmukaista tieteellistä puolueettomuutta kohti haparoivaa otetta. Lähinnä Israelin vastaista aktivistista ränttäystä.  Siellä esimerkiksi maisteri Menard kirjoittaa blogitekstin ”Seksuaaliväkivalta Israelin sotapropagandan välineenä”. Sharanskin viitekehyksessä tulkittuna Menardin teksti ei sinänsä ollut erityisen asiavirheellinen mutta kuitenkin ”kontekstissaan kaksoisstrandardistinen”. Mietin, että julkaisisiko tämä sivusto tekstin siitä, miten Israelin itsenäisyyssodan tiimellyksessä arabit laskivat väitetysti liikkeelle huhun siitä, miten juutalaiset raiskaavat heidän naisiaan. Tämän huhun tarkoituksena oli saada arabit aggressiivisesti taistelemaan juutalaisia vastaan, mutta se kääntyikin paniikinomaiseksi pakenemiseksi raiskaajasionistien tieltä. Palestiinalaisosapuolen liioittelevat kertomukset Israelin harjoittamasta seksuaaliväkivallasta ovat lähtökohtaisesti ihan samanlaista propagandasotaa kuin Israelin vastaava toiminta.  

Israelin toimintaa tulee kritisoida, mutta sen pitäisi tapahtua reilun pelin periaatteella. Toisin sanoen samoilla standardeilla kuin (liberaalidemokraattisia) valtioita yleensä. Näin siis, mikäli halutaan välttää antisemitismiä ja rasismia. Jos Palestiinan valtio tunnustetaan Israelin kurittamiseksi, on tietysti pohdittava, tulisiko tunnustaa itsenäinen Uiguristan vastalauseena Kiinan ihmisoikeusrikkomuksille. Eli käytetäänkö valtioiden tunnustamista välineenä jotakin maata vastaan vai ainoastaan jonkin maan (perustettavan) puolesta? Jos Israel on ainoa maa maailmassa, jota kuritetaan kiistainen alue tunnustamalla, taitaa Sharanskin 3D-testi vilkkua punaista.