Gazan sodan asiantuntijatarkistus: Susanne Dahlgren ja Hannu Juusola

by Matti Kankaanniemi

Kuuntelin Fatim Diarran keskustelua häijääläisen senaattorimme Miko Bergbomin kanssa Sanna Ukkolan ohjelmassa. Aiheena Gaza. Diarra viittasi parikin kertaa ”omiin Lähi-idän asiantuntijoihimme” puolustaessaan tarmokkaasti Palestiinan tunnustamista. Mitä nämä ilmeisen vaikutusvaltaiset asiantuntijat oikeastaan ovat ja mistä heidät tunnistaa? Käsittelen tässä tekstissä kahta Lähi-itä asiantuntijana usein haastateltua hahmoa: Susanne Dahlgrenia ja professori Hannu Juusolaa. Jälkimmäisen osalta keskityn hänen kirjaansa Israelin historia (2024).  

Luin taannoin lehdestä Suomen Lähi-idän instituutin johtajan Susanne Dahlgrenin asiantuntija-arviota siitä, kuinka tehokkaita Israelin iskut Iranin ydinohjelmaa vastaan olivat. Mietin, mikä mahtaa tehdä Dahlgrenista Esson baarin jermuja kelvollisemman asiantuntijan tässä kysymyksessä. Jermut sentään ovat käyneet intin ja osa AUKin. Kontrasti iski sikälikin silmään, että Ukrainan sota oli nostanut mediaan varsin pätevän tuntuisia asiantuntijoita. Esimerkiksi edesmenneen tiedustelu-upseeri Martti J. Karin, joka jätti perinnöksi professori Antero Holmilan kanssa kirjoittamansa mielenkiintoisen ja asiantuntevan teoksen Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii. Eversti Kari oli opiskellut Leningradissa, osasi venäjää ja perehtyi ”viholliseen” vuosikymmeniä. Mikään tyhjä arpa ei muuten ole myöskään kirjoittajakaveri professori Holmila.  

Ruotsalainen filosofi Åsa Wikforss runnoi kiinnostavassa kirjassaan Vaihtoehtoiset faktat mielipiteitä hehkuttavaa akateemista kulttuuria osuvasti. Hän totesi suurin piirtein niin, ettei jonkun ensimmäisen tai toisen vuosikurssin opiskelijan mielipiteillä oikeastaan ole merkitystä, koska heillä ei vielä ole riittävää perustietämystä opiskelemistaan aiheista. Amen! Tähän kuitenkin jotkut koulukunnat kovasti puskevat. On osallistavaa, osallistuvaa, tunnekorttiheiluttavaa ja ties mitä fiilispiiriä adhd-pedagoginen metodigeneraattorin milloinkin sinkoaa. Vaarana on se, että asiantuntijat ja asiantunteilijat menevät pahasti sekaisin.  Miten sitten määrittää ja tunnistaa asiantuntija?

Asiantuntijuuden määrittelystä lyhyesti 

Asiantuntijan määritelmä ei ole se, että hän on samaa mieltä minun tai lukijan kanssa. Voi olla eri mieltä ja asiantuntija tai samaa mieltä ja ei-asiantuntija. Toisin sanoen emme voi alkaa maanisesti delegitimoida (dissata på finska) jonkun asiantuntijuutta, kun hän esittää meille vastakkaisen poliittisen tai ideologisen mielipiteen.  

Yksittäinen virhe tai epätarkkuus ei vie asiantuntijuudelta ”mattoa alta”. Esimerkiksi Markku Ruotsilan somelynkkaus Iltalehden haastattelun aborttikommentin vuoksi tai parin muun anekdootin desimaalitarkkuuden perusteella on mielestäni aika älytöntä. Varsinkin kun olen siunatun varma siitä, että ainakaan aihetta pöyristelevistä toimittajista kukaan ei ole lukenut ainoatakaan Ruotsilan kirjaa. Ruotsilan teos Trumpin Amerikka on vaikuttava asiantuntijateos.

Se, mistä taustasta ja henkilöhistoriasta asiantuntija tulee, ei sinällään voi automaattisesti mitätöidä asiantuntijuutta. Puolivulkanuslaiset mr. Spockit, joilla ei ole ”historiaa”, kun ovat kovin harvinaisia. Toki asiantuntijan sidonnaisuuksiakin on hyvä tarkastella. Ne voivat vaikuttaa tietoisesti tai tiedostamatta.

Asiantuntijuus koostuu nähdäkseni ainakin likiarvoisesti seuraavista tekijöistä:

• Akateeminen tutkimustausta tai siihen rinnastuva, pitkäaikainen, tieteellisiä periaatteita noudatteleva perehtyminen aiheeseen. Joskus tämä voi olla myös kokemusasiantuntijuutta.
• Objektiivissävyiset lausunnot, joista heijastuu perusobjektiivisuus ja tasapuolisuus, sekä kyky irtautua tutkimuskohteesta ainakin retoriikan tasolla,
• Kurinalaiset episteemiset (tiedolliset) prosessit eli ei taipumusta herkkäuskoiseen salaliittoteoretisointiin tai naiviin yksipuolisuuteen.

Susanne Dahlgren

Esitän seuraavassa rajun ja kaunistelemattoman väitteen, jonka mukaan Dahlgren ei ole pätevä Israel-asiantuntija, vaikka häntä tällaisena mediassa selvästi pidetäänkin. En epäile hänen pätevyyttään muilta osin. 

Akateeminen tutkimus

Kun selvittelin Dahlgrenin asiantuntemuksen taustoja, niin havaitsin, että hänen väitöskirjansa aine on antropologian alalta ja otsikoltaan Contesting realities: morality, propriety and the public sphere and the public sphere in Aden, Yemen. Aihe ei varsinaisesti valjasta Israelin politiikan tai ydinaseiden valmistusprosessin asiantuntijaksi. Myöskään muu julkaisutuotanto ei ihan suoraan osu aiheeseen, kuten teos Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla: nuorten elämää islamin maissa tai teos Skandaali! suomalaisen taiteen ja politiikan mediakohut.  Tieteellinen julkaisutoiminta oli painottunut Jemen-aiheeseen (jonka suhteen hän varmasti on varsin pätevä asiantuntija). En nyt siis millään muotoa irvistele näille teoksille ja tutkimuksille. Niillä on varmasti paikkansa ja laatunsa. Olennaista on se, että en löytänyt mitään sellaista julkaisua, joka osoittaisi perehtyneisyyttä Israel-Gaza-Iran -problematiikkaan tai sodankäyntiin. Se, että tutkimusaiheet liittyvät Lähi-itään, ei oikein riitä. Jerusalemista on lyhyempi matka Bukarestiin Romaniaan kuin Sanaan Jemeniin (2038 km). Jos joku on tutkinut akateemisesti seksuaalisuutta Kööpenhaminan katukuvassa, tämä ei pätevöitä häntä antamaan kovin syvällisiä lausuntoja Ukrainan sodasta. (Kiova – Kööpenhamina 1328 km).

Lausuntojen objektiivisuudesta 

Kävin myös läpi Dahlgrenin antamia ”asiantuntijalausuntoja” Israelista. Minulle muodostui vaikutelma, että Dahlgren ei oikein osaa erottaa tieteellistä tutkimusta ja siihen perustuvaa asiantuntijuutta poliittisesta aktivismista. Dahlgren ennusti Ylelle 30.9.2024, että radikaalisiipeä toppuutelleen Nasrallahin tappaminen avaa tien Hizbollahin radikalisoitumiselle. Hän myös väitti, että Hizbollahilla on vielä voimaa ja iskukykyä jäljellä. Ei muuten tainnut ollut. Kaava saattaa olla pelkästään minun mielessäni, mutta tämä argumentointirakenne muistutti kovasti venäläistä maskirovka-propagandaa. Ex-presidentti Medvedevhän antaa sekopäisiä ydintuhouhkauksia, mikä saa presidentti Putinin vaikuttamaan maltilliselta radikaalisiiven toppuuttelijalta. Sitten toistetaan sitä, miten Venäjällä on vielä paljon voimaa ja iskukykyä.

Voima-lehden haastattelussa (3.9.2025) Dahlgren kiistää väitteen, jonka mukaan Israel on demokratia. Hänen mukaansa ”väite on siltä osin totta, että Israelin juutalaisväestöllä on demokraattisia oikeuksia.”  Samassa artikkelissa väitetään heti perään (käsittääkseni Dahlgrenin pohjautuen), että druuseilla ei ole samoja oikeuksia kuin juutalaisilla. Jään ihmettelemään, mihin tämä paikkaansa pitämätön väite perustuu. Olisi myös ollut hyvä tarkentaa, mitkä demokraattiset oikeudet puuttuvat Israelin arabikansalaisilta. Tässä kohtaa aiemmin blogilla esittelemäni Sharinskin antisemitismimääritelmä alkaa hiljalleen täyttyä. Varsinkin, jos mukaan analyysiin otetaan artikkelin väite Israelin yhteiskunnan rasistisuudesta eri diasporaryhmien välillä.  Näillä rimoilla Suomi, Sveitsi ja Islantikin saadaan räätälöityä rasistisiksi näennäisdemokratioiksi. Suopean tulkintamallin mukaan Dahlgrenilla ei ole mitään tekemistä näiden heti hänen sitaattiensa jälkeen tulevien artikkelin väittämien kanssa. Tämäkin malli on kuitenkin ongelmallinen. Siinä Dahlgren olisi antanut itsensä antisemitistisen propagandalehden nukeksi.

Hän kuitenkin lausuu melko klassiseksi juutalaisvihan syytöstyypiksi jäsentyvän väittämän juutalaisvaltio Israelin kyltymättömästä verenhimosta. Dahlgren toteaa nimittäin: ”Katsoessani tappamisen määrää, tässä on jo mielestäni kylvetty vihan kierre, jota toinen osapuoli [Israel] ei välttämättä edes halua katkaista.” Eli verenhimoinen juutalainen haluaa loputonta tappamista ja tappamisen kierrettä?

Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik (X 22.7.2025) pitää Dahlgrenia syyllisenä antisemitistiseen puheeseen ja saman havainnon on tehnyt kokoomuksen kansanedustaja ja jihadismista (varsin hyvän) tietokirjan kirjoittanut Atte Kaleva (X 22.7.2025). Nostan nämä herrat esille osoittaakseni, että meillä antisemitismin historiaan ja sosiologiaan jossakin määrin perehtyneillä Dahlgrenin kommentointi sytyttää Judenhass-hälytysvaloja. Ei tarvitse olla pahamaineinen ”kristillinen sionisti” pongatakseen somepogromien alkusoittoja.

Episteemiset prosessit

Hesarille (28.9.2024) Dahlgren selvänäkee salattuja asioita.  Hesari kirjoittaa:

Dahlgren näkee asian toisin: hän uskoo, että Yhdysvallat on kaikessa hiljaisuudessa tyytyväinen Israelin tehokkuuteen Libanonissa. ”Yhdysvallat on salaa hykerrellyt, kun Israel on saanut päiviltä amerikkalaisten pitkään etsimiä terroristeja”, Dahlgren sanoo. 

Mistä kristallipallosta asiantuntija Dahlgren näkee Yhdysvaltojen salaa hykertelevän? Juuri näin syntyvät kuuluisat salaliittoteorioiden epätieteelliset huuhaaversiot. Siis sellaiset salaliittoteoriat, joissa ei koskaan osoittaudu olevan mitään perää (monissa salaliittoteorioissa on osoittautunut olevan jonkin verran tai joskus paljonkin perää). Ihmettelen, että toimittaja Elina Saarilahti ei kiinnitä mitään huomiota tällaisiin kristallipallotteluihin. (Tai no en oikeasti ihmettele, mutta lausun dramaattisesti). Jutussa on haastateltu Dahlgrenia ja professori Hannu Juusolaa. Jälkimmäinen antaa varsin täysjärkisiä ja asiantuntemusgenreen kuuluvia kommentteja. Kontrasti on ilmeinen. 

Sitten Dahlgren näyttää väläyttävän Voima-lehdessä tyrmäävästi salaliittoteoriaväitettä.  

 Vuoden 2023 lokakuun 7. päivän tapahtumista mediassa käytettäväksi ilmaukseksi on vakiintunut ”äärijärjestö Hamasin isku, jossa kuoli 1 200 ihmistä”, mutta tämä ei ole koko totuus. Tutkijana Dahlgren on kiinnostunut siitä, mitä tuona päivänä oikeasti tapahtui. ”Maailman parhaiten varustautunut armeija tuli täysin yllätetyksi. Miten se on mahdollista?” Dahlgren pohtii. Vielä ei tiedetä, kuinka moni uhreista on Hamasin tappamia, kuinka moni kuoli Israelin armeijan ristitulessa ja kuinka moni joutui  kaadetun raja-aidan läpi tulleiden gazalaisten väkivallan uhreiksi. 

Ilmaisut ”koko totuus”, ”mitä oikeasti tapahtui” ja ”miten se on mahdollista” ovat tyypillistä salaliittoteoreettisen spekuloinnin alkusoittoa. Salaliittoteoria, jonka mukaan suurin osa israelilaisista siviileistä olisi lokakuun 7. päivän iskusta kuollut Israelin armeijan luoteihin tai että koko operaatio olisi Israelin johdon suunnittelema ”false flag operation” – tai ainakin tietoisesti sallima hyökkäys-, on ollut suosittu salaliittoteoriapari radikaalipiireissä. Dahlgrenin ja Voima-lehden tuotos muistuttaa kovasti mm. Uuden MV-lehden markkinoimaa salaliittoteoriaa (Israelin ja Hamasin sodan vuosipäivä - Totuus kumoaa lokakuun 7. päivän myytit - Uusi MV-LehtiUusi MV-Lehti).

En oikein keksi, mihin muuhun nämä Voima-lehden haastatteluartikkelin salaliittoteoreettiset ilmaisut voisivat viitata. Dahlgrenin retorinen kysymys siitä, miten maailman parhaiten varustautunut armeija voi tulla yllätetyksi olisi ”asiantuntijakommentiksi” aika typerä. Israelin armeija yllätettiin vuonna 1973, Ranskan armeija oli paperilla maailman vahvin toisen maailmansodan alussa, Japani yllätti USA:n Pearl Harborissa, STASI keräsi Itä-Saksassa tähtitieteellisen määrän aineistoa kansalaisistaan mutta Honeckerille ja pojille tuli ilmeisesti täytenä yllätyksenä, että ”nyt ne hakkaavat pihalla muuria rikki”. Olen lukenut koko joukon kirjallisuutta Israelin armeijasta, tiedustelupalvelusta, yhteiskunnasta jne. Niistä käy selvästi ilmi, ettei Israel ole mikään superihmisten kokoelma. Steroidisionisteja ja antisemitistisiä israelfoobikkoja tuntuu yhdistävän Israelin ”mahtioliointi” joko sadun lohikäärmeeksi tai tulimiekkaprinssiksi. Kuuluisasta Siionin viisaiden pöytäkirjasta aina aikamme dahlgrenien salaliittoteoretisointiin paha ja kiero juutalainen/Israel on mahtava ja lähes kaikkivoipa. Voima-lehden haastatteluartikkelissaan tarjoilema logiikka muuten hämmentää: Miten ”maailman parhaiten varustautunut armeija” voi yrittää kaksi vuotta kansanmurhata Nokian kokoisella alueella parimiljoonaista kansanryhmää ja onnistua likvidoimaan vain 3–4 % väestöstä? Logiikan pitäisi kuulua asiantuntijan episteemiseen työkalupakkiin. (Dahlgrenille pisteet siitä, että hän ei itse käytä varsinaista termiä ”kansanmurha” – joskaan natsikorttitermit ”annihilaatio”, ”lopullinen ratkaisu” ja ”keskitysleiri” eivät kovin kauaksi tästä semanttisesta puusta putoa.)

Hyvä tutkimusraportti tästä Dahlgrenin tulkintani mukaan väläyttämästä salaliittoteoriasta on osoitteessa: Mis- and disinformation and conspiracy theories about the October 7 Hamas attack on Israel - ISD. Omer Benjakob on Haaretzin artikkelissa valottanut hyvin sitä, miten salaliittoteoreetikot (joita Dahlgren nähtävästi tässä seurailee ja joille hän on ainakin mahdollisesti ollut vaikutusaltis) väärensivät israelilaisen vasemmistolehti Haaretzin uutisia (How Media Outlets Like Haaretz Are Weaponized in the Fake News Wars Over Israel and Hamas - Israel News - Haaretz.com). Viittailen nyt vasemmistohenkisiin lehtiin ja jatkan Washington Postilla, jossa Elizabeth Dwoskin osuvasti kuvailee näitä Dahlgrenin esille nostamia salaliittoteorioita artikkelissaan ”How the internet is erasing the Oct. 7 Hamas massacre.” (Washington Post, Jan. 21 2024).  Keskeisessä roolissa tämän salaliittoteorian levittämisessä on ollut kuuluisa, pirteän putinistinen Grayzone-sivusto. Sen toimintatavasta jäätävän analyysin on kirjoittanut Michal Perach Haaretz-lehteen. Masterclass in Manipulation: Exposing Max Blumenthal's Lies About Israel and October 7 - Israel News - Haaretz.com.

Yhteenvetoa

Neuvostoliiton systemaattiseen antisionistiseen propagandaan ja sen muodostumishistoriaan perehtynyt tutkija Izabella Tabarovski on valottanut mielenkiintoisesti nykyisen radikaalivasemmiston antisionistisen agendan yhteyttä Neuvostoliittoon. (ks.esim. ”Soviet Anti-Zionism and Contemporary Left Antisemitism”, Fathom May 2019.) Tabarovsky osoittaa, miten Kreml vaihtoi antisemitistisen terminologian antisionistiseksi yhdistäen siihen myös ”natsikortitusta”. Dahlgren toimi vuosina 1985–87 Sosialistisen opiskelijaliiton puheenjohtajana. Kyseinen liike oli muun muassa joitakin vuosia aikaisemmin hyväksynyt Neuvostoliiton suorittaman Tšekkoslovakian miehityksen (tarkemmin sanottuna perunut sen tuomitsemisen). Dahlgren kertoo myös kiinnostuneensa teininä Palestiina-konfliktista osana rauhanliikeaktivismiaan.

Olen yleensä melko kriittinen ihmisen ajattelun totaaliselittämiseen hänen lapsuus- ja nuoruustaustojensa perusteella. Psykobiografisessa metodikirjallisuudessa tätä problematiikkaa on avattu osuvasti. Kuitenkin silloin, kun henkilö ei altista ajatteluaan akateemiselle tutkimukselle aiheesta, hän helposti toistaa nuoruudessa omaksumiaan kehyskertomuksia. Hypoteesini on, että Dahlgren on omaksunut neuvostolähtöisen antisionisten propagandan jo ”taistolaisnuoruudessaan” ja nyt katsoo, tulkitsee ja selittää Israel-Palestiina-konfliktia tätä narratiivia seuraten.

Hannu Juusola ja Israelin historia

Siirryn nyt varsinaiseen tekstini toiseen osioon eli oikeaan asiantuntijaan. Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola on tuttu kasvo mediassa. Hänkään ei varsinaisesti läpäise asiantuntija-analyysissa niin sanottua väitöskirjatestiä. Hänen väitösaiheensa oli Linguistic pecularities in the Aramaic magic bowl text, joka ei liity Lähi-idän konfliktiin. Myöhemmin Juusola on kuitenkin julkaissut melko lailla akateemista tutkimusta Israelista ja ennen kaikkea kirjoittanut jo mainitun suomenkielisen yleisteoksen Israelin historia (2024, toinen uudistettu painos). 

Yleistä 

Juusolan kirja on lukemisen arvoinen, mielenkiintoinen ja suositeltava. Se valaisee myös sitä laajempaa viitekehystä, jolta mediassa tapahtuva asiantuntijakommentointi kohoaa. Kyseessä on siis yhden laajemman selitysnarratiivin kuvaus. Kuuntelin taannoin Radio Dein viikon debattia, jossa Israel-aktivisti Risto Huvilan ja Juusolan oli tarkoitus debatoida aiheesta, mutta jossa homma meni vapaaotteluksi varsin nopeasti. Juusola ei siis ole kristillisten sionistien suosiossa. Varsinkaan Huvilan edustaman ”melko pirteän kristillisen sionistirintaman”.  Mutta Juusolan esitys on etäällä myös virkeiden vasemmistoradikaalien (Syksy Räsänen, Susanne Dahlgren, Veronika Honkasalo jne.) narratiivista. Kuuntelin joku päivä sitten lenkillä Veronika ja Julian Honkasalon sekä erään Palestiina-aktivisti podcast-keskustelun ja mietin, että lukupiiri Juusolan kirjasta monivalintatehtävin voisi tuoda vauhtivasureille kaivattua syvyyttä.  

Kun nyt esitän muutaman kriittisen pointin Juusolan teoksesta ja rekonstruktiosta, teen sen pyrkimättä mitätöimään kirjaa tai kyseenalaistamaan sen oikeutta tulla julkaistuksi. Maailmassa julkaistaan ihan liikaa kirjoja ja tekstejä. Juusolan kirja on kuitenkin ansainnut tulla kirjoitetuksi ja julkaistuksi. Yleisluontoinen johtopäätökseni on, että professori Hannu Juusola on kirjallaan ansainnut oikeutetun asiantuntijastatuksen. 

Davar 1: Israel-tarina on mittava haaste 

Tällaisen yleisesityksen tekeminen on haastavaa. On lähes mahdotonta perehtyä joka käänteen tutkimuskeskusteluihin, teorioihin tai alkuperäislähteisiin. Se myös altistaa epäreilulle kritiikille, jos lukija lähtee hakemalla hakemaan virheitä, erheitä ja vinoumia. Juusola väittää tekevänsä puolueetonta tiedekirjoittamista ja mielestäni aidosti yrittää näin tehdä. Teos ei siis ole aktivistipropagandaa tai antisemitististä ”verisyytöstelyä” (blood libels). Se on mielenkiintoinen kokonaisesitys ja tuo ansiokkaasti esille myös Israelin monimutkaista ja myrskyisää sisäpolitiikkaa.  Samalla on hyvä tiedostaa, että kyseessä on yksi Israel-narratiivi eli kertomus, joka on tietyistä historian tapahtumista kudottu kokonaisuus. Se ei oikeastaan eroa metodologisesti merkittävästi esimerkiksi kristillisten sionistien kirjoittamista Israel-narratiiveista. Molemmissa on usein paljon taustatietoa ja jykevien kirjahyllyjen varjossa ollaan aina tarjoamassa ”sitä oikeaa tietoa Israelista”.   

Koska Juusola tietää aiheen olevan tulikuuma ja räjähdysherkkä, olisi ollut jo senkin takia järkevää käyttää kirjallisuusviitteitä. Tietysti muutenkin. Nyt hän ehkä tahtomattaankin asettuu vähän autoritääriseksi tietäjäksi, joka vain toteaa asioita. Kirjan lopussa on melko pitkä kirjaluettelo suositeltavasta kirjallisuudesta. Nämä olisi siis mielestäni pitänyt laittaa lähteinä kuhunkin kohtaan. Nyt siellä on vaikkapa tähtitieteilijä ja radikaaliaktivisti Syksy Räsäsen teos ja historioitsija Benny Morrisin kirjat sekä Michael Orenin ansiokas Kuuden päivän sodan historiikki riti rinnan samassa luettelossa. Lukija ihmettelee, missä kohtaa kutakin teosta on käytetty? Ilan Pappén kirjoja on useampi, mutta jää hieman epäselväksi, missä niihin on tukeuduttu. Tutkimushistoriallisesti kuuluisan New Historians termin isä Morris ei pidä Pappéa varteenotettavana tutkijana vaan enemmän aktivistina. Luettelossa oleva professori Anita Shapira taas on tunnettu New Historians koulukunnan kriitikkona, mutta hänen kirjansa Israel: A History lukenut pitää varmasti perin typeränä ajatusta, että Shapira edustaisi jotakin epätieteellispropagandistista sionismimyytin vaalimista. Kirjallisuusviitteillä olisi siis voitu hiukan selvittää, mitä koulukuntaa kussakin kohtaa seurataan. 

Välikommentin omainen pohdinta: Kannattaako lähdeviitteettömiä tietokirjoja ylipäätään kirjoittaa, jos kysymys on jostakin tieteellisen tutkimuksen kohteena olevasta aiheesta? Minusta ei. Riemua sienistä eepokset ja Jampan jazz-koulut ovat tietysti asia erikseen. Jos jonkun yleistajunta horjuu ”niistä pienistä numeroista” virkkeiden perässä ja kirjan takaosassa olevasta lähdeviiteapparaatista, PISA-menestys haudattakoon samaan muistopuistoon kuin 70-luvun sinivalkoinen kestävyysjuoksuhegemonia.  

Davar 2: Sionismin syntynarratiivi 

Merkillepantavaa on kristillisen sionismin puuttuminen kirjassa kuvatusta sionismin aatehistoriasta. Ajatus juutalaisten paluusta maahansa on esiintynyt kristillisessä teologiassa jo ennen uskonpuhdistusta. Sitä vaalivat myös kuuluisat puritaanit 1600-luvulla ja se heräsi melko kiihkeäksi brittievankelikaalien keskuudessa 1800-luvulla. Sekä edellä jo mainittu professori Anita Shapira että kommunistihenkinen professori Ilan Pappé (molempien teoksia on kirjallisuusluettelossa) ovat painottaneet, että modernin sionismin idea nousee nimenomaan evankelikaalisesta kristinuskosta. David M. Lewisin A Short History of Christian Zionism (2021) avaa erinomaisesti tätä aatehistoriallista suuntausta. Esimerkiksi kuuluisa evankelikaalinen valtiomies ja filantrooppi Anthony Ashton-Cooper, Shaftesburyn 7. jaarli oli puskemassa 1830-luvulla jo juutalaisten asuttamista nykyisen Israelin ja ”epäselvien alueiden” alueelle. Vähän myöhemmin, vuonna 1853 hän kirjoitti pääministeri Hamilton-Gordonille kirjeen puhuen ”maasta ilman kansaa ja kansasta ilman maata”. Tämä slogan on nykyäänkin ollut tiettyjen sionistipiirien puolustus liikkeelle.  

Kuuluisan ulkoministeri lordi ”julistuksen antaja” Balfourin ja pääministeri George Lloydin kristillissionistisen koti-ilmapiirin vaikutus näiden poliittiselle myönteisyydelle sionismia kohtaan on varteenotettava psykohistoriallinen selitysmalli. Tätä teemaa käsittelee terävästi Philip Alexander artikkelissaan ”Why did Lord Balfour back the Balfour Declaration?” (Jewish Historical Studies, Vol. 49 (2017), 188–214.), Siinä hän pohtii nimenomaan Balfourin evankelikaalisen äidin vaikutusta poikansa suhtautumiseen juutalaisiin. Evankelikaalisella kristillisellä sionismilla on siis mitä ilmeisimmin ollut merkittävä vaikutus Balfourin julistuksen taustalla ja myös koko sionismin aatehistoriassa. Koska se nykyäänkin on vahva poliittinen voima, tämän mukaan tuominen aatehistoriaosuuteen olisi ollut nähdäkseni mielekäs lisä. Todettakoon, että Suomen hallituksessa olevalla KD:llä eli kristillisdemokraateilla on vahvaa kristillissionistinen kannattajakunta. Tämä taas ilmeisesti vaikutti osaltaan siihen, ettei Suomen hallitus lähtenyt tunnustamaan Palestiinaa valtioksi.

Juutalaisen rukouksen "L'shana haba'ah B'Jerushalajim" eli ”ensi vuonna Jerusalemissa” pitkä historia juutalaisessa rukousrituaalistossa viittaa tietynlaisen protosionistisen ajattelun kumpuavan paljon kauempaa kuin nationalistisen liikehdinnästä 1800-luvulla. Kuuluisa juutalainen rabbi Moses Maimonides (1135–1204) kirjoitti jo 1100-luvulla siitä, miten juutalaisten pitäisi saada suvereniteetti Palestiinassa, jotta nämä voisivat olla turvassa. (James A. Diamond, “Maimonides and Medinat Yisrael.” Jewish Review of Books, April 28, 2020.) On merkillepantavaa, että Diamondin mukaan Maimonides ei edustanut esimerkiksi osalle ortodoksijuutalaisista tyypillistä ajatusta Jumalan järjestämästä alijasta ja juutalaisvaltion restauraatiosta vaan katsoi sen edellyttävän juutalaisten omaa ponnistelua. Eli ajatus on siinä mielessä varsin lähellä jopa sosialistista sionismia. Julius H. Schoeps puolestaan käsittelee kirjassaan Pioneer of Zionism: Hess, Pinsker, Rülf: Messianism, Settlement Policy, and the Israeli-Palestinian Conlifct (2013) kolmen pioneerisionistin tai protosionistin, ”henkistä matkaa” sionistiksi. Kunkin tausta on varsin erilainen ja ehkä eräänlaisena johtopäätöksenä voidaankin todeta, että juutalainen ajattelija saattoi 1800-luvulla päätyä sionistisiin päätelmiin monia eri reittejä. Toki tällöin oli jo nationalistinen liikehdintä täysillä käynnissä.  

Minulle on jäänyt hieman mysteeriksi, miten monet sionismin historiaa käsittelevät tahot voivat sujuvasti ohittaa koko juutalaisen uskonnollisen kirjallisuuden Jerusalem-mystiikan, temppelin restauraatiotoiveet ja muut selvästi sionistiset ajatukset. Kun samalla kokemus vainoista ja pogromeista on lähes universaali eli tilanteita ”turvallisuushuolen” heräämiseksi on enemmän kuin tuskin millään kansalla, ei ole ihme, että sionistisia ajatuksia on noussut siellä täällä. Lainaan tähän vielä Jacon Katzia, joka on kirjoittanut artikkeli ”The Forerunners of Zionism” teokseen Essential Papers on Zionism (toim. Yehuda Reinharz ja Anita Shapira, 1999): 

He [Böhm] sees the essence of these movements and aspirations in their “Eretz Israel Palestinismus” – a term which he applies to all those manifestations,        both material (the recurrent Jewish immigaration to Eretz Israel) and spiritual (the belief in a miraculous redemption in Zion) which testified to the actual and emotional ties between the Jews of the Diaspora and the Land of Israel which existed from the destruction of the Second Temple to the modern era of assimilation.  (Minun boldaukseni)

Mediassa, niin sosiaalisessa kuin epäsosiaalisessa, kerrotaan jatkuvasti versioita ”modernin Israelin ja sionismin tarinasta” ja sen perusteella tehdään esimerkiksi politiikkaa. Tämän vuoksi pidän tärkeänä, että sen aate- ja sosiohistoriallisia juuria ruopataan kunnolla.  

Davar 3: Kolonialismi-tarina 

Juusola painottaa sitä, että Israel nähdään nykyään laajalti asutuskolonialistisena projektina. Näkemyksessä kaikuu kolonialismikriittinen ajatus, jossa ilmiö typistetään nimenomaan eurooppalaiseksi. Sionistista projektia verrataan asutuskolonialismiin eli uudisasukastoimintaan, joka leimasi esimerkiksi Australian, Etelä-Afrikan ja Yhdysvaltojen eurooppalaisperäistä asuttamista. Näin rakennetaan tarina pahoista eurooppalaisista, jotka riistävät, sortavat ja runnovat alkuperäisasukkaita.  

Olisi kuitenkin hyvä pohtia kriittisesti myös niitä standardeja, joiden perusteella näitä tarinoita poimitaan. Onko 1500-luvulla Palestiinan vallanneella osmani-imperiumilla ollut jokin erilainen oikeus ja oikeutus valloittaa alueita ja alistaa niitä valtaansa kuin britti-imperiumilla tai Ranskalla? Osmanivaltakunta kunnostautui mm. armenialaisten, assyrialaisten ja kaldealaisten kansanmurhilla ja kaikenlaisella terrorilla.  Tässä kolonialistiskriittisessä näytelmässä pahikset saapuvat kuitenkin omituisen usein paikalle oikeastaan vasta ensimmäisessä maailmansodassa brittien muodossa. Ennen osmani-imperiumiakin tunkeutui islamin aggressiivinen valloitusekspansio Pyreneiden niemimaalle asti ja myös Palestiinan alueelle. Arabit kolonisoivat alueen siis 600-luvulla eli mitään monituhatvuotisia Australian aboriginaaleja hekään eivät alueella ole.   

Maan omistamisesta 

On myös ehkä syytä kyseenalaistaa hieman kolonialismikritiikin käsityksiä maan omistamisesta ja valloittamisesta. Kun sionisti osti tietyn maa-alueen muualla asuvilta maanomistajilta, kolonisoiko hän silloin jonkun toisen maan? Sionistien alija-aallot eivät varsinaisesti etnopuhdistaneet aluetta ja ajaneet alueen arabeja pois ennen itsenäisyyssotaa/al-Nakbaa. Se, onko tällainen feodaalihko maanomistusjärjestely reilua ja oikeudenmukaista, onkin sitten ihan oma kysymyksensä. Juutalaiset hankkivat maata Palestiinasta ostamalla, ei aseellisesti ryöstämällä tai terrorismin avulla. Yhden tilaston mukaan 52,6 % maasta ostettiin ei-palestiinalaisilta maanomistajilta, 24,6 % palestiinalaisilta maanomistajilta, 13,4 % sellaisilta instituutioilta, kuten hallitus ja kirkot. Ainostaan 9,6 % ostettiin arabiviljelijöiltä.  Se, miten eettisesti oikeutettua tämä maakauppa oli, on oma varsin haastava kysymyksensä ja liittyy ylipäätään käsitykseemme omistamisen filosofiasta.  

Ehkä kuuluisimpia yksittäisiä maakauppoja on ollut beirutilaisen aristokraattisuvun Sursockien tekemät maakaupat sionistien kanssa. Sursockit omistivat satoja neliökilometrejä maata Palestiinassa ja muun muassa sionistien strategisesti tärkeänä pitämän Jisreelin tasangon. Sursockit olivat lainanneet rahaa Osmanivaltakunnan hallitukselle, joka taas oli myynyt alueita pilkkahintaan Sursockeille. Sionistit ostivat merkittävät määrät maata Sursockeilta, minkä seurauksena ostetuilta alueilta häädettiin arabitaustaisia vuokraviljelijöitä. Salaliittodraaman aineksia tapahtumiin tuo mm. se, että Georg Dimitri Sursock oli ilmeisesti alueen johtavia vapaamuurareita ja myös kuuluisa juutalainen Rothschildien pankkiirisuku oli sekaantunut kuvioon. Maanhankinta on siis oma draamasarjan ansaitseva tarina, mutta ei kuitenkaan sellainen paha-valkoinenmies-tappaa-ja-varastaa-alkuasukkaan-maat -tyyppinen kertomus, joka sopisi Palestiina-mielenosoituksen pikaoppaaseen. Vapaamuurarit ja rikkaat juutalaiset pankkiirit ovat tietysti karikatyyrisia stereotyyppejä antisemitistisiin salaliittoviritelmiin. Se, miten tällainen toiminta nivoutuu kolonialismikertomukseen tai -kertomuksiin, on mutkikas kysymys.

Suo, kuokka ja Joosef 

Oma erikoinen kuvionsa on se, että brittiläinen Peelin komissio esitti ensimmäisen kaksivaltiomallin vuonna 1936. Siinä juutalaisille tarjottiin huomattavasti vuoden 1947 jakomallia pienempää aluetta. Huomionarvoista on erityisesti se, että merkittävä osa tätä aluetta, samoin kuin myöhempää YK:n jakoehdotuksen mukaista juutalaisaluetta, oli aiemmin malariavyöhykettä, jonka juutalaiset sionistit olivat muokanneet ja raivanneet kunnolla ihmisasutuskelpoiseiksi. Olin itse aina pitänyt tätä tarinaa soita raivaavista sionistipioneereistä romanttisena myyttinä, mutta kuunneltuani Einat Wilfin kirjan The War On Return, kaivoin itsekin nuo malariakartat netin syvyyksistä ja toden totta malariakartta ja Peelin komission ehdotuksen juutalaisalue on hämmästyttävästi yksi yhteen. (Kartta lähteessä Xiaohong Li et. al. ”Border malaria: defining the problem to address the challenge of malaria elimination.” Malaria Journal 2023:22:239). Li ja kumppanit kirjoittavat:  

 Malaria may play a role in defining the boundaries between states. The political boundaries between the Arab and Jewish States, which were delineated in the United  Nations Partition Plan for Palestine in 1947, coincided with the boundaries of severity of malaria in Palestine in 1920 (Fig.3). At that time, Arabs had already settled in the low malaria transmission areas of Palestine, leaving the high malaria  endemic areas sparsely populated. After the arrival of Jews, significant efforts were made to eliminate malaria, which resulted in a more habitable land and the birth of  state of Israel [28]. 

Minusta tämä malariastoori olisi olennaista mahduttaa mukaan modernin Israelin historiaan. Jos alussa ovat suo, kuokka ja Joosef, vahvistuu käsitys omistusoikeudesta raivattuun maahan lyönti lyönniltä. Kun viulisti Venäjältä on karannut ryssänruoskaa karkuun ja päätynyt malarian riivaamalle paskamaalle ojittamaan suota, ei ehkä ole liikaa pyydetty, että saisi laittaa oman valtion pystyyn sinne itse kaivettujen suo-ojien väliin. Näin siis tällaisen väinölinnademarin oikeustajulla ajateltuna. Samaan hengenvetoon toki painotan, että tämä suostoorikin on vain yksi anekdoottinen osa monimutkaista oikeutusten ja epäoikeutusten vyyhtiä. 

Davar 4: Kuuden päivän sota 

Kuuden päivän sodan syiden ja siihen johtavan tapahtumakulun käsittely on aika hyvä kohta arvioida Israel-Palestiina-aiheisten teosten lähestymistapaa. Tässä kohtaa Juusola saa hyvän arvosanan. Käsittely on monipuolista, tasapuolista ja vastaa myös itselleni aiheesta muodostunutta käsitystä. Kehityskulku kyseiseen sotaan on monimutkainen ja monikerroksinen. Myös Neuvostoliiton hieman mystismotiivinen sekaantuminen sodan lietsojana nimenomaan kuuden päivän sotaan tuodaan hyvin esille. Juusola ei siis ole mikään punaspektrin läpi todellisuutta taittava taistolaisreliikki. Israelin ydinaseen käsittelyn osalta jäin miettimään, että ehkä Avner Cohenin valaiseva Israel and the Bomb ei ollut päässyt lukulistalle mukaan. Tämä olisi ehkä hyvä integroida stooriin mahdollisessa kolmannessa painoksessa. On esimerkiksi ihan varteenotettava teoria, että sen paremmin Egypti kuin Syyria eivät Jom Kippur -sodassa tähdänneet koko Israelin valloittamiseen tai tuhoamiseen, koska tiesivät Israelin ydinaseesta. Näin ne todennäköisesti rajasivat varsinaiset tavoitteensa vuoden 1967 sodassa valloittamiensa alueiden takaisin saamiseen. Mutta joka tapauksessa olennaista on se, että nykyisen ”miehityksen” taustalla olevan sodan käsittely on moni- ja tasapuolista.  

Davar 5: Tapaus Deir Jassin  

Kansakuntatarinoita koskevassa historiantutkimuksessa on yleensä tärkeitä solmukohtia, joiden pohjalta tehdään laajempia päätelmiä tarinan luonteesta. Nostan tässä esille kotimaisen analogian.  Hovioikeudenneuvos Aki Rasilaisen erinomainen teos Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia (2024) on viimeaikainen ja osuva esimerkki oman kansamme historian solmukohtatutkimuksesta. Kyseinen teos vakuuttavasti argumentoitune teesineen vaikuttaa merkittävästi siihen, millaista Suomi-stooria me kerromme. Rasilainen osoittaa, miten poliittisrevisionistinen ”uustulkinta”, jolla aikanaan taklattiin ”kansallisromanttinen” myytti, taisikin olla suhmuroitu viritelmä.  

Myös Israelin historiassa on luonnollisesti vastaavia solmukohtia. Yksi keskeisimpiä solmuja liittyy juutalaisten toimintaan Itsenäisyyssodassa. Oliko tarkoituksena etnisesti puhdistaa alue arabeista? Tehtiinkö tämä siviilejä teurastaen? Ehkä kuuluisin yksittäinen ”alasolmu” taas on Deir Jassinin verilöyly tai taistelu. Juutalaisen militioiden Irgunin ja Lehin taistelijat hyökkäsivät Jerusalemin vieressä sijaitsevaan Deir Jassinin kylään huhtikuun 9. päivä 1948. Yhden, ns. palestiinalaishenkisen, teorian mukaan kyseessä oli sotarikos ja siviilien teurastaminen. Toisen teorian mukaan kyseessä oli niin sanottu normaali taistelu, jossa kuoli siviilejä sivullisina uhreina, kuten sodassa on tapana. Juusola nostaa esille vain tuon ”synkemmän” teorian ja esittää sen vakiintuneena faktana. Tämän näen ongelmallisena. Erityisen ongelmallista tämä on silloin, jos kirja pyrkii luomaan kuvaa ”uudempaan tutkimukseen pohjautumisesta”.  

Professori Eliezer Tauber on tehnyt teemasta todennäköisesti perusteellisimman tutkimuksen perustaen tapahtumarekonstruktionsa juutalaisten todistusten ja väittämien lisäksi huomattavaan määrään arabitodistajia (Massacre That Never Was: The Myth of Deir Yassin and the Creation of the Palestiniann Refugee Problem, 2021). Kyseessä on ilmeisesti ensimmäinen tutkimus, joka ottaa perusteellisesti huomioon sekä juutalaiset että palestiinalaiset todistukset. Juusola ohittaa kokonaan Tauberin tutkimuksen niinkin keskeisen tapahtuman kuin Deir Jassinin taistelun kohdalla, mikä on yhtäältä ymmärrettävää mutta toisaalta kokonaistarinaa vinouttavaa. On tavallaan jopa hieman ironista, että ns. New Historians -koulukuntaa määritellään edelleen termin lanseeraajan Benny Morrisin lauselman mukaisesti sillä, että Israelin valtio avasi aiemmin salattuja arkistoja tutkijoiden käyttöön, mikä muutti sionistista perustamismyyttiä. Itse Benny Morris nimittäin toimitti arabiaa osaavalle Tauberille aineiston Deir Jassinin tapauksen tutkimista varten, eli Eliezer Tauberin tutkimus Deir Jassinista, jos jokin, on nyt tätä ”uutta tutkimusta”. 

Tauberin johtopäätös on, että Irgun ja Lehi hyökkäsivät kylään virheellisten oletusten pohjalta ja kylä puolustautui olettaen, että kyse on vain hit-and-run -tyyppisestä iskusta. Suurin osa kyläläisistä pakeni, mutta myös yli 100 kyläläistä sai surmansa. Siviilejä kuoli mutta kyse oli normaalista sotatoimesta (sekoilua paljon puolin ja toisin) eikä teurastuksesta, raiskauksista tai muista hirmutöistä, joita propagandistinen uutisointi on myöhemmin tapahtumaan liittänyt. Kysymyksessä oli siis Tauberin mukaan taistelu, ei verilöyly.  

On kuvaavaa, että esimerkiksi suomalaisella Wikipedia-sivustolla lähteissä ei näy häivähdystäkään Tauberin teoksesta vaan sen sijaan siinä käytetään Morrisia (joka siis antoi tarkempaa tutkimusta varten materiaalit Tauberille). Kansan Uutiset (26.5.2018) mässäilee tieteellisen historiantutkimuksen ohittavalla sotapropagandalla todetessaan seuraavaa: ”Huhtikuun 9. päivänä 1948 sionistiterroristit hyökkäsivät Deir Yassinin kylään Jerusalemin lähellä ja surmasivat yli sata ihmistä, suurimman osan heidän koteihinsa. Kouluikäisiä tyttöjä raiskattiin. Monilta uhreilta katkaistiin raajat, tai heidän vatsansa viillettiin auki.” Koska Deir Jassin -myytti on tällä tavoin tärkeä politisoituneelle narratiiville, sen tarkka käsittely olisi mielestäni aiheellista. Sionisteille vastaavan tapainen uhrinarratiivi on Hebronin verilöyly elokuussa 1929, jonka Juusola ohimennen mainitsee kirjassaan. Arabit tappoivat 67 juutalaista Hebronissa ”klassisen pogromin” muodossa. Aika monen sionistin mukaan varsinainen väkivallan kierre alueella lähti varsinaisesti liikkeelle tästä verilöylystä. Näiden kansallisten uhritarinoiden tarkka ja perusteellinen taustatutkimus on nähdäkseni tärkeää historian yleisesityksille. Erityisesti siksi, että niitä käytetään nykyään varsin railakkaiden poliittisten ohjelmien perusteluina.  

Davar 6: Ajatusten lukeminen 

Minua ihmetyttää hieman se, miten Juusola omaksuu monien muiden poliittista historiaa kirjoittavien ja kommentoivien tavoin tietynlaisen ajatustenlukijan roolin. Hän tietää ”miksi Israel toimii” tietyllä tavalla tai miksi joku Israelin johtaja tekee tiettyjä ratkaisuja. Tämä on aika iso päättelyloikka erityisesti silloin, kun joku johtaja ei ole sitä elämäkertakirjassaan, puheessaan tai muussa yhteydessä suoraan sanonut. Esimerkiksi näitä Netanjahun sielunselvittäjiä tuntuu nykyään olevan kolmetoista tusinassa. Luonnollisesti historian tutkimiseen ja siitä kirjoittamiseen kuuluu vaikutussuhteiden ja motiivien päätteleminen. On esimerkiksi perusteltua tulkita Netanjahun politiikka zhabotinskilaisessa viitekehyksessä, koska hän avaa tätä itse omaelämäkerrassaan. Samoin Milton Friedmanin kansantaloustieteellinen paradigma on hänelle ilmeisen merkittävä. Sitten kun siirrymme esimerkiksi arvailemaan Netanjahun sotamotiiveja ja keksimään hänelle syitä toimia niin kuin hän toimii, ilman mitään lähtödataa, ollaan helposti jo ehkä-otin-ehkä-en-journalismissa.  

Useampaan kertaan Juusola käyttää mielekkäästi ajattelua ehdollistavaa ilmausta ”ilmeisesti”, kuten pohtiessaan Ehud Barakin pyrkimystä preferoida rauhaa Syyrian kanssa. Juusola kirjoitta: ”Ilmeisesti Barakin sotilastausta sai hänet painottamaan Syyriaa, joka – toisin kuin palestiinalaiset – muodosti sotilaallisen uhkan Israelille”. Tämä on mielekäs tapa, koska se viestii tietämisen tasosta. Mutta tässä kohtaa olisi kyllä voinut ottaa lähtökohdaksi Barakin vuonna 2018 ilmestyneen omaelämäkerran My Country, My Life ja katsoa esimerkiksi sivulta 328, miten hän itse perustelee Syyria-preferenssiä. Pääministerien omaelämäkerrat tuovat hyvää näkökulmaa valtiohistorian kirjoittamiseen. Ne eivät tietenkään ole objektiivisen faktista aineistoa, mutta ne ainakin antavat viitettä siitä, miten nämä johtajat haluaisivat tulla muistetuksi ja tulkituksi.  

Kohta 7: Episteeminen epäreiluus 

Kirjan loppuosassa Juusolan sympatiat alkavat ehkä enenevissä määrin siirtyä palestiinalaisten puolelle ja kerronnan eetos yksipuolistuu. On kuitenkin tärkeää, että lukija ei syyllisty naivin typerään ”naamiot putoavat -myyttiin”. Tässä pikku Punahilkka huomaa, että isoäidin syönyt ja siksi pukeutunut susi onkin susi. Edelleen totean, että Juusolan kirja ei ole aktivistipamfletti vaan vakavasti kirjoitettu modernin Israelin historia. Lopussa vain tämä linja horjuu hieman.  Toisaalta tämä on sikäli ymmärrettävää, että Juusola katsoo Israelin suorittavan parhaillaan kansanmurhaa Gazassa. Tällainen ”kognitio” väistämättä vaikuttaisi itse kunkin lähihistorian tulkintaan, vaikka kuinka pyrkisi pitämään tieteellisen objektiivista otetta.

Nostan tähän yhdeksi näkökohdaksi episteemisen reiluuden käsitteen. Sillä tarkoitan ilmiötä, jossa eri osapuolten väittämiltä vaaditaan samat todisteet ja niitä käsitellään yhtäläisillä varmuustasoilla. Vähän samalla tavoin siis kuin tilastotieteessä asetetaan merkitsevyysarvo yhtäläiseksi (p<0,01 tai <0,05 jne.). Kuvatessaan Deir Jassinin taistelua/verilöylyä Juusola kirjoittaa ehdottomalla totuuskielellä: ”Valtauksen yhteydessä ja välittömästi sen jälkeen Irgunin ja Lehin sotilaat murhasivat siviilejä.” Kuten olemme yllä nähneet, tapaus on kiistelty eikä Tauberin tutkimuksen mukaan siviilejä murhattu taistelujen tauottua. Yhdessä tapauksessa Lehin taistelija ampui antautuvia arabeja ja tappio useita ennen kuin hänet saatiin pysäytettyä. Näin siis Tauber.  

Kuitenkin kuvatessaan Hamasin megaterrori-iskua Juusola nostaa episteemisen riman ja käyttää seksuaalisen väkivallan kohdalla ehdollistavaa ”todennäköisesti” -ilmausta: ”Hamas surmasi noin 1200 ihmistä, joista suurin osa oli siviilejä, ja syyllistyi todennäköisesti myös seksuaaliseen väkivaltaan.” Onko todella niin, että todisteet Deir Jassinin taistelujen jälkeisistä siviilimurhista on episteemisesti laadukkaampia kuin todisteet Hamasin tekemistä raiskauksista?  

Häiritsevänä pidin myös sitä, että Hamasin toimintaa ”taustoitettiin” eri tavalla kuin Israelin Netanjahu-linjan toimintaa. Juusola kirjoittaa: ”Täytyy myös muistaa, että Hamasilla ei myöskään ollut juuri mitään syytä maltillistua. Vuonna 2017 julkaistu uusi, maltillisempi peruskirja ei ollut muuttanut Israelin tai Yhdysvaltojen asennetta, eikä Gazan taloudellinen tilanne ollut juurikaan parantunut, vaikka Israel olikin jossain määrin lisännyt palestiinalaisten mahdollisuuksia työskennellä Israelissa.” Fair enough, mutta samalla tavoin olisi pitänyt nostaa esille Israelin turvallisuushuolet, kun heidän subjektiivisen käsityksensä mukaan mitkään myönnytykset (kuten Gazan etninen puhdistaminen juutalaisista) eivät lopettaneet rakettitulta. Lisäksi Netanjahukin hyväksyy mielestäni de facto palestiinalaisvaltion, mutta ei aseellista kapasiteettia ja sotilaallista suvereniteettia. Tasapuolisesta taustoituksesta ei Juusolan kirjan loppuosa valitettavasti saa kovin korkeita pisteitä. Toki myönnän, että olen aiheen pöyhimisen myötä ”resionistisoitunut” jonkin verran ja saatan näin arvioida Juusolaa liian Palestiina-mieliseksi, koska tähyilen konfliktia tällä hetkellä ehkä eniten israelilaisten vasemmistoliberaalien Einat Wilfin ja Adi Schwartzin koordinaateista käsin. (Olisin ollut kiinnostavaa lukea Juusolan loppuosasta jonkinlaista Wilfin ja Scwhartzin teesien käsittelyä, koska heidän kirjansa War On Return ilmestyi 2020 ja olisi näin ollut käytettävissä toisen painoksen kirjoitusprosessin aikana.) Tämä siis vain kiinnostusheittona. Olisi kohtuutonta edellyttää kirjoittajan lukevan kaiken mahdollisen näin laajasta aihekokonaisuudesta.

Asiantuntija-analyysi?  

Palaan vielä esseeni alussa hahmottelemiini asiantuntijuuden kriteereihin ja sovellan niitä professori Juusolaan suhteessa Israel-Palestiina-konfliktiin.

• Akateeminen tutkimustausta tai siihen rinnastuva, pitkäaikainen, tieteellisiä periaatteita noudatteleva perehtyminen aiheeseen. Joskus tämä voi olla myös kokemusasiantuntijuutta. Juusola täyttää tämän vaatimuksen kirjallaan.
• Objektiivissävyiset lausunnot, joista heijastuu perusobjektiivisuus ja tasapuolisuus, sekä kyky irtautua tutkimuskohteesta ainakin retoriikan tasolla. Juusolan kirja on mielestäni riittävän objektiivisesti kirjoitettu täyttääkseen tämän vaatimuksen.
• Kurinalaiset episteemiset (tiedolliset) prosessit eli ei taipumusta herkkäuskoiseen salaliittoteoretisointiin tai naiviin yksipuolisuuteen. Juusola on kirjansa taustatutkimuksessa selvästi hakenut eri perspektiivejä ja tieteellisiä tulokulmia aiheeseen. Päättely on myös riittävän loogista ja johdonmukaista.

Mitä sitten?

Mielestäni Susanne Dahlgren kannattaa ilman muuta marssittaa asiantuntijaksi televisioon, jos keskustelu koskee hänen asiantuntija-alueitaan, kuten Jemeniä, suomalaisia taideskandaaleja tai egyptiläisten katutaidetta. Häntä en kuitenkaan haastattelisi asiantuntijana sotilastoiminnasta, Israelin tilanteesta tai historiasta.

Juusolaa päädyin siis pitämään asiantuntijana. Tulkitsen Juusolan kanssa monelta osin eri tavoin Israel- ja Palestiinanarratiiveja. Mutta moniääninen keskustelu kuuluu tieteeseen ja elämään. Minusta oli positiivista, että joku päivä sitten A-studioon oli roudattu asiantuntijaksi välillä Atte Kaleva ja Olli Ruohomäki (fiksuja miehiä molemmat). Huvittavaa toki oli se, että Atte Kalevaa ryhdyttiin tomerasti faktatarkastelemaan – tästä casesta vielä hiukan, koska se liittyi myös tämän esseeni päähenkilöön Hannu Juusolaan.

Epilogi

Atte Kaleva viittasi A-studiossa jokaisen edes kursorisesti Israelistiinan konflikteihin tutustuneen tuntemaan ”tapporaha-ilmiöön”. Tämä jo 1960-luvulla alkunsa saanut PLO:n stipendinijärjestelmä on ollut tapetilla useasti. Yle koki sitten tarpeelliseksi lähteä tarkistelemaan nimenomaan tätä väittämää. On koomista, että asiaa kysyttiin Juusolalta ja sitten kutsuttiin tätä ”Hei Hannu! Odotas! Olis yks juttu…!” -tsekkausta ”faktantarkastukseksi”. Tuo on mielipiteen tai näkemyksen kysyminen toiselta asiantuntijalta – ei faktantarkastus! Ehkä te siellä Ylellä seuraavissa vaaleissa faktatarkastatte demariehdokkaiden väitteitä kokoomuksen ehdokkailla? Juusolan mielestä kyse oli ”sosiaaliturvasta perheille, joiden elättäjä on vankilassa tai kuollut.” Kertaakaan Ylen faktantarkastusjutussa ei mainittu tämän sosiaaliturvarahaston nimeä: Palestinian Authority Martyrs Fund. Siinä on muuten sosiaaliturvalle pirteä nimi. (Aiheesta enemmän kiinnostuneille ks. esim. Pay4Slay_Fact-Sheet-FINAL.pdf). On siis täysin oikein, että Juusola saa lausua tästä mielipiteensä. Mutta ei toisen tutkijan mielipide ole toisen tutkijan faktantarkastus.