Piispa jyrähtää: ajatuksia piispa Mari Leppäsen kolumnista Hesarissa

by Matti Kankaanniemi

Piispa Mari Leppänen kirjoittaa kriittisesti olettamastaan Teemu Keskisarjan väittämästä ja ottaa kantoja siitä syntyneeseen keskusteluun (8. syyskuuta 2025 Ihmisen arvoa ei voi mitata | HS.fi). On kiinnostavaa, kun piispa jyrähtää eli yksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtaja kohdistaa nimeltä mainiten yksittäiseen seurakuntalaiseen (Keskisarjaan) tällaisen julkisen delegitimoinnin. Myös se, että Leppänen määrittelee, mikä on kristillisyyden mukaista ja mikä ei, tekee kolumnista poikkeuksellisen mielenkiintoisen. Nyt kerrotaan, mitä kristillisyys on ja mitä se ei ole. Jaan tämän tekstin kahteen osaan. Ensin kommentoin varsinaista Keskisarja-tapausta mielestäni virheellisen väittämän osalta. Toisessa osassa reflektoin Leppäsen tekstiä ja sen välittämää käsitystä kristillisyydestä.

Ennen kuin etenen varsinaiseen tapausanalyysiin, asemoin itseäni hiukan tämän tapauksen kommentoijana. Selfie sielusta siis eli Soulfie. Arvioin tätä nyt toisena teologina erityisesti väittämien totuuspohjaan ja sisäiseen logiikkaan keskittyen. Piispa Leppästä vastaan ihmisenä minulla ei tietenkään ole mitään. Vaikuttaa kivalta ja empaattiselta ihmiseltä. Eikä piispaksi ihan vain ilmoittauduta, jotain meriittiä takana on varmasti. 

En kuulu luterilaiseen kirkkoon, joten tiedostan tämän olevan hieman vieraisiin pöytiin huutelemista. Puolustan nyt jo toisen kerran blogillani Keskisarjaa. Tosin en siksi, että olisin välttämättä samaa mieltä hänen kanssaan politiikasta. Olen jonkin verran EU- ja maahanmuuttomyönteisempi. Hänen railakasta sanankäyttöään en säikähdä – substanssi eli sisältö on tärkeämpää kuin sanat. En ole perussuomalainen mutta en millään muotoa irtisanoudu heistä tai kammoksu tätä puoluetta. Kannatan naispappeutta ja Tepsiä. Turkulainen naispappi ei siis ajatuksena ahdista. Leppäsen edustamaa keskustapuoluetta en kyllä ole koskaan äänestänyt (vihreitä, demareita, kokoomusta, persuja ja KD:tä sen sijaan olen). Käytän estoitta ja anteeksipyytelemättä latinistisia ilmauksia, koska se nyt vain tuntuu aiheeseen sopivalta. Sitten aiheeseen.

Piispa Leppäsen virheellinen väite

Leppäsen väite Keskisarjasta ei pidä paikkaansa. Hän nimittäin kirjoittaa: ”Keskisarja perusteli omaa ihmisiä laadukkaampiin ja heikompiin jakavaa ajatteluaan kristillisyydellä.” Olen kuunnellut huolella ja toistolla Keskisarjan puheet tuossa kuuluisassa A-studiossa eikä hän kyllä mielestäni tee näin. Keskisarja ei maahanmuuttajien heikkolaatuisuusarviotaan perustele kristillisyydellä.  Myöskään Hesarin (28.8.) jutussa, johon Keskisarjaa oli haastateltu, tämä ei perustele jakoa kristillisyydellä.

Keskisarja aloittaa selittämällä, että hän on humanisti ja kristitty, jonka johtava aate on lähimmäisenrakkaus.

”On itsestään selvä seikka, että en halveksi taikka vihaa ketään lähimmäistäni ihonvärin taikka uskonnon perusteella. Heikkolaatuisuus viittaa tietenkin siihen, että afrikkalaisilla, lähi-itäläisillä ja kehitysmaalaisilla on kehnompi koulutus, kehnompi sivistys ja myös semmoinen kulttuuri, joka hankalasti, tukalasti soveltuu elämään täällä Suomessa.”

Keskisarja, täysin päinvastoin kuin Leppänen väittää, perustelee kristillisyydellä sitä, että hän ei halveksi tai vihaa ketään ihonvärin tai uskonnon perusteella.

Teologit on koulutettu tekemään huolellista ja tieteellisen tarkkaa analyysia ihmisten ajattelusta. Lisäksi erityistä huomiota kiinnitetään alkuperäislähteiden tutkimiseen. Tämän vuoksi piispa Leppäsen olisi voinut odottaa olevan vähän tarkempi analyysissaan. Seuraavaksi vielä pieni tilannekuvaus A-studion kohukeskustelusta, jossa kristillisyys oli esillä.  

Lyhyt kuvaus A-studiosta

Studiossa keskustelevat vihreiden Sofia Virta, kokoomuksen Pia Kauma ja perussuomalaisten Teemu Keskisarja. Aiheena on maahanmuutto Suomeen.

Vaihe 1: Keskisarja toteaa maahanmuuttokatastrofin jo osittain tapahtuneeksi ja sanoo, että Suomeen on tullut ”enimmäkseen heikkolaatuisia tulokkaita”.

Vaihe 2: Toimittaja pyytää Keskisarjaa avaamaan käsitettä ”heikkolaatuinen” [In verbatim: ”Miten heikkolaatuisia? Haluatko sitä avata?]

Vaihe 3: Keskisarja vastaa ja määrittää ”heikkolaatuisen” kolmella ilmauksella: 1) koulutuksellisesti, 2) sivistyksellisesti, 3) ammatillisesti.

Vaihe 4: Pia Kauma reagoi ja muistuttaa ihmisarvosta: ”Haluan korostaa tähän, että ei kuitenkaan puututa ihmisarvoon. He ovat kuitenkin ihmisarvoltaan aivan samalla tasolla kuin kaikki muutkin. Se pitää muistaa.”

Vaihe 5: Keskisarja reagoi Kauman kommenttiin ja tuo kristillisyyden keskusteluun. In verbatim: ”Kristittynä tunnen lähimmäisenrakkautta kaikenvärisiä, kaikenuskoisia ihmisiä kohtaan.”

”Alkutekstin” eli A-studiotallenteen läpikäynnillä osoittautuu selväksi, että Keskisarja ei katso kristillisyytensä liittyvän heikkolaatuisuusarvioonsa.  Hän määrittää ”laadun” eksplisiittisesti koulutusta, sivistystä ja ammatillisuutta käsittäväksi.

Protolitonistinen (ensikiven heittäväinen) huomio

Ristiriitaista tässä on tietysti se, että piispa näkee protolitonistisesti olemattoman roskan Keskisarjan silmässä mutta ei kurkihirttä omassaan. Totuuteen pyrkiminen on nimittäin keskeinen kristillinen arvo. ”Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi.” todetaan kymmenessä käskyssä, joihin Jeesus Nasaretilainen – kristinuskon sine qua non – viittasi juutalaiseen tapaan todetessaan: ”’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi’. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat.” Lähden siitä, että kymmenen käskyä muodostavat kaikissa suurin piirtein mielekkäissä kristinuskon versioissa kristillisen etiikan rungon. Tämän uskon sekä Leppäsen, että Keskisarjan allekirjoittavan.

Samalla Leppäsen erhe on hyvin helppoa ymmärtää. Olen ollut lukuisia kertoja samalla paikalla, eli faktoja tarkastamatta ja pariin kolmeen kertaan tekstejä lukematta olen antanut tunnereaktiolle valtaa projisoiden sisältöjä. Tätäkin blogitekstiä kirjoittaessani luin uudelleen ja uudelleen sekä Leppäsen kirjoitukset, Hesarin jutun ja kuuntelin tuota A-studiota. Jouduin tarkentelemaan joka kierroksella ajatuksiani ja tulkintojani. Kuten piispa kolumnissaan toteaa: ”Epätäydellisyys ja inhimillisyys on ihmisen osa.” On kuitenkin hyvä pyrkiä tarkkuuteen, jotta mahdollinen yhteinen aines löytyisi ja erottavista aiheista pystyttäisiin rakentavasti keskustelemaan.

Ajatuksia - Sola Scripturasta Sine Scripturaan

Huomiotani herättää se, että luterilaisen kirkon piispa Leppänen ei kertaakaan viittaa Raamattuun kristinuskon määrittäjänä vaan ainoastaan yleiseen (populistiseen) Jeesus-rekonstruktioon. Sola Scriptura (yksin kirjoitukset) periaatteen varaan syntynyt evankelisluterilainen kirkko on siirtynyt näin vierestä katsottuna aika ajoin Sine Scriptura (ilman kirjoituksia) moodiin. Kiinnostava ilmiö onkin se, että piispa toteaa ikään kuin ex cathedra (Kun Paavi istuimeltaan määrittää kristillisen totuuden, siitä käytetään ilmaisua ex cathedra), mitä kristillisyys on ja mitä se ei ole. Missään kohtaa kolumnia Leppänen ei suoraan kerro, mitä hän pitää kristinuskoa määrittävänä standardina. Niin ikään Hesarin Päivi Räsänen -kriittisessä kolumnissa (24.8.2021) Leppänen on käsitellyt raamattuteologiaa. Siinä hän toteaa monenlaisia asioita Raamatusta mutta Keskisarjan oletettujen kristillisyystulkintojen kumoamiseen hän ei kuitenkaan Raamatusta löydä mitään. Tai sitten ei halua sitä siihen käyttää.

Tämä Sine Scriptura -metodi mahdollistaa muotimielipiteiden pukemisen kristillisen teologian kääreisiin, kuten vaikkapa seuraavassa piispan toteamuksessa:

”Kristillinen elämänkäsitys ei myöskään anna tukea sellaiselle asenteelle, että maailma olisi luotu vain ihmistä varten. Me olemme osa luomakuntaa, ja meidän tulee suhtautua nöyrästi ja kunnioittaen kaikkeen elolliseen. Tämä ainutkertainen planeetta on yhteinen kotimme, vastuu siitä on yhteinen.”

Jos kuitenkin kristillinen elämänkäsitys pohjautuu juutalaiskristilliseen luomisteologiaan, Leppäsen väittämä ei tarkalleen ottaen ole välttämättä totta. Eli toisin sanoen, jos tämä käsitys pohjautuu jollakin tavalla Raamattuna tunnettuun kirjakaanoniin. Luomiskertomuksessa ihminen nimittäin asetetaan hallitsemaan luomakuntaa. Heprealainen alkuteksti käyttää ihmiselle annetusta tehtävästä verbiparia ”kabash” ja ”radah”, jotka tarkoittavat alistamista ja hallitsemista. Septuaginta eli jo muinoin tehty kreikankielinen käännös on aikanaan kiteyttänyt tämän verbiin κατακυριεύω, jonka ns. vanha käännös osuvasti käänsi ilmauksella ”herrana halliten”. Ainakin likiarvoisesti pyhien kirjoitustensa kanssa dialogisoivan juutalaiskristillisen teologian mukaan ihminen on luomakunnan herra ja hänen vastuunsa siitä perustuu tähän asemaan. Ei siihen, että hän olisi osa luomakuntaa.

Elollisarvo vs. ihmisarvo

Käsiteanalyyttisesti näen myös hieman ongelmalliseksi puhua ihmisarvosta, joka erottaa ihmisen muista elollisista (ei ”elollisarvo” tai ”nisäkäsarvo”) ja sitten ottaa tähän argumentiksi yleisen elollisen kunnioittamisen. Mitä ylipäätään tarkoittaa Leppäsen mainitsema ”nöyrä ja kunnioittava suhtautuminen kaikkeen elolliseen”? Kristillisessä teologiassa ihminen on luomakunnan herra ja hänellä on täysin eri arvo kuin muilla elollisilla. Se, kunnioitammeko ”elollisarvoa” antaen nautaa, jonka teurastamme, on oma kysymyksensä. Ihmisiä emme teurasta ”kunnioittaen” tai ”epäkunnioittaen”.

Vastuu luomakunnasta kuuluu juutalaiskristillisessä teologiassa vahvasti ihmiselle. ”Työstä” (avad) ja ”varjele” (shamar) ovat ihmiselle luomakuntaa koskien annettuja imperatiiveja eli käskyjä. Tällä voidaan raamattuteologisesti perustella luonnonsuojelua ja eläinrääkkäyksen kieltämistä. Leppäsen linjauksen ”laskea” ihmistä lähemmäksi elollisten tasoa ja osaksi luomakuntaa näen kristilliselle ajattelulle vieraana. Se ei tietenkään ole erityisen tuhoisaa silloin, kun sitä edustaa empaattinen piispa Suomesta. Se, että ihminen rinnastetaan liian läheisesti eläimiin, on kuitenkin ongelmallista. Karuimpia seurauksia tästä kukin voi kotitehtävän omaisesti muistella historiasta.  

Paavalin käsitys ihmisarvosta

Olisin itse ehkä lähtenyt piispana perustelemaan kristillisen käsityksen sisältämää antirasistista ihmisarvoa reippaasti Paavalin kirjoituksilla. Käytännössä kaikki kristilliset kirkot ovat alkumetreiltä asti nähneet kristillisen kasteen keskeisenä initiaatioriittinä ja ”porttina, jonka kautta kaikki kristityt kulkevat”. Paavali liittää tähän riittiin radikaalin tasa-arvojulistuksen, joka haastaa niin rotuhygieniset kuin yhteiskuntastatusperusteiset tai sukupuolisyrjivät rakenteet. Gal. 3:27–28: ”Sillä te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette pukeneet Kristuksen päällenne. Tältä osin ei ole juutalaista tai kreikkalaista, orjaa tai vapaata, miestä tai naista – olette nimittäin kaikki yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” Paavalin arvopohjaisessa realismissa ihmisten teologinen perusarvo on siis yhtäläinen.

Samaan aikaan Paavali kuitenkin näkee heillä performatiiviseen laatuun eli suorituskykyyn yms. liittyvää eroa. Paavalin edustamassa kristillisessä ihmiskäsityksessä nämä kaksi asiaa voivat olla samaan aikaan totta. Aivan kuten Teemu Keskisarjankin kristillisessä käsityksessä. Toista varhaiskristillistä raskassarjalaista Jaakobia mukaillen: ”Näytä sinä minulle kristillisyys ilman performatiivista laatujaottelua niin minä sinun kristillisyydestäsi näytän performatiivisen laatujaottelun.”

Meistä ja muista

Leppäsen mukaan: ”Kristilliseen ihmiskäsitykseen ei kuulu ihmisten jakaminen arvokkaisiin ja arvottomiin tai meihin ja muihin.”

Voidaan kysyä retorisesti, oliko Paavalilla kristillinen ihmiskäsitys. Hänen teksteissään nimittäin näkyy erittäin selvästi jaottelu ”meihin ja muihin”. Ei liene tarpeellista käyttää palstatilaa tämän osoittamiseen. Samoin Jeesus jakaa ihmisiä ”meihin ja muihin”. Sen paremmin Jeesuksen kuin Paavalinkaan näkemys ei ollut niin sanotusti absoluuttisen inklusiivinen. Toisin sanoen kaikki eivät automaattisesti kuulu ”meihin”. Näin syntyy väistämättä ja loogisella vääjäämättömyydellä asetelma meistä ja muista.

Otan esimerkin performatiivisen laadun luomasta jaosta meihin ja muihin evankelisluterilaisen kirkon sisällä. Joitakin viikkoja sitten syntyi somekohua Hesarin (31.8.) pääkirjoituksesta, jossa Tommi Nieminen kirjoittaa kirkon ”ultravanhoillisista” ja ”änkyröistä” eli Sleystä ja Kansanlähetyksestä. Heiltä oli viety ”pari pykälää” kolehdinkeruusuosituksia tai oikeuksia eli heidät oli määritelty yhden kristillisen seurakuntakokonaisuuden sisällä performatiiviselta laadultaan huonommiksi tai epäkristillisemmiksi kuin monet muut järjestöt. Tästä syntyi syvempi sisäinen me ja muut -asetelma. Piispa Leppänen määrittää kristillistä ihmiskäsitystä seuraavasti:

Kristillisen ihmiskäsityksen ytimessä on ajatus universaalista, ehdottomasta ihmisarvosta: jokainen ihminen on luotuna erityinen ja arvokas, ja siksi jokaiselle kuuluu ihmisarvoinen kohtelu ja yhtäläiset oikeudet.

Onko naispappeutta ja sateenkaareilua vastustavan herätysliikkeen kolehdinkanto-oikeus ”yhtäläinen oikeus”, joka kuuluu universaaliin, ehdottomaan ihmisarvoon? Ei tietenkään ole. Mutta ei ole myöskään oikeus tulla maahanmuuttajana Suomeen. Molemmat ovat ehdollisia oikeuksia ja perustuvat siihen, että oikeuden haluavien pitää yltää tietylle performatiivisen laadun tasolle. On loogista, että valtio ja uskonnollinen yhteisö saavat päättää omien varojensa jaosta. Tämä ei ole useimmiten mikään ehdottoman ihmisoikeuden kysymys.

Sitten A-sanasta ja vammaisten ihmisoikeuksista

Tiedän, että sanan ”abortti” kuullessaan huomattava osa kanssamatkaajista säikähtää ja käpertyy sikiöasentoon suojautumaan vääriltä mielipiteiltä. En ota nyt tässä kantaa aborttiin per se. Sen sijaan nostan esille yhden siihen liittyvän haasteen suhteessa Leppäsen tekstin väittämiin.

Piispa tekee useita väittämiä kristillisyydestä. Hän kirjoittaa:

Kristilliseen ihmiskäsitykseen ei kuulu ihmisten jakaminen arvokkaisiin ja arvottomiin tai meihin ja muihin. Ihmisen arvo ei riipu kansalaisuudesta, kyvyistä, tuottavuudesta, identiteetistä tai muista ominaisuuksista. Vanhalla, sairaalla, vammaisella ja elämänsä perusteellisesti sotkeneella ihmisellä on yhtäläinen arvo.

Aamen! Olen samaa mieltä piispan kanssa muun muassa ja erityisesti vammaisten ihmisarvosta ja käsityksen vankasta kristillisestä pohjasta. Totean myös taustaselvennykseksi, että olen työskennellyt aika paljon kehitysvammaisten kanssa ja minulla on kehitysvammaisia ystäviä. Tästä syystä aihe menee poikkeuksellisella syvyydellä ”tunteisiin”. Nostan nimittäin esille mielestäni merkittävän ihmisarvo-ongelman suhteessa vammaisuuteen. Suomessa nimittäin abortoidaan ilmeisesti jopa 70 % Downin syndroomaisiksi arvioituja sikiöitä. Jos sikiö abortoidaan kehitysvammaisuuden vuoksi, on kyseessä vammaisen ihmisen heikompi ihmisarvo. Tämä ei riipu nyt siitä, missä vaiheessa sikiön katsotaan olevan ihminen. Kysymys on siitä, millaiseksi arvioidaan ja miten arvotetaan syntymän jälkeinen elämä. Vammaton elämä, jatkoon – vammainen elämä, eliminoidaan. Ei, tähän eivät nyt sovi puheet naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa, raiskausraskaudet, äidin henki vaarassa jne. Kysymys ei ole abortin etiikasta yleensä vaan siitä, että jos syy abortointiin on oletettu kehitysvammaisuus, silloin vammaisuus on peruste elämän epäämiseen.

En tiedä Leppäsen tarkkaa kantaa Downin syndroomaisten abortointiin enkä abortteihin. Hänen esittämästään väitteestä, jonka itse siis allekirjoitan, seuraa kuitenkin loogisesti se, että tämä kuvaamani Down-abortointi on kristillisen ihmiskuvan ja etiikan viitekehyksessä väärin. Mutta uskaltaako piispa Leppänen kirjoittaa tai puhua avoimesti tästä johtopäätöksestä? Pystyykö hän itse allekirjoittamaan sen vääjäämättömänä loogisena johtopäätöksenä teeseistään? Haasteena on nimittäin se, että luettuani Leppäsen kirjoituksia ja varsin määrätietoista sateenkaariliikkeen puolustamista, hän näyttää samaistumissaarnaavan varsin aborttimyönteiselle yleisölle. Leppäselle ”populistinen nationalismi” taas on väärää toiseutta (meistä ja muista se muut). Nationalistiset populistit hän nimittäin erikseen mainitsee esimerkiksi kristillisyyden vääristämisestä. In verbatim: ”Kaikki kristinuskon nimissä sanottu ei ole kristillistä. Esimerkiksi populistinen nationalismi käyttää usein kristillistä retoriikkaa.”

Mielestäni varsin hyvin aborttiaiheesta on kirjoittanut Leppäsen kollega, piispa Mari Parkkinen (Aborttikeskustelun varjot | Piispa Mari Parkkinen), joka painii Itä-Häme -lehdessä nimenomaan kristillisen ihmiskäsityksen johdannaiskysymysten kanssa aiheen tiimoilla. [HUOM! Sain lukijalta korjaavan tiedon, jonka mukaan tämä teksti on Parkkisen edeltäjän piispa Häkkisen kirjoittama. Koska Mikkelin piispan kotisivulla tämän tekstin yllä on Mari Parkkisen nimi, tulin "harhaanjohdetuksi". Pahoittelut virheestä. Jätän kuitenkin tekstin tähän, koska virhe kuuluu alkuperäiseen tekstiini.]

Inhimillistä elämää on suojeltava kaikissa tilanteissa. Ihmisar­vomme ei riipu ominaisuuksistamme, suorituksistamme, hyö­dyllisyydestämme tai iästämme. Ihmisen oikeus huolenpitoon ei ala vasta syntymän hetkellä eikä pääty jossakin vanhuuden vai­heessa. Ihmiselämän kehitys kaipaa suojelua jo sikiövaiheesta al­kaen. Tämä perustava näkökulma on jäänyt keskustelussa tyystin syrjään.

Parkkinen ei ”pridesertifioituna” kirkonnaisena ole ”nationalistinen populisti” eikä Hesarin suvaitsevuutta ja kivakivakieltä huokuvaa ilmausta soveltaakseni UVÄ (ultravanhoillinen änkyrä eli sleyläinen tai kansanlähetysläinen). Hän kuitenkin uskaltaa hieman puolustaa Timo Soinin katolista näkemystä ja nostaa esille sikiön ihmisoikeuden teeman.

Esitän varovaisesti hypoteesin, jonka mukaan piispa Leppäsen on hyvin vaikea lähteä puolustamaan esittämänsä väittämän loogista johtopäätöstä eli Down-sikiöiden yhtäläistä oikeutta elämään. Tämä taas johtuu siitä, että hän on julkisuudessa lähtenyt argumentoimaan Päivi Räsästä ja Teemu Keskisarjaa vastaan sisäryhmäytyen vahvasti ”antinationalistisen populismin” kanssa. Kyseiselle liikkeelle abortti on pyhä ja tabuistinen ihmisoikeus, ja downsikiöiden ihmisoikeus korkeintaan a collateral damage. Toivon olevani väärässä.

Woke-blokki ja maailman syleilyn haaste

Näen Leppäsen impressionistissurrealistista maalausta muistuttavassa kolumnissa useita viittauksia antinationalistisen populismin lempiteemoihin. Mediakeskustelussa puhutaan usein ”Wokesta”, postmodernismista, jälkimarxilaisuudesta, radikaalivasemmistosta myös aika ”impressionistisesti”. Tällaiset kuvaukset ja määritykset ovat tietysti epätarkkoja ja niihin on suhtauduttava varauksellisesti. Tiettyihin yleiskuvaaviin, likiarvonomaisiin hahmotuksiin ne kuitenkin sopinevat. Kutsun tätä nyt Woke-bloksiksi.

Kun Pride-kulkueessa on mukana Palestiinan lippu, elokapinatunnukset, Neuvostoliiton lippu ja antifantteja havaitaan tietty ”ideakasauma”. Siellä ei ole Israelin lippua, ilmastonmuutoskriittisiä kylttejä, hakaristejä tai uusnatseja. Eli vastinparit Israel-Palestiina, elokapina-ilmastonmuutoskriitikot, hakaristi-Neuvostotunnukset, antifantit-uusnatsit kuvaavat tiettyä polarisaatiota ja painottumaa. Kaikki eivät kannata kaikkea, mutta kuitenkin suurella prosenttiosuudella ”epäkannattavat” vastinpari-ideoita. Minusta vaikuttaa, että Leppänen samaistussaarnaa aika vahvasti tälle Woke-blokille.

Tulkintaani, joka toki voi olla katsojan silmissä, vahvistaa vastakkainasettelu nimenomaan Keskisarjan kanssa. Pongasin ainakin ilmastonmuutoksen vastainen taistelun sekä antikapitalistisen ”voiton maksimointia” kritisoivan eetoksen. Lisäksi kiinnitin huomiota ”globaaliin syleilyyn” eli maailmanlaajuisuuden mukaan ottamiseen argumentointiin. Leppänen nimittäin viittaa kristillisen kirkon maailmanlaajuisuuteen. Hänen mukaansa:

”Kristillinen kirkko on maailmanlaajuinen yhteisö. Näkökulmaa ei voi rajata vain jonkin kansakunnan tai maantieteellisen alueen sisälle, eikä mikään ihmisryhmä voi yksinään väittää edustavansa kristillisyyttä.”

Olen jälleen samaa mieltä Leppäsen lausuman kanssa. Näen kuitenkin tiettyjä haasteita, tai ainakin ratkaisua edellyttäviä pulmia, hänen teologisessa kokonaispaketissaan. Suurin osa tästä maailmanlaajuisesta kristillisestä yhteisöstä on nimittäin aika mittavissa määrin eri mieltä Leppäsen edustaman kristillisyystulkinnan kanssa. Roomalaiskatolinen, kreikkalaiskatolinen ja pienempien kaikenlaiskatolisten kirkkojen joukko eivät hyväksy naispappeutta tai sateenkaariliittoja. Roomalaiskatolisten jälkeen toiseksi suurimpana kristillisyyshaarana pidettyjen helluntailaiskarismaattisten liikkeiden kirjo hyväksyy pääsääntöisesti naispastorit mutta eivät sateenkaarikuvioita ja jäsentyvät laajalti poliittisiksi konservatiiveiksi. Luterilaiset kirkot kolmannessa maailmassa eivät nekään aina jaa näitä käsityksiä. Tuon globaalin maailmanlaajuisen kirkon äänet ovat siis kiusallisen lähellä Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä olevia ultravanhoillisia änkyröitä. Mitä sitten? Eikö Leppänen nimenomaan korosta ja tue moniäänisyyttä ja diversiteettiä? No itse asiassa ei. Hän yhdellä kädellä kirjoittaa suvaitsevaisuuksia ja toisella kuitenkin rajaa sen mitä kristillisyys on ja mitä se ei ole.

Lopuksi

Sola Scriptura -periaate ja eettisten periaatteiden juontaminen Raamatusta ei ole mikään yksinkertainen operaatio. Kristilliset kirkot, erityisesti protestanttisessa tyylilajissa, pyrkivät yleensä kuitenkin jollakin tavalla yhdistämään näkemyksiään tulkintaansa siitä, mitä tuosta kirjakokoelmasta voidaan käskyiksi ja kehotuksiksi juontaa. Ei vapaaottelussakaan ikinä tekniikat toimi niin kuin youtubessa tai tekniikkaharjoitusosiossa. Niitä on sovellettava ja todettava, että tämä ei toimi ja tämä toimii (yleensä ei toimi). Rosoista jumppaa. Samalla näiden tekniikoiden peruslinjoja ei voida ohittaa tai hylätä. Muuten kyse ei ole Mamin grillijonon aamuöistä heijarikisaa taidokkaammasta kahinoinnista.

Suunnistaminen on vaikeaa ja välillä rasteja haetaan eri karttalehdiltä. Emme voi kuitenkaan heittää karttaa ja kompassia pois, unohtaa rastitavoitteita ja vain improkirmailla maanisesti pitkin Torisevan metsiä kuin kärpässieniviritteinen peura. Se ei silloin ole määritelmällisesti suunnistusta. Pakko ei ole suunnistaa, mutta jos suunnistaa, on pakko alistua kartta-rastitavoite-periaatteeseen. Ei ole pakko fanittaa tai hyväksyä kristinuskoa, mutta jos aikoa kristinuskoilla on pakko alistua jonkinlaiseen, likiarvoiseen Raamattu-uskontunnustus-standardi -periaatteeseen.

Harrastan vapaaottelun ja suunnistamisen lisäksi myös intohimoisesti kanttarellien (cantharellus cibarius) poimintaa mutta siitä en nyt keksi vertausta.