Atte Korholan Kristillinen äärioikeisto ja Trump: Kriittinen analyysi ja faktantarkastus

by Matti Kankaanniemi

Johdanto

Atte Korhola on profiloitumassa ja julistautumassa asiantuntijaksi Trumpia kannattavan kristillisen äärioikeiston suhteen. Hän julkaisi viime juonna kirjan Kristillinen äärioikeisto ja Trump ja on X:ssä lausunut ärhäkästi kommentteja muun muassa ääriöksi määrittelemästään Charlie Kirkistä. Viime vuonna ilmestyi suomeksi myös toinen Trump-ilmiötä käsittelevä teos, dosentti Markku Ruotsilan Trumpin Amerikka. Kuunneltuani viime vuonna Korholan ja Ruotsilan virkeän ”vapaaottelun” Radio Dein viikon debatissa päätin lukea herrojen kirjat samalla kertaa. Näin teinkin ja nyt mielenkiintoisen lukukokemuksen jäljiltä jatkan asiantuntija-teeman pyörittelyä.

Keskityn tässä esseessä pääasiallisesti professori Atte Korholan teokseen. Oma asiantuntemukseni ei riitä Markku Ruotsilan teoksen kovin syvälliseen substanssiarviointiin. Olen tietysti harrastanut aika paljon poikkitieteellisestä lueskelua ja mitä nyt siltä pohjalta osaan sanoa, niin kyse on korkealaatuisesta akateemisesta teoksesta. On hyvin kiinnostavaa, lukea Korholan kirjaa sen jälkeen, kun on tutustunut alleviivauskynän kanssa Ruotsilan kuvauksiin ”trumpofobisesta” liikkeestä ja sen mentaliteetista. Korholan kirjalle löytyy jopa koomisen tarkka, mutta ei kovin mairitteleva, ”sijainti” Ruotsilan analyysistä. Suosittelen Ruotsilan kirjaa lämpimästi kaikille, jotka haluavat tajuta maailman menosta enemmän. Kannattaa myös muuten katsoa, kun Ruotsila groundandpoundaa Iltalehden niin sanottua faktantarkastusta (RUOTSILA faktantarkistaa IL:n FAKTANTARKISTUKSEN).

Korholan teoksen arviointiin sen sijaan substanssiasiantuntemukseni varmaankin riittänee. Olen tutkinut niin evankelikaalisuutta kuin helluntailaiskarismaattisuutta melko mittavasti, lukenut aiheesta ehkä jopa valtavasti. Olen myös ohjannut ja tarkastanut teemasta koko joukon pro gradu -tutkielmia, luennoinut aiheen uskontososiologiasta, tutkimusmetodologiasta, kirkkohistoriasta ja ties mistä. Viimeiset vuodet olen pöyhinyt psykobiografista metodia ja tutkimushistorioita, joissa pyöritetyt mutkikkaat luokitushaasteet ja vaikutusvirrat liittyvät teemana melko läheisesti Korholan esittämiin väittämiin. Tämän lisäksi toimin aikoinaan helluntaiseurakunnan pastorina 11 vuotta ja voitin Suomen helluntaiherätyksen pastorien saappaanheittomestaruuden. Olen katsellut käytännössä kaikki Simpsonien tuotantokaudet ja nostanut kaksisataa kiloa penkistä. Tämä penkkitulos on olennainen viestimään sitä, että en kirjoita loukkaantuneena, hätääntyneenä tai uhripisteytyneenä Korholan ränttäyksestä. (Lisäksi kahdensadan penkki on helluntailaisuudessa merkittävämpi meriitti ja työkalu kuin teologian tohtorin paperit).

Kirjoitan parhaillaan salaliittoteorioiden tutkimusta hyödyntävää kirjaa. Osittain varmaan tästä syystä monet Korholan kirjan piirteet tuovat mieleeni salaliittoteorioiden rakenteen ja esitystavan. Toisaalta osa salaliittoteorioista on totta, osa joiltakin osin totta ja monissa hyödynnetään ainakin joitain totuuden likiarvoja. Tämä yleisvaikutelma ei siis sinänsä vielä osoita Korholan teesejä vääräksi. Lähestyn aihetta tässä esseessä pääpiirteissään akateemisesta tulokulmasta. En ole siis puolustamassa enkä selittelemässä edustamani uskontosuunnan touhuja tai touhujen salonkikelpoisuutta. Viihdyn erinomaisesti Vammalan helluntaiseurakunnassa ja yleisurheiluseura Vammalan seudun Voimassa. Molemmissa pyörin keskiarvollisesti itseäni paremmassa seurassa. Todetaan vielä, että en ole MAGAisti enkä Trump-fani, mutta en missään tapauksessa pode Trump-vihaa tai -fobiaa. Simpsoneissa suosikkihahmoni on Ned Flanders.

Korholan kirjasta yleensä

Lienee paikallaan sanoa Korholan kirjan hyvistä puolistakin jotakin. Hän on taitava sanankäyttäjä ja teksti on mukaansatempaavaa. Melko laajalla lähdeviitteistöllä hän on onnistunut vakuuttamaan jopa teologisen koulutuksen saaneita asiantuntemuksestaan ja taustatutkimuksen laajuudesta. Kirjassa on hyvin onnistuneet kappalejaot ja sopiva fontti lukemista helpottamaan. Lajityypiltään eli genreltään teos Kristillinen äärioikeisto ja Trump muistuttaa niin sanottua heresy hunttingia eli harhaoppisten metsästystä. Politiikan puolella voitaisiin puhua varmaankin loanheittokirjallisuudesta. Peruslähtökohtana lajityypissä on aika usein, ja nyt Korholallakin, oletus omasta kiistattomasta ja perusteluja kaipaamattomasta oikeassa olemisesta.

Omalla tavallaan on huvittavaakin, että Korhola on X:ssä profiloitunut Suomen Akatemian erilaisten humanististen rahoitushankkeiden puolustajaksi. En malta olla toteamatta, että tämä Korholan kirja on mitä kirvelevin ja osuvin osoitus siitä, että humanistista koulutusta (mm. teologia ja historiantutkimus) tarvitaan humanistisista aiheista kirjoittamiseen. Nyt koulutuksen puuttuminen valitettavasti näkyy aika silmiinpistävänä. Dunning-Kruger-ilmiöstä teos on oiva esimerkki. (Kognitiivinen vinouma, jossa henkilöt yliarvioivat oman osaamisensa, koska heidän tietämättömyytensä estää heitä tunnistamasta omia rajoituksiaan.) Tämä on tietysti rajusti ja ehkä ilkeästikin sanottu. Meillä on tyrvääläishuittislaisessa vapaaottelukulttuurissa ollut tapana, että jos joku kevyessä treenisparrissa alkaa lyödä tai potkia täysillä, hän samalla pyytää itse vastaavaa käsittelyä.

Korhola on X:ssä intomielisesti ”faktatarkastanut” dosentti Ruotsilan puheita. Tehdään tässä nyt sitten vaikka yritys jonkinlaiseen professori Korholan teoksen faktantarkastukseen. Samalla kehotan tietysti myös kriittisyyteen esittämiäni väitteitä kohtaan. Usein nämä faktantarkastukset tuppaavat olemaan samanlaisia kuin nyrkkeilymatsi – omaankin päähän tulee osumia, vaikka pisteillä voittaisikin.

1. Lähdeluettelosta

Yleisiä huomioita

Salaliittoteorioiden markkinoinnissa käytetään tehokeinona ”sarjatulta”. Massiivisella lähdeviitemäärällä voidaan näin luoda kuvaa laajasta ja perusteellisesta tutkimuksesta. Olennaista on kuitenkin käytettyjen lähteiden laatu ja tarkoituksenmukaisuus. Kävinkin Korholan 449 lähdeviitettä yksitellen läpi. En ollut kovin vaikuttunut. 1) Johdantoteokset puuttuivat kokonaan. Kirja olisi kipeäasti kaivannut jotain teoreettista runkoa ja sosiaalitieteellistä pohjaa. Samoin teologista. Erityisesti näin, koska kirjoittaja oli itselleen täysin vieraalla tieteenalalla. 2) Tieteellisten aikakauslehtien artikkeleita oli ylen niukasti. Esimerkiksi PNEUMA-journalista oli yksi ainoa artikkeli päässyt mukaan. Tämä on tunnetuimpia, ellei tunnetuin, helluntailaiskarismaattisuuden tutkimusta käsitteleviä tieteellisiä aikakauslehtiä. 3) Suhteellisen pienen osan viitatuista kirjoista tunnistin varsinaiseksi akateemiseksi teokseksi. Toki näitäkin oli, mutta olisin odottanut paljon enemmän. 4) Yhteisöjen uskontunnustukset, viralliset kannanotot ja vastaavat systemaattiset esitykset puuttuivat. Kun kirja kuitenkin käsitteli ideologioita, uskomuksia ja uskonkappaleita, tämä puute on merkittävä.

Mitkä helluntailaiset historioitsijat?

Järkkymättömällä itseluottamuksella Korhola kirjoittaa:

”Niin paljon kuin helluntailaiset historioitsijat itse ovatkin olleet taipuvaisia häivyttämään pois liikkeen varhaishistoriasta siihen kuuluneet kiusalliset opit angloisraelismista ja valkoisen rodun ylemmyydestä ja sen väitetystä polveutumisesta Israelin kadonneista heimoista, ovat kyseiset käsitykset näytelleet kiistatta huomattavaa osaa ”helluntai-isien” ja ”Jumalan kenraalien” maailmankatsomuksessa ja opetuksissa. (s. 390)”

Korhola ei dokumentoi niitä helluntailaisten historioitsijoiden teoksia, joissa hän tätä ”häivyttämistä” näkee. Tällaiset ivalliset syytökset pitäisi perustella tarkoilla viittauksilla. Jäin myös lähdeluettelon läpikäynnissä turhaan odottamaan näitä helluntailaisia historioitsijoita tai jotakin akateemista analyysia siitä, miten helluntailaiset historioitsijat häivyttelevät. Mieleeni tuli tätä lukiessani tilanne vuosien takaa, kun söin lounasta yhdessä kahden arvostamani helluntailaisen kirkkohistorioitsijaystäväni Juhani Kuosmanen (edesmennyt) ja Jouko Ruohomäen kanssa. Ajatus, että nämä suorat, rehelliset ja ironista huumoria viljelevät orgaaniensyklopediat sensuroisivat ja ”häivyttelisivät” tutkimaansa historiaa on koominen. Nostin keskustelussa sitten minkä tahansa helluntai- tai pietismihistorian vaiheen esille, molemmilta tuli mikroskooppisen tarkat tiedot. Olen lukenut huomattavan määrän helluntailaisten tekemää akateemista historiantutkimusta, enkä ole tällaiseen häivyttämiseen itse juurikaan törmännyt. Lukemalla vaikka PNEUMA:n vuosikerrat Korhola olisi voinut saada hieman akateemista syvyyttä ja perspektiiviä. (Myös Ruohomäen Karismaattisuuden kutsu on vahva lukusuositus kaikille hiukankin aiheesta kiinnostuneille!) On hieman vaikea välttyä päätelmältä, jonka mukaan Korhola ei ole missään vaiheessa ollut aidosti tekemässä tutkimusta vaan hakemassa ammuksia aggressiiviseen ränttäykseensä.

Onko lähteet luettu ja ymmärretty?

Onko Korhola oikeasti lukenut viittaamiaan teoksia? Hyvin erikoinen ”ilmiö” lähdeluettelossa on nimittäin viittaus Randy Clarkin ja kumppaneiden kirjaan A Response to New Apostolic Reformation Critics Revised and Expanded (August 2022). Korhola kirjoittaa: ”Vuonna 2050 NAR-liikkeeseen assosioituvien määrän ajatellaan ylittävän miljardin kannattajan rajan.” Loppuviite numero 206 on Clarkin et al. teokseen. Siinä mainitaan tuo vuosi 2050, mutta puhutaan ihan eri asiasta. Ensiksikin maininnan konteksti eli tekstiyhteys on kontinuanismin ja sessationismin jakautuminen kristikunnassa – ei NAR (New Apostolic Reformation). Toiseksi, varsinainen virke kuuluu seuraavasti: ”According to Gagne, projections are that by 2050, one billion people will identify within the charismatic stream. (Clark et al. 2022, s. 62)” On selvää, että NAR-liike ja ”charismatic stream” ovat eri asioita Clarkin teoksessa. Lisäksi on hieman omituista, että Korhola ei mainitse lähteensä välillisyyttä, eli Clarkin teoksessa tässä viitataan Gagnen haastatteluun. Kolmanneksi, Clarkin ja kumppanien teos haastaa vakavasti tai jopa vesittää suuren, ellei jopa suurimman osan koko Korholan kirjan teesistä. Se osoittaa, että kyse ei ole lähimainkaan niin homogeenisestä ja horrormaisesta liikehdinnästä kuin ympäristötieteilijäprofessori antaa ymmärtää. Ehkä Korhola on lukenut kirjan ja vain muistaa väärin? Minun on kuitenkin kovin vaikea ymmärtää, miten Clarkin ja kumppaneiden kirjan lukenut ihminen kirjoittaisi sellaisen kirjan kuin Korhola.

2. Yksittäistapaukset ja edustavuus

Markku Ruotsila lähestyy kuvaamiaan ilmiötä arvioiden niiden suhteellista kokoa. Tämä on mielekäs, yhteiskuntatieteellinen (ja maalaisjärkevä) lähestymistapa. Esimerkiksi Amerikan äärioikeistosta kirjoittaessaan Ruotsila arvioi asianmukaisiin lähteisiin viitaten, että heitä on koko maassa 30 000–100 000. Korhola taas poimii sensaatiomaisia esimerkkejä ja maalaa näistä impressionistisen kuvan massiivisesta ihmisryhmästä. Myös tästä tuli vahvasti salaliittoteoriat mieleen. Niissä usein yhdistellään melko villisti ja rohkeasti ilmiöitä toisiinsa. Kurinalaisessa tieteellisessä tutkimuseetoksessa, jota Ruotsila mielestäni noudattaa, pyritään taas arvioimaan erityistapausten edustavuutta. Usein (lähes aina, totean Sosiaalisen identiteetin teorian isää Henry Tajfelia seuraten) vihollisryhmittymä näyttää todellista homogeenisemmalta ja pahansuovemmalta. Niinpä, kun sieltä saadaan poimittua sensaatiomainen esimerkki, se voidaan helposti muovata stereotyyppiseksi esimerkiksi ryhmän edustajasta. Klassisesti rasistinen stereotypistely toimii juuri tällä periaatteella. Usein olen myös havainnut salaliittoteoreetikkojen korostavan ”pahisilmiön” uhkaavuutta. ”He ovat pahoja ja heitä on paljon!”.

Korhola vyöryttää nimiä henkeäsalpaavalla nopeudella ja voi maallikolle luoda kuvan mittavasta taustatutkimuksesta ja ”otoksensa edustavuudesta”. Hän on kuitenkin itse määrittänyt perusjoukkonsa 80–90 miljoonan suuruiseksi (Amerikan evankelikaalit) (s. 17). NAR-liikkeen pariin hän kaapii peräti 600 miljoonaa ihmistä. Kun vielä otetaan huomioon yli 100 vuoden aikajana, on päivänselvää, että sensaatiomaista kauhisteltavaa riittää. Mistä tahansa tämän kokoisesta ihmisjoukosta löytyy jos jonkinlaista sekopäätä. Kritiikkini ei siis kohdistu näiden hahmojen kritisointiin sinänsä vaan edustavuuskysymykseen. Kun katselen videoita Paula Whiten lavashowsta, tulee ensimmäisenä minullakin mieleen, että nyt on rouva käynyt sienessä ilman sienikirjaa. Mutta se, missä määrin pastori White edustaa Trumpia äänestäviä kymmeniä miljoonia evankelikaaleja, on kuitenkin ihan eri kysymys.

Tämä hahmokavalkadin sarjatulittaminen taktiikkana tarjoaa myös savuverhon omaisen suojan kritiikiltä. Harva lukija tietää, kuka on vaikkapa Aimee McPherson tai Charles Parham. Saati, että olisivat lukeneet heistä varsinaisia tieteellisiä historiantutkimuksia. Näin Korhola voi kirjoittaa heistä melkein mitä vaan ilman kriittistä tarkastusta. Kuka ”faktantarkastaa” kaikki kuvaukset ja lausunnot? Kun vielä otetaan huomioon se, että Korhola ei löydä kuvaamistaan henkilöistä mitään positiivista tai edes neutraalia, raportoinnin luotettavuutta on pakko hieman kyseenalaistaa. Kiinnostavaa on sekin, että Freudilaisen peilitanssijan tavoin Korhola tuntuu syyllistyvän aina itse siihen, mistä kohteitaan syyttää. Hän esimerkiksi kirjoittaa moittivaan sävyyn kristillisistä nationalisteista seuraavasti:

”Yksikään kivi Bidenin persoonassa ja hänen pyörittämässään hallintokoneistossa ei ole jäänyt kääntämättä. Kristityt nationalistit ovat maalanneet kuvaa Bidenistä korkeimpaan hallintovirkaan kykenemättömänä seniilinä vanhuksena ja ovat herkutelleet Bidenin kompastumisilla ja sanasekoiluilla, kuten Ukrainan sekoittamisella Irakiin tai huhuilemisella kuolleen kansanedustajan perään Valkoisessa talossa järjestetyssä konferenssissa. (s. 76)”

Korhola kirjoittaa kuitenkin yhtä aggressiivisesti ja ”kaikki kivet kääntäen” helluntailaiskarismaattista evankelikaaleista ja tietysti ilmeisen silmittömästi vihaamastaan Donald Trumpista.

3. Kuinka tarkkoja kuvaukset ovat?

Korhola kaappaa esimerkiksi Vineyard-liikkeen kritiikkinsä kohteeksi ja kirjoittaa:

”Eri puolilla maailmaa vaikuttava Vineyard-liike korostaa Kingdom Now -ideologian mukaisesti Jumalan valtakunnan olevan keskellämme jo nyt. Kristittyjen tehtävänä on tuoda se näkyväksi kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Kristukseen uskovilla on ”kuningaskunnan auktoriteetti”, joka mahdollistaa vallan sairauksien, demonien ja luonnonvoimien yli ja Jumalan lupaaman tuhatvuotisen valtakunnan murtautumisen maailmaan. Tämän kattoaatteen mukaisesti myös Helsingissä vaikuttava Vineyard-seurakunta pyrkii ”edistämään Pyhän Hengen voimassa Jumalan kuningaskuntaa pääkaupunkiseudulla”. Vineyard-liikkeen selkeä sitoutuminen dominionistisen aatemaailman edistämiseen ei ole yllätys, kun tiedämme, että liikkeen toinen perustajajäsen John Wimberin (1934–1997) ohella oli dominionistisen ideologian pääarkkitehtina tunnettu C. Peter Wagner.” (s. 166)

Kuvaus on epätarkka ja virheellinen. C. Peter Wagner ei ole Vineyard-liikkeen ”toinen perustajajäsen”. Vineyard-liikkeen synnytti Kenn Gulliksen, joka kutsui ei-karismaattisen evankelikaalipastori John Wimberin luotsaamaan liikettä 1980-luvun alussa. Wimber avusti Fullerin teologisessa seminaarissa seurakuntakasvun opinto-ohjelmassa ja törmäsi siellä professori Donald MacGavraniin ja professori C. Peter Wagneriin. Merkittävin teologinen vaikuttaja Wimberille oli kuitenkin Uuden testamentin tutkija George Elton Ladd. Laddin teologia yhdessä MacGavranin ja Wagnerin karismaattisesta seurakuntakasvusta kertomien esimerkkien (ja varmasti monien muiden tekijöiden) kanssa johti Wimberin pitkään ”tutkiskelujaksoon”, jonka myötä hän alkoi itsekin niin sanotusti operoida armolahjoilla. Olen lukenut Wimberin kirjat (pari useampaan kertaan), kuunnellut hänen opetuksiaan kasetilta ja lukenut niin kritiikkiä kuin puolustusta. Wimberiläisyydessä ei ole dominionismin häivääkään. Vineyard-liike ei tähtäile mihinkään antidemokraattisiin vallankaappauksiin ja dominionistisiin häröilyihin, kuten voimme lukea liikkeen Beliefs & Values sivuilta. Faktantarkastuksesta ei Korhola nyt siis saa tässäkään erityisen hyviä pisteitä.

Jatkan vielä hiukan Wimberistä ja Vineyardista. Hän nimittäin otti etäisyyttä Korholankin kuvaamista ”profeetoista” Paul Cainista ja Bob Jonesista, näiden sekoilujen tähden. Wimber oli nimenomaan ”collagehousukarismaatikko” eli hänen edustamansa suuntaus nimenomaan vierasti sitä showkulttuuria ja menestysteologiaa, joiden ilmenemismuotoja Korhola kirjassaan rusikoi. Tämä kuvaa heterogeenisyyttä, jota uskonnollisiin yhteisöihin liittyy.

Helsingin Vineyardin kotisivujen ydinarvokuvaus osoittaa hyvin, että kyseinen seurakunta on hyvin wimberiläinen. En näe jälkeäkään dominionistisiä höyryäjistä enkä usko, että Puontin Ari (kyseisen seurakunnan johtava pastori) järjestämää rynnäkköä Eduskuntatalolle tarvitsee ihan henkeä pidätellen pelätä. Ohessa Helsingin Vineyardin ydinarvot:

Meillä on neljä ydinarvoa:

Läheisyys Jumalan kanssa (jumalanpalveluksessa ja henkilökohtaisessa elämässämme)

Armollinen yhteisö (epätäydellisille ihmisille)

Jumalan kuningaskunnan ilmestyminen (odotamme, että Jumala puhuu, toimii keskellämme, parantaa, vapauttaa ja tekee ihmeitä)

Jumalan hyvyyden välittäminen (sanoin ja teoin kaikille ihmisille evankelioinnin ja diakonian kautta)

Pieni kuriositeetti: Suomen kielessä on totuttu käyttämään ilmaisua Jumalan valtakunta. Ari (Puonti siis) on kuitenkin ehdottanut, että Jumalan kuningaskunta olisi kreikan-, aramean- ja hepreankielisille ilmaisuille tarkempi suomennos. Keskustelin tästä asiasta Arin kanssa hänen kirjoittaessa kirjaansa (josta olen kirjoittanut suosituksen – suosittelen edelleen) ja olin samaa mieltä (olen edelleen). Mitä eroa tässä on siihen, mitä Suomen evankelisluterilaisen kirkon virallisilla kotisivuilla todetaan? Siellä (Jumalan valtakunta - Evl.fi) nimittäin kirjoitetaan seuraavasti:

Jeesuksessa se Jumalan valtakunta oli tullut lähelle, jota jo Johannes Kastaja julisti. Jeesuksen toiminta (parannusteot ja syntien anteeksiantaminen ) on todistus Jumalan valtakunnan voitosta ja pimeyden valtakunnan häviöstä. Jeesuksen mukaan ”Jumalan valtakunta on nyt keskuudessanne.”

Tällainen kontekstista irrotteleminen, vääristely ja mystisten yhteyksien luominen on virheellisiksi osoittautuneita salaliittoteorioita rakenteleville aika tyypillistä. Miksi Korhola ei soittanut Arille ja pyytänyt kebabille? Siinä mesopotamealaisen sakraaliruuan äärellä olisi voinut suorana kyselemällä kartoittaa Helsingin Vineyardin dominionismit, duurit ja mollit. Näin olisi toiminut totuudesta kiinnostunut tutkija.

4. Ismit ja käsitteet

Markku Ruotsila liikkuu teoksessaan sujuvasti ”ismien” tasolla. Toisin sanoen hän hallitsee ja tunnistaa erilaisia yhteiskunnassa yliaikaisisesti vaikuttavia ajattelutapoja. Tämä on historiantutkijoille tyypillistä, koska tutkimuskohteita on tulkittava ”kontekstissaan”. Korhola taas etenee enemmän vapaaohjelman puitteissa. Yksi hänen kirjansa ”pahisliikkeistä” on New Apostolic Reformation -liike, jonka edesmennyt missiologian professori C. Peter Wagner käynnisti. Korhola kirjoittaa:

”Koska NAR (New Apostolic Reformation) on pikemminkin verkosto kuin yksittäinen toimija, on joskus haasteellista tietää, ketkä ja mitkä tahot lopulta ovat osa NAR-liikettä. Aina eivät asianomaiset itsekään tunnu tätä tietävän, huolimatta siitä, että kyseisten osapuolten oppinäkemykset ja dominionismia edistävät strategiat ja toimintamallit näyttäisivät ulkopuolisen tarkkailijan silmissä täsmälleen NAR-ideologiasta reväistyltä. (s. 190)”

Uskontososiologinen kategoria, johon henkilö ei itsekään tiedä kuuluvansa, on aina hieman haastava ja ehkä jopa epäilyttävä. Uskominenhan on monella tapaa tietoista uskomistoimintaa ja kuulumista. Kuinka jykeviä johtopäätöksiä voidaan tehdä sellaisen liikkeen edustamista käsityksistä, jota ei voi oikein määrittää? Clarkin ja kumppaneiden kirja, josta ylempänä kirjoitin, osoittaa osaltaan, miten heikoilla kantimilla Korholan peruskäsitteiden luotettavuus on. Clarkin tekemä pieni kyselytutkimus osoitti, että hajonta näiden ”apostolien” ajattelussa oli varsin suurta ja dominionismin suosio yllättävänkin vähäistä.

Jos Korholan kirjan yksi pääkäsite ja pahiskategoria, NAR, on näin epäselvä, miten ihmeessä hän voi tehdä itsevarmoja johtopäätöksiä sen vaikutuksesta käytännössä koko evankelikaaliseen liikkeeseen? Näistä vaikutuksista pitäisi tehdä pätevä kvantitatiivinen tutkimus, jossa olisi ensin määritelty NAR ja sitten mielekkäästi operationalisoitu selvitettävät alakategoriat mielekkäillä väittämillä ja kysymyksillä. Kaikessa tässä tarkat ja jämäkät käsitteet mahdollistaisivat mielekkään päättelyn ja argumentoinnin. Näin hän siis ei kuitenkaan ole tehnyt eikä myöskään etsinyt tutkimusta, jossa olisi.  

Korhola kirjoittaa:

”Kuten kirjani osoittaa, amerikkalainen vapaiden suuntien kristillisyys kehittyy jatkuvasti kohti yhä äärimmäisempiä, kaikki normit ylittäviä ilmenemismuotoja.” (s. 444)

Näen tämän väittämän useammassakin suhteessa ongelmallisena. 1) Mikä on amerikkalainen ”vapaa suunta”? Yhdysvalloissa kaikki kirkot ovat vapaakirkon asemassa, kuten ”aiheesta jotakin tietävä” professori Veli-Matti Kärkkäinen on ytimekkäästi todennut. Kirkko ja valtio ovat siis erillään ja niinpä Korholan hehkuttamat ”mustien progressiiviset kirkot”, katolinen kirkko ja koptikirkot ovat Yhdysvalloissa vapaita suuntia. Jos kyse olisi vain huolimattomuuksissa tehdystä pienestä ilmaisuvirheestä, siihen ei olisi ehkä syytä tarttua. Minulle se kuitenkin viestii koko kirjaprojektia vaivaavasta ongelmasta eli uskontososiologisten johdantoteosten ja aihekartoitusten puuttumista. 2) Minusta Korholan kirja ei kyllä oikein ole ”osoittanut” mitään tällaista. Käsitteet ovat sekavia, jämäkät määrälliset tutkimukset huutavat poissaolollaan, historialliset vaikutussuhteet ovat epäuskottavia jne. Sekavaa on myös Ku Klux klaanin, natsipedofiilien, Jonestownin joukkoitsemurhan akrobaattinen sukupuuyhdistäminen Helsingin Vineyardiin tai entiseen pomooni, hillittyyn herrasmieheen Hämäläisen Artoon. 3) Mitä ovat nämä ”kaikki normit”, joita ilmeisesti kaikki Yhdysvaltojen kirkkokunnat ylittävät? Jos normeilla tarkoitetaan lakeja, niin tähän puuttunee Yhdysvaltain viranomaiset. Niistä normeista, joihin laki ei kajoa ja joita äärimmäiset ilmenemismuodot nyt ylittävät, Korholan olisi ollut hyvä tarjota jokin jämäkkä esitys heti teoksensa alkuun. Kertoa, miten asioiden pitäisi olla ja miksi.

5. Case Mike Johnson

Nostan vielä esille yhden Korholan Pahiksista, mutta nyt poliitikko Mike Johnsonin, koska tässä kohtaa nousee esille useampi olennainen seikka: 1) keskeisten teologisten käsitysten, kuten sessationismin ja kontinuationismin puuttuminen, 2) NAR-käsitteen sekavuus ja horjuvuus, 3) uskontososiologisen taustakartan puuttuminen.

Korhola kirjoittaa:

”Esimerkiksi Yhdysvaltain edustajainhuoneen puhemiehenä lokakuusta 2023 lähtien toiminut republikaanipoliitikko Mike Johnson on pesunkestävä NAR-dominionisti…(s. 191)”

Korholan mukaan Johnson on siis ”pesunkestävä NAR-dominionisti”. Hänen voisi siis olettaa täyttävän erinomaisesti NAR-dominionistin määritelmän. Korhola väittää osoittaneensa, miten branhamilaisuus, hyperkarismaattinen Latter Rain movement ja mitä villimmät ja vilkkaammat karismaattisuusilmiöt jne. liittyvät nimenomaan NAR-liikkeeseen. Mutta tarkemmassa analyysissa pesu ei välttämättä ihan kaikkea kestäkään. Mike Johnson nimittäin kuuluu Yhdysvaltain toiseksi suurimpaan kirkkokuntaan, Southern Baptist Conventioniin eli ”etelän baptisteihin”.  Kyseinen liike on ollut perinteisesti sessationistinen eli melko suurelta osin ei usko ihmearmolahjojen jatkuneen apostolisen ajan jälkeen, eikä myöskään sellaisten uusitestamentillisten virkojen, kuten apostolit ja profeetat. Vaikka viime vuosikymmeninä SBC on lähentynyt kontinuanismia ja osassa sen seurakuntia on toki karismaattisen liikkeen (ja ns. Kolmannen aallon) vaikutuksia, on SBC:n teologisesta eetoksesta varsin pitkä matka Korholan värikkäästi kuvaamaan NAR:n ytimeen. Odotin, että Korhola olisi kirjassaan käsitellyt tätä sessationismikysymystä, koska se on erittäin merkittävä tekijä Yhdysvaltain evankelikaaleiksi kutsuttujen kristittyjen, ja protestanttien ylipäätään segmentoinnissa. Jos Yhdysvaltain suurin protestanttinen ja evankelikaalinen kirkkokunta on sessationistinen, tämän luulisi edellyttävän jonkinlaista asian pohdintaa, kun käytännössä lähes koko evankelikaaliryhmä julistetaan ”ääriöiksi”. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin kannattaa lukea esimerkiksi suomennettu teos Jack Deere, Jumala puhuu ja parantaa. Deere käsittelee aika paljon tätä teologista tematiikkaa.)

Kävin läpi koko joukon artikkeleja ja raportteja Mike Johnsonin NAR-dominionisti-identiteetistä. Järjestään lukemissani teksteissä identiteetti suli viittauksiin siitä, miten Johnson on ollut sen ja sen seurassa. Pyörinyt siis väärissä piireissä (guilty by association). Jos ”pesunkestävän” esimerkin kohdalla täytyy vimmatusti etsiä ja teippiviritellä yhteyksiä, herää kysymys siitä, paljonko näitä ihan varsinaisia hardcore-NARreja oikein on. Lueskelin juuri Der Spiegelistä artikkelia Itävallan presidentistä, joka kuuluu vanhaan ja perinteikkääseen, kansalliskonservatiiviseen Burschenschaft-salaseuraan. Tämä oli esitetty huolenaiheena. Kävin läpi seuran jäsenistöä ja yllätyksekseni löysin sieltä modernin sionismin isänä pidetyn Theodor Herzlin ja Hitlerin henkivartijan, supernatsi Otto Skorzynen. En tiedä millaiset hatut päässä nämä ukot hilluvat kellareissa, mutta DEI-politiikka tuntuu ainakin olevan kohdallaan. On diversiteettiä ja inkluusiota kuin helluntailaisten telttakokouksessa – kännissäkin saa tulla, kunhan on hiljaa ja laulaa.

On hyvä myös tarkastella niitä Johnsonin ”piirteitä” ja ”touhuja”, joita käytetään hänen ääriöimisekseen amerikkalaisessa vasemmistomediassa. Molly Olmstead, jota Korhola toisaalla lainaa, kirjoittaa artikkelissaan Slate-lehteen Mike Johnsonista ja radikaalievankelikaaleista: ”His legal career focused on elevating protections for ”religious liberty” over the rights of the LGBTQ+ community. On a more personal level, he hits the traditional cultural markers, taking to extremes, for example, his commitments to marriage and avoidance of porn.” Eli Johnson on asianajajana puolustanut uskonnonvapautta LGBTQ+ -yhteisön ”oikeuksien vaatimisilta”. Sen lisäksi hän menee kuulemma äärimmäisyyksiin sitoutumisessa avioliittoonsa ja pornon välttämisessä. Vaarallinen mies!

Korhola on tehnyt tarmokkaalla otteella listan Johnsonin synneistä:

• Hän vastustaa naisten valinnanvapautta abortin suhteen.
• Hän vastustaa keinohedelmöityshoitoja.
• Hän vastustaa Hlbtiq-ihmisten oikeuksia.
• Hän toimi seksuaalivähemmistöjen asemaa heikentävän Alliance Defending Freedom -järjestön juristina ja tiedottajana.
• Hänen tiedetään tehneen yhteistyötä eheytyshoitoja homoseksuaaleille tarjoavan Exodus International -järjestön kanssa.
• Johnson on esittänyt valtionapua myönnettäväksi Kentuckyssa sijaitsevalle luomisoppia edistävälle Creation Museum -museolle, koska hänen mukaansa ihmisten on tärkeä tietää, että kaikki, mitä Raamatussa on kerrottu, on historiallista faktaa.

Mitään lähdeviitteitä Korhola ei ole katsonut tarpeelliseksi liittää tähän syntilistaan. Sekä lukijalla että minulla on varmaan näistä Johnsonin väitetyistä synneistä erilaisia, samanlaisia ja kaikenlaisia näkemyksiä. On kuitenkin käsittääkseni arkijärkisen loogista todeta, että näistä on vielä muutaman nopanheiton matka Ku Klux klaaniin, Chilessä olevaan natsipedofiiliyhteisöön ja Jonestownin joukkoitsemurhaan. Kun kyseessä on ”pesunkestävä” NAR-dominionisti, jotain hiukan vahvempaa todistetta ja sidettä pitäisi ehkä löytyä, jotta kirja voisi puolustaa olemassaoloaan.

6. Yhteyksien osoittamisen myytti

Asuin opiskeluaikoinani melko pirteässä kristillissionistisessa kommuunissa, jossa vieraili hahmoja kuin muukalaislegioonan värväystoimistossa. Yhdellä herrasmiehellä X oli kellarikerroksen huoneessaan valtavan kokoinen Turun kartta, johon oli sotilaallisessa eetoksessa nimetty erilaisia demonisia vaikutusalueita ja pisteitä. Samoin siellä oli neuloilla merkitty ”tukikohtia” eli kristillisiä yhteisöjä. Hän esitteli myös oldschoolkirjoituskoneella kirjoittamaansa henkeäsalpaavaa paperinivaskaa, jossa oli luetteloitu kaikki Raamatun sisältämät nimet merkityksineen. Autismikirjo, ADHD, vihanhallintaongelmat, huumeet, karismaattinen kristillisyys, korkea älykkyysosamäärä ja paljon luppoaikaa tuottavat aika ajoin kiinnostavia oheisilmiöitä. Yhteisössämme seikkaili, vieraili ja asusteli raakoja henkirikoksia tehneitä hahmoja, venäläinen ex-Omon-ukko, ex-nyx-fux-narkomaaneja, väkivaltaisia sekopääoletettuja, ja monia poikkeuksellisen hienoja ja mukavia ihmisiä. Kokemus oli oivallinen ”kenttätutkimuselämys” myöhempiä teologisia opintoja varten. Päivääkään en vaihtaisi pois.

Korholan kirja muistuttaa minua tämän herrasmies X:n kellarihuoneen karttavirityksestä. Turun kartan sijasta seinällä on nyt koko maailma mutta yhteyksien ”osoittaminen” on samantapaista. Hän nimittäin toteaa kirjassaan ”osoittavansa” näitä yhteyksiä. Samalla tavalla jokainen salaliittoteoreetikko on osoittamassa kiistattomia yhteyksiä ja vaikutussuhteita. Ylipäätään on kiehtovaa, miten samanlaiselta Korhola teoksensa perusteella vaikuttaa kritisoimiensa karismaattisten vauhtiveikkojen kanssa. Enkä sano tätä solvauksena. Monet karismaattiset vauhtiveikot ovat mukavia miehiä enkä epäile, etteikö Korholakin ole.

Tieteellisessä historiantutkimuksessa vaikutussuhteiden osoittaminen on työlästä ja haastavaa. On ensiksikin analysoitava systemaattisesti jonkun henkilön ajattelua ja toimintaa. Sitten on analysoitava oletetun vaikuttajan ajattelua ja pohdittava, missä määrin kysymys on suorasta vaikuttamisesta ja missä määrin mahdollisista yhteisistä oheisilmiöistä. Tavallisesti nämä analyysit edellyttävä sukeltamista syvälle mikrohistorialliseen tutkimukseen. Vasta sen jälkeen voidaan siirtyä laajempiin kuvauksiin. Esimerkiksi Markku Ruotsila on tehnyt tällaista akateemista mikrohistoriatutkimusta, mikä heijastuu kauttaaltaan hänen kirjassaan. Vaikutussuhdeolettamia perustellaan vahvoin argumentein ja samalla säilyy taustalla tietty varovaisuus tutkimuskohteen perusyksikön, ihmisolion, mutkikkuuden johdosta.

Pystyisimme kirjoittamaan korholamaisen esseen, jossa yhdistetään vaikutussuhdekartoilla Sastamalan sosiaalidemokraatit Pol-Potin massamurhaan ja Stalinin puhdistuksiin. Samoin voitaisiin vauhdin kiihtyessä päästä tykittämään kartat luterilaisten yhteyksistä Lapuan liikkeeseen, Holokaustiin, October seveniin ja muslimiveljeskuntaan. Tämä olisi tietysti mielipuolista ja typerää. Samoin on kyseenalaista Korholan tavoin yhdistellä evankelikaaleja Chilen natsipedofiiliyhteisöihin, Jonestownin massaitsemurhaan ja Ku Klux Klaaniin. Ei historiaa noin kirjoiteta! Olen viime aikoina yrittänyt akateemisen tutkimuksen puolella perehtyä 1800-luvun antisemitismiin Saksassa (tai Preussissa) ja sen mahdollisiin vaikutuksiin teologiseen tutkimukseen. Pelkästään Karl Marxin ja Bruno Bauerin välisen vaikutussuhteen kartoittaminen on hengästyttävän vaikeaa ja nämä olivat sentään kiisteleviä kaveruksia, opettaja-oppilas-suhteisia ja samaan aikaan, samoissa pubeissa eläneitä yksilöitä.

Pidätän oikeuden mielleyhtymien tekemiseen. Suosittelen muuten tästä läpi aikojen kiitävien vaikutusten teemasta kirjallisuuskriitikko Jari O. Hiltusen mestarillista trilogiaa, jossa hän käy maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutussuhteita läpi. Kirjat ovat hieno lukemiselämys mutta samalla nöyryyttä luova kokemus. Vaaditaan oikeasti valtava aiheeseen perehtyminen, jotta voi kirjoittaa jotakin oivaltavaa ja järkevää noin laajoista kokonaisuuksista.

7. Korhola ja rasismi

Professori Korhola on kirjoittanut 454 sivua paatoksellista mustamaalausta uskonnollisesta ryhmästä, evankelikaaleista. Heillä on hänen mukaansa omituisia seurakuntien nimiä ja heidän uskontonsa saa kaikki normit ylittäviä ilmenemismuotoja. Korhola heiluttaa herjaamansa uskontoryhmän kohdalla pedofiilikorttia, natsikorttia ja joukkoitsemurhakorttia. Hän kirjoittaa myös suoraan auki oman joustamattoman asenteensa: ”Siinä missä Ruotsila kirjoissaan ja mediaesiintymisissään osoittaa ymmärtämystä ja jopa sympatiaa amerikkalaista herätyskristillistä oikeistoa kohtaan, minulta ei sympatiaa tälle porukalle heru.” Lisäksi Korhola kiteyttää: ”Se, mikä modernin ajan evankelikaaleja hitsaa yhteen, on viha. Leppymätön ja estoitta ilmaistava viha toisin ajattelevia, toisin uskovia ja toisin käyttäytyviä kohtaan.”

Korholan on kuitenkin häiriintynyt myös tämän solvaamansa uskonnollisen liikkeen islamofobiasta! Hän muun muassa toteaa (s.419), että ”Robert Jeffress puolestaan väittää, että islam on sortava ja väkivaltainen uskonto, joka edistää pedofiliaa.” Lienee tarpeetonta lukijalle erikseen korostaa tätä räikeää ristiriitaa, mutta korostan silti. Ilmiö on käsittämättömyydessään ja ristiriitaisuudessaan kiehtova. Miten ihmeessä islam välttää sen tutkan, joka löytää evankelikaalisuudesta homofobiaa, misogyniaa, joukkoitsemurhailua, vihaa, pedofiliaa ja niin edelleen? En nyt siis tietenkään väitä, että muslimit olisivat tällaisia. Mutta eivät ole evankelikaalikristitytkään. Molemmista joukoista löytyy kaikenlaista viheltäjää, mutta koko ryhmien leimaaminen näin täyttää yleisesti sovelletut rasismin määritelmät. Tämä puolestaan on ylen ongelmallista, koska Korhola pyrkii kovasti olemaan rasismia vastaan.

Olen pitkään ihmetellyt, miksi Yhdysvaltain evankelikaaleista kirjoittavat suomalaistoimittajat ohittavat järjestään mustat kirkot. Kun lukee ja kirjoittaa ylös Korholan edustamia asioita, on aika helppo arvata, että hän ei oikein voi liittää afroamerikkalaisia ränttäyksensä kohteeksi. Eli siis elokapina-aktivistilla voi arvata olevan kaapissa keffiyeh-huivi, sateenkaarilippu ja Che Guevara -paita. Tietyt ideat kulkevat kimpussa. En siis varsinaisesti yllättynyt, että Korhola kirjoittaa:

”Siinä, missä Trump ja hänen vannoutuneet kannattajansa ovat käytännössä valjastaneet kristinuskon fundamentalistien ja äänekkään tulkinnan palvelemaan heidän autoritäärisiä ja teokraattisia poliittisia päämääriään, on Harrisin tulkinta uskota pikemminkin Amerikan mustien kirkkojen yhteydessä yleisesti esiintyvää progressiivista kristillisyyttä, jossa korostus on suvaitsevaisuudessa, yhteiskunnallisessa oikeudenmukaisuudessa, kristinuskon sanoman ajallisessa mukautumisessa ja sitoutumisessa uskonnolliseen monimuotoisuuteen.” (s. 79)

Näinhän tämä ei ole. Itse asiassa mustat protestantit ovat valkoisia evankelikaalisempia ja fundamentalistisempia. He lukevat enemmän Raamattua ja pitävät sitä Jumalan sanana useammin kuin valkoiset ja latinot (fundamentalismi). ( https://www.pewresearch.org/fact-tank/2018/05/07/blacks-more-likely-than-others-in-u-s-to-read-the-bible-regularly-see-it-as-gods-word/) Jos haetaan Korholan kummaksumia outoja seurakuntien nimiä, niin afroamerikkalaiset pärjäävät aika hyvin. Erittäin suuri osa afroamerikkalaisista ylipäätään jäsentyy evankelikaaleiksi, vaikka heitä uskontososiologisissa luokituksissa kutsutaankin usein nimellä ”black protestant”. Esimerkiksi Yhdysvaltain suurin helluntailainen kirkkokunta on nimenomaan mustien Church of God in Christ. Pelkästään tähän liikkeeseen ja toiseen evankelikaaliseen mustien kirkkokuntaan National Baptist Conventioniin (NBC) kuuluu ilmeisesti yli 30 % Yhdysvaltojen afroamerikkalaisesta väestöstä! Mainittakoon, että tämä USA:n suurin mustien kirkkokunta (NBC) ei hyväksy samaa sukupuolta olevien avioliittoja – eli ei nyt ylen progressiivinen ainakaan sateenkaariteknisesti.

8. Viha ja ohut ihmiskäsitys

Korhola tuntuu vihaavan melko syvästi presidentti Trumpia, kuten muun muassa seuraava verbaalisti riemastuttavan taitavasti tykitetty kuvaus osoittaa:

”Kiintymys ja intohimo Trumpiin on eräs kummallisimpia amerikkalaisen oikeistokristillisyyden piirteitä, jonka logiikkaa on vaikea ymmärtää. Kyseessähän on mies, jolla ei tunnu olevan yhtä ainoaa kristillistä solua kehossaan. Trump, ilman epäilyksen häivää, on misogyyni, seksuaalinen saalistaja, rikollinen huijari, rasistinen ja autoritäärinen eksentrikko, hän jos kuka on ”valehteleva koirannaamainen ponisotilas” sekä ylimielinen, omasta neroudestaan vakuuttunut nepotisti, joka rikastui uhkapelikasinolla, pilkkasi vammautunutta New York Timesin toimittajaa ja palkkasi presidenttinä ollessaan oman tyttärensä ja vävynsä Valkoiseen taloon.” (s. 14)

Punahilkka-efekti on ohuen ja pinnallisen ihmiskäsityksen oire. Siinä ”paljastetaan” pahojen täydellinen kierous ja kelvottomuus. Ihmiset ovat joko hyveellisiä ja ”historian oikealla puolen” tai sitten he ovat kokonaan pahoja. Punahilkkasadussa susi syö isoäidin mutta pukeutuu isoäidiksi huijatakseen muita. Sananlaskunomaisena ilmaisuna on usein hyvinkin käyttökelpoista puhua hyväksi naamioituneista pahoista, kuten vaikka narsistin liehittelyseremonioiden läpi synkän sielun syvyyksiin tähyiltäessä. Kuitenkin kun tehdään tieteellisestä historiantutkimusta, psykohistoriallista analyysia, vaikutussuhdearviointia ja niin edelleen, on tällainen mikkihiiri-karhukopla-viitekehys kovin naiivi. Korholan Trump-kuvaus on yksi esimerkki Punahilkka-efektistä ja sama yksiulotteisuus leimaa hänen pahiskuvauksiaan läpi kirjan.

Korholan kritisoi kirjassaan esimerkiksi aika tavalla C. Peter Wagneria. Kun aikoinaan lueskelin aika paljonkin Wagneria, hän tuntui minusta lämminluonteiselta ja hyväntahtoiselta yli-innostujalta, joka on aavistuksen liian pinnallinen varsinaiseksi tutkijaksi. Hänen visionsa ja kirjoitelmansa olivat liioittelevia ja yliampuvia. Myös Wagnerin tykittämät tilastot olivat liioittelevia (tein melko yksityiskohtaisia tarkistuksia näistä ”600 miljoonaa helluntailaiskarismaatikkoa maailmassa” -väitteistä). Mutta en nyt leimaisi Wagneria jotenkin holistisesti turhaksi tai pahaksi.

En väitä, mutta pohdin. Voisiko olla niin, että Korhola käsittelee jotakin omaa vihaongelmaansa projisoimalla sitä Trumpiin ja evankelikaaleihin ja kirjan heikko laatu juontuisi tästä? Täyskontaktikamppailulajeissa yritämme kovasti opettaa, että kesken ottelun raivostuminen on yleensä turmiollista. Homo sapiens laskee silloin suojaustaan, nostaa leuan ylös, työntää käsiään suoraksi ja on taipuvainen keskittymään nakkikioskiheijareiden viljelyyn.

Korhola tuntuu unohtaneen kokonaan akateemisen suojauksen ja tieteellisen jalkatyön imien iskuja sisään toinen toisensa jälkeen.  Hän on varsin taitava ja mukaansatempaava kirjoittaja, kaikesta päätellen tarmokas kaveri eikä noita professuurejakaan ihan huutokaupassa jaeta. Miksi siis akateemisesti koulutettu ja muuten ihan täyspäisen oloinen ihminen kirjoittaa näin vihantäyteisen ja virheitä vilisevän sekavan esityksen? Tämän vuoksi se, että Korhola toteaa moderneja evankelikaaleja yhteen hitsaavaksi voimaksi vihan, voisi hyvin selittyä sillä, että hän itse vihaa täynnä näkee sitä myös ympärillään.

9. Korholan kristinusko ja tulkinta

Korhola on tunnustava kristitty enkä epäile enkä varjostele tätä yhtään iotaa. Hänellä on myös luonnollisesti oikeus liimata, leikata ja askarrella oman uskontonsa dogmit, miten haluaa. Kirjassaan Korhola kuitenkin hyökkää niin aggressiivisesti isoa osaa muusta kristikunnasta vastaan, että lukijalla väkisin herää kiinnostus tämän ”oikean polun” sisällöstä. Ivaaminen on kuitenkin helpompaa kuin systemaattisten teesien esittäminen. Korhola keskittyy ensin mainittuun ja antaa kirjassaan aika ajoin itsevarmana halventavia lausuntoja toisten raamatuntulkinnan typeryydestä. En näin eksegetiikan kanssa jonkun verran näperrelleenä ihan vakuuttunut siitä, että nimenomaan Korhola olisi näissä kohdin ottanut ehkä yhtä erää lukuun ottamatta pistevoittoa vastustajistaan.

Minusta olisi siis ollut paikallaan, että Korhola olisi hieman jäsennellymmin kuvannut sitä mielestään oikeaa kristillistä teologiaa ja hermeneuttista metodia. Sitä kristillistä dogmatiikkaa, jossa ihmisessä A (Trump) ”ei näytä olevan yhtään kristillistä solua” samalla, kun ihmisessä B näin mitä ilmeisemmin (Korhola) näyttää olevan. Ilmeisestikään tämä ei ollut viittaus augustinolaiseen perisyntioppiin vaan Trumpin totaaliseen ja relatiiviseen (toisiin vertautuvaan) pahuuteen. En halua sinällään kyseenalaistaa Korholan kirjassa mainitsemaansa pyhäkoulussa opittua käsitystä kristillisyydestä. Mutta vaatii aikidomiehen itseluottamuksen tuomita kristittyjä oikealta ja vasemmalta (tai no lähinnä oikealta) tuon pyhäkouludogmatiikan pohjalta edes avaamatta tätä ”oikeaa oppia” muutamaan pääpointtiin.

Minä en ihmettele, miksi Ned Flanders äänesti Donald Trumpin presidentiksi. Vaikka Trump ei evankelikaalien mielestä ole mikään pyhäkoulupoika tai moraalimalli, häneltä puuttuu ehkä eniten hartaita kristittyjä luotaantyöntävä piirre – tekopyhyys. Kun ajatellaan, että Korholankin kirjan ilmentämä viha, aggressiivisuus ja epätarkka sekä suorastaan valheellinen loanheitto ovat kohdistuneet evankelikaaleihin progressiivisen vasemmiston taholta vuosia, haluavat nämä vahvan johtajan pitämään puoliaan.

Evankelikaalisessa teologiassa on oma, reformaatiosta tuttu simil justus et peccator -kategoriansa (samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen) rintaansa lyövälle publikaanille, joka rukoilee ”ole minulle syntiselle armollinen”. Ned Flandershan on vaativa itselleen mutta lähes loputtoman armollinen syntisemmälle naapurilleen Homer Simpsonille, jota voi syyttää lähes kaikesta muusta paitsi tekopyhyydestä. Kuningas Daavid -kertomus taas luo suhteellisen selkeän roolin ”womanizerille” eli sille, miksi ulkoaviollisia grab them by the pussy-juttuja viljelevää ja ehkä-pornotähteä-nainutta-ehkä-ei urosta siedetään evankelikaalipiireissä niinkin hyvin. Tämä näin uskontopsykologisena selityksenä.

Lopuksi

Tuntuu tavallaan hiukan julmalta teilata jonkun mittava työ ”eksistentialistisesti” eli kyseenalaistamalla koko kirjan olemassaolon oikeutus. Toisaalta kyseessä on uskonnollista ryhmää vastaan tehty ”vihapuhepamfletti”, jonka vertaisarvioijana olisi voinut hyvinkin olla, mikäli teos olisi sellaiseen alistettu. Vertaisarvioijana en olisi voinut suositella kirjan julkaisemista edes tietyin korjausehdoin. Tässä esseessä yritin lyhyesti kertoa, miksi en.