Inttäjäiset jatkuvat: Vastaus Atte Korholan vastineeseen

by Matti Kankaanniemi

Atte Korhola on julkaissut vastineen esseeseeni osoitteessa: Salaiset kansiot: Matti Kankaanniemen arvio kirjastani paljastaa helluntailiikkeessä vaietun ongelman

Aluksi

Sodankylässä sissikomppanian alokaskoulutuksessa anno Domini 1993 opetettiin, että kun joudutaan väijytykseen, pitää ampua silmittömästi sarjatulta joka suuntaan, etsiä suojaa ja alkaa sitten tähtäillä. Toivottavasti en militarisoi keskustelua liikaa tuomalla tämän mielleyhtymän tähän vastineeni alkuun. Luin useampaan kertaa Korholan vastineen ja siitä tuli mieleen tuo ”sarjatuli lonkalta”. Minusta suuri osa vastineesta osuu puun latvoissa häilyviin varjoihin. Yritin poimia lähemmäksi tulleita sarjoja ja kommentoida tässä niitä. Vaikka yritän ampua tähdättyjä kertalaukauksia, on selvää, että ohi menee osa niistäkin. 

Kirjan olemassaolon oikeutuksesta

Korhola käsittelee orwellilaisuuden käsitteellä esseetäni, koska kirjoitan kirjan olemassaolon oikeutuksesta. Yritän nyt tarkentaa, mitä tarkoitin ja tarkoitan. Kontekstina minulla oli nimenomaan ajatus vertaisarvioinnista, jolla pyrin jäsentämään esseeni ”lajityyppiä” – tietysti likiarvoisesti mutta kuitenkin. Kirjoitin: ”Vertaisarvioijana en olisi voinut suositella kirjan julkaisemista edes tietyin korjausehdoin.” Ajattelin, että tämä ilmaisu kuvaisi, mitä olen tekemässä, mutta sitä ei selvästi tehnyt.

Olemme uskoakseni molemmat, sekä Korhola että minä, tehneet vertaisarviointeja ja uskon, että ainakin Korhola saa kiinni siitä, mitä tarkoitan. Eli kohdistin esseeni kriittisen kärjen nimenomaan tuon kirjan ”tieteelliseen pohjaan”. Vertaisarviointeja (tai akateemisia esitarkastuksia) tekevä voi joko suositella teosta julkaistavaksi, julkaistavaksi tietyin korjausehdoin tai sitten esittää hylkäystä. Viimeksi mainittu ”tuomio” on raju. Siksi kirjoitin, että tämä tuntuu tavallaan pahalta. Onhan kirjan kirjoittaminen aina kova työ. En kokenut enkä koe edelleenkään mitään vihaa tai henkilökohtaista mitätöintitarvetta Korholaa kohtaan.

En siis tietenkään ehdota mitään kirjarovioita tai Korholan ”känselöintiä”. Kirjalla on varmasti kirjaterapeuttista arvoa karismaattisissa yhteisöissä kolhituille, innostusarvoa Trumpofobisille tahoille ja Korholan oman taustan avaamisen pohjalta uskon sillä olevan merkitystä hänelle itselleen oman elämänkaarensa käsittelyssä. Jälkimmäisen arvion perustan siihen, mitä Korhola vastineessaan kirjoitti. Kirjoja saa kirjoittaa subjektiivisen arvon pohjalta. Keskityin arviointiesseessäni objektiiviseen arvoon.

Helluntailaisuuden puolustusko?

Korhola rakentaa vastineensa oletukselle, jonka mukaan esseeni taustalla on tunnepitoinen (leimahdus) tarve puolustaa helluntailaisuutta. ”Pitkän linjan helluntaivaikuttaja” ja ”intohimoinen helluntailainen” ”leimahtaa”, kun hänen ”suuresti rakastamastaan” liikkeestä paljastetaan ”vaiettuja” asioita.

Juuri tällainen hieman villin vapaa mielleyhtymämatkailu ja salamannopeat päätelmät ovat nähdäkseni varsinaisen kirjankin haasteena objektiivisella tasolla. Korhola rakentaa nopeasti mielessään ajatusrakennelman sitä varsinaisesti tarkistamatta, keittämättä kahvia välillä ja lukematta tekstejä uudelleen (ja uudelleen). Ymmärrän tyylilajin keveyden puoltavan ajoittain tätä, mutta olen havaitsevinani myös substanssipuolella tätä haastetta. Hän esimerkiksi tekee psykologisen motiivianalyysin minusta googlettamalla, kuka olen ja toteaa kuitenkin FB-sivullaan, ettei tiennyt minusta mitään. Väistämättä herää mieleen, että ilmentääkö tämä ”hätäisyys” Korholan toimintatapaa hänen taustatutkimuksissaan aiheesta ylipäätään. Pointtini ei ole se, mitä hän minusta sanoo tai on sanomatta, vaan mahdollinen taipumus tehdä liian ohuen datapohjan perusteella johtopäätöksiä. (Mainittakoon, että pidän Korholan vastineen tyyliä ja minusta kirjoittamista täysin asiallisena ja hyvän tavan mukaisena.)

Ja ei, en ole puolustamassa Suomen helluntailiikettä tai maailmanlaajuisen helluntailaisuuden nimen alla kulkevasta kirkkokuntakirjosta puhumattakaan. Olen kiinnostunut lähinnä Korholan kirjan tietokirjallisesta substanssista ja sen arvioinnista relevantin tieteenalan puitteissa. Käsittelin esseessäni ja käsittelen tässäkin siis helluntailaisuutta ennen kaikkea ”tutkimuskohteena” eli osana sitä kokonaisuutta, jota vastaan Korhola kirjassaan kirjoittaa.

Vastineen otsikosta

Korholan hauskan ”mellerimäisesti” muotoilema otsikko (pisteet siitä ja terveiset Leolle!) ja tietysti itse vastineteksti heijastavat muutamaa ajatusvirhettä, jotka pyrin seuraavaksi osoittamaan. Vastineen otsikko on siis: ”Salaiset kansiot: Matti Kankaanniemen arvio kirjastani paljastaa helluntailiikkeessä vaietun ongelman”

Yksi mahdollinen tulkintamalli on tietysti se, että Matti Kankaanniemi on helluntailiikkeen vaiettu ongelma. Hän on ehkä ongelma, myönnän, mutta toisaalta ei kovin vaiettu sellainen. Ilmeisesti kuitenkin Korhola katsoo historiaa koskevien paljastusten olevan ”vaiettu ongelma”. Hän on tässä nähdäkseni väärässä.

• Suomen helluntailiikkeessä ei ole vaiettu Parhamista tai Dowiesta. Esimerkiksi suurelle yleisölle suunnatussa ja markkinoidussa Jouko Ruohomäen teoksessa Karismaattisuuden kutsu on sivukaupalla esittelyä niin Dowiesta kuin Parhamista. Se, että musta pastori William Seymour joutui istumaan eteisessä Parhamin pitäessä kokousta, kuuluu (legendan todenperäisyydestä on toki akateemisessa kirkkohistoriassa kiistelty) toistettaviin anekdootteihin. Mitään Korholan vihjaamaa ”vaiettua” ei ole siis tässä kirjassa ”paljastettu”. Varmasti toki jotakin uutta joka lukijalle tulee tästäkin kirjasta. Mutta ei ”vaiettua”.

• Olen itse vuosikausia käsitellyt luennoillani Parhamin mahdollisia klaaniyhteyksiä, segregaatiokontekstia, parantajaevankelistojen toilailuja ja kulttisosiologiaa uskontoanalyysin viitekehyksenä. Samoin olen opettanut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teologiaa, jossa käsitellään varsin perusteellisesti niin ilmastonmuutosetiikkaa kuin rasismiakin – ja pitkälti juuri helluntailaisen teologian viitekehyksessä. En koe siis mitenkään epämukavaksi tai tunteita leimahduttavaksi näistä alkuhelluntailaisista (tai myöhemmistäkään) sekoiluista puhumista tai kirjoittamista. Mielestäni tämä osoittaa Korholan tekemän ”psykoanalyysin” motiiveistani virheelliseksi. Se, että olen voinut näitä luentoja pitää myös helluntaiherätyksen raamattuopistolla, viestii siitä, että se ei ole ollut ongelma myöskään kyseiselle liikkeelle. (Olen saanut myös toistuvasti luennoida ilman ennakkosensuuria (tai jälkisensuuria) muissa evankelikaalisissa liikkeissä, joten kovin kremliläisenä en suomalaista evankelikaalikenttää lopulta näe.)

• Suuri osa ihmisistä, jopa helluntailaisista, ymmärtää varmasti, että historian hahmoja tulee arvioida heidän elinympäristössään. Korhola tekee suuren numeron helluntailaisten rasismista. Samalla metodilla voisimme kuitenkin kyseenalaistaa koko Yhdysvaltain demokraattisen puolueen, jolla oli ilmeisen vahvat yhteydet orjuuden säilyttämispyrkimisiin, segregaatiolakeihin, Ku Klux klaaniin, kansalaisoikeusliikkeen jarruttamiseen jne. Demokraattinen puolue, helluntailiikkeet, luterilainen kirkko ja Stormin työväenyhdistys joutuvat kaikki elämään menneisyytensä kanssa, tekemään korjausliikkeitä ja taas uusia virheitä.

Korholan taustoista

Korhola selittää mielenkiintoisesti omia taustojaan karismaattisen kristillisyyden piirissä. Tämän lisäksi hän käy läpi osaamisalueitaan ja akateemista uraansa. Verrattain pitkä osuus päättyy varsinaiseen teesin eli väittämään. Korhonen kirjoittaa: ”Taustaani ja osaamistani vasten Kankaanniemen luonnehdinta kirjastani ”loanheittokirjallisuuten” on arrogantti ja loukkaava.”

Kirjoitin: ”Lajityypiltään eli genreltään teos Kristillinen äärioikeisto ja Trump muistuttaa niin sanottua heresy hunttingia eli harhaoppisten metsästystä. Politiikan puolella voitaisiin puhua varmaankin loanheittokirjallisuudesta. ”

Mielestäni tässä on looginen johtopäätösvirhe. Se, millainen tausta Korholalla on, ei liity hänen kirjoittamansa kirjan lajityyppiin eli genreen. Kirjalla on selkeä tavoite ja Korhola itse suoraan sanoo, että häneltä ”ei sympatiaa tälle porukalle heru”. ”Loanheittogenre” on joko tosiasioihin tai epätosiasioihin perustuvaa kirjallisuutta, jonka tavoitteena on luoda negatiivinen kuva kohteesta. Motiivi voi olla ”huoli demokratiasta” tai jokin muu jalo ajatus. Sille tyypillistä on kuitenkin luoda yksinomaan tai lähes pääosin negatiivinen kuva kohteesta. Minun ja monen muun lukijan mielestä Korholan kirja täyttää tämän määritelmän. Toki on myös niin, että loanheitto on varoittamisen kääntöpuoli. En halua loukata, joten voimme luopua tuosta ”loanheittokirjallisuus-termistä” ja muuttaa se ”varoituskirjallisuudeksi”. Se ehkä on neutraalimpi termi myös paljon käytetylle Heresy hunting -genrelle.

Kirjoja kuuluu ensisijaisesti arvioida niiden sisällön perusteella. Ei siis kirjoittajan taustojen yms. pohjalta. Tässä mielessä kirjoittajan (tai kriittisen esseen kirjoittajan) ansioluettelot ovat toissijaisia. Jos osaaminen ei välity tekstistä, sitä ei voida oikein paikkailla ansioluetteloilla. Miksi sitten itse mainitsin esseessäni, että olen touhunnut teeman parissa aika paljon? Tein sen siksi, koska sillä pyrin vastaamaan hypoteettiseen kysymykseen: ”Miksi kuvittelisit olevasi pätevä kirjoittamaan vertaisarvioinnin teoksesta?”. Vertaisarvioijat valitaan aina sillä oletuksella, että he tietävät asiasta jotakin (tai ainekin vähiten vähiten). Luonnollisesti esseetänikin pitää arvioida sen sisällön pohjalta.

Kirjan akateemisuus tai epäakateemisuus

Korhola käyttää melko suuren osan vastineensa palstatilasta perustellakseen valitsemaansa epäakateemista tyyliä. Hän kuitenkin tekee kirjassaan väittämiä, joiden pohjalta katsoin oikeutetuksi kirjoittaa nimenomaan teosta akateemisen teologian osalta arvioivan esseen. Nostan esille kolme esimerkkiä.

Esimerkki 1: Korhola kirjoittaa:

”Osoitan kirjassani, että kaikkien näiden hirmutekojen taustalla on 1950-luvun äärikarismaattisesta ja autoritaarisesta Latter Rain -herätyksestä pulpunneet opit ja käytänteet, joita nyt modernin ajan amerikkalaiset dominionistit ja Trumpia kannattavat oikeistokristityt ihannoivat.” (s. 35)

Tällainen ”osoittamistehtävä” on akateemisluonteinen väite ja edellyttäisi vähintäänkin jonkinlaista loogista ”osoittamista”. On mielestäni ihan mielekästä kertoa, miksi osoittaminen on jäänyt vajaaksi. Historialliset vaikutussuhteet ovat varsin vaativa ala, kuten esseessäni implikoin.

Esimerkki 2: Korhola kirjoittaa:

”Tieteenharjoittajana ja tietokirjailijana kuvittelen kuitenkin osaavani tieteen metodin ja tunnen lähdekritiikin periaatteet, minkä vuoksi lukija voi luottavaisin mielin lähestyä kirjassani esitettyjä yksityiskohtia.” (s. 36)

Tämä on ehkä vahvin tieteelliseen pohjaan viittaava luonnehdinta itse kirjassa. Pyrin esseessäni osoittamaan, että itse asiassa lukija ei voi ehkä ihan luottavaisin mielin lähestyä kirjassa esitettyjä yksityiskohtia. Omaan tieteelliseen kompetenssiin viittaaminen luotettavuuden luojana mielestäni oikeuttaa (ja tekee mielekkääksi) akateemisen vertaisarvioinnin luonteisen analyysin tekemisen.

Esimerkki 3: Korhola kirjoittaa:

”Käytän digitaalista etnografiaa ja diskurssianalyysia pureutuessani primäärilähteisiin, jotka muodostuvat kirjoista, artikkeleista, transkriptioista, blogeista, podcasteista, videoista ja muista audiovisuaalisista segmenteistä.” (s. 36)

Etnografia ja diskurssianalyysi ovat tieteellisiä käsitteitä ja niiden soveltaminen kurinalaisesti on tiedettä. Mielestäni olisi vähän outoa viljellä tällaisia käsitteitä ja sitten väistellä, kun joku arvioi kirjan tieteellistä pohjaa.

En koe lennokasta ja dynaamista tyyliä millään muotoa epäakateemiseksi tai ongelmalliseksi. Se on mielestäni jopa ansio kirjalle. Maailmassa on ihan liikaa judithbutlereita, joiden epäselvä näennäisfiksu mongerrus kätkee ajatuksen tyhjyyden kankeisiin sanamaratoneihin. Korhola, kuten totesin, on taitava kirjoittaja ja pystyy ilmaisemaan ajatuksensa selkeästi. Se ei ole ristiriidassa näiden hänen esittämiensä tieteelliseen eetokseen viittaavien virkkeiden kanssa. Omalla varsinaisella akateemisella tutkimusalallani eli historian Jeesus-tutkimuksessa yksi alan parhaana pitämäni teos on Oxford-professori Markus Bockmuehlin This Jesus: Martyr, Lord, Messiah (1994), jota pidän lennokkaan tyylin ja akateemisen substanssin yhdistämisen helmenä (lukusuositus täysin tämän aiheen ulkopuolelta).

Lähdeluettelosta

Korhola lainaa ensin esseetäni ja sitten kommentoi:

”Korhola ei dokumentoi niitä helluntailaisten historioitsijoiden teoksia, joissa hän tätä ”häivyttämistä” näkee.”

 ”Kyllä dokumentoi. Lähdeluettelossa olen viitannut Roberts Liardonin v. 1996 ilmestyneeseen teokseen God's Generals.”

Väitän ja intän edelleen, että ”ei dokumentoi”. Korhola ei kyseisessä väittämässään dokumentoi millään muotoa niitä ”helluntailaisten historioitsijoiden” teoksia, joissa hän tätä häivyttämistä näkee. Koko virkkeessä ei ole lainkaan lähdeviitettä. Sellainen on vasta seuraavassa, Parhamin ajattelua käsittelevässä virkkeessä, jossa kuitenkaan ei käsitellä helluntailaisia häivyttäjähistorioitsijoita. Liardonia ei näy mailla halmeilla. Tulkitsin termin ”helluntailainen historioitsija” oikeaksi historian tutkijaksi. Se, että kohusaarnajaksi profiloituva (ainakin minun mielessäni) Liardon on mainittu kenraaliteoksensa kanssa muualla lähdeluettelossa ei pelasta tätä Korholan dokumentointiväitettä.

Melko kummalliseksi väittämän tekee se, että juuri hieman aiemmin lähdeapparaatissaan Korhola on viitannut helluntaikarismaattisen (oikean) historioitsijan Allan Andersonin artikkeliin ”The Dubious Legacy of Charles Parham: Racism and Cultural Insensitivities among Pentecostals.” PNEUMA: The Journal of the Society for Pentecostal Studies 27(1): 51-64. Eli siis: Korhola viittaa helluntaikarismaattisen historioitsijaan kirjoittaessaan Parhamin rasimista – ja sitten kirjaimellisesti seuraavalla sivulla hän toteaa, että helluntailaiset historioitsijat ovat olleet ”taipuvaisia häivyttämään pois liikkeen varhaishistoriasta siihen kuuluneet kiusalliset opit…valkoisen rodun ylemmyydestä.”

Korhola kirjoittaa:

”Kuten Kankaanniemi toteaa, useat rivihelluntailaiset eivät edes tiedä kuka heidän liikkeensä perustaja Charles Parham on. Tämä on hälyttävää. Luin taannoin Ristin Voitosta keskiaukeama-artikkelin, joka käsitteli helluntaiherätyksen syntyä. Se alkoi suunnilleen sanoilla ”Helluntailiike syntyi ensimmäisenä helluntaina, kun apostolit olivat kokoontuneet Jerusalemiin ja Pyhä Henki laskeutui heidän päälleen ja he alkoivat puhua kielillä”. Totisesti, totisesti.”

Lainaus on virheellinen. Vastoin kuin mitä Korhola väittää en totea, että useat rivihelluntailaiset eivät edes tiedä kuka heidän liikkeensä perustaja Charles Parham on. Kirjoitin: ”Harva lukija tietää, kuka on vaikkapa Aimee McPherson tai Charles Parham.” En puhunut siis mitään rivihelluntailaisista lukijoista vaan hänen kirjansa lukijoista ylipäätään! Korholan (mielestäni perusteetta) luoma mielikuva, jonka mukaan olen terhakkaasti puolustamassa helluntailaisia on ehkä kääntänyt hänen mielessään tekstini ”helluntailaisemmmaksi” kuin mitä se todellisuudessa on.  

Kun nyt Korhola haluaa viedä keskustelua suomalaishelluntailaisuuteen, niin totean siitä åboakadeemisena teologioletettuna (en seurakuntakuoron kakkospianistin roolista käsin) seuraavaa:

Charles Parham ei ole helluntailaisuuden perustaja. Koko termi helluntailaisuuden perustajasta on mielestäni harhaanjohtava. Parham on yksi hahmo siihen vaikuttaneiden joukossa. Lutherilla ja Osmo Tiililällä on ollut mielestäni yhtä lailla – arvelen, että enemmän – vaikutusta suomalaishelluntailaisuuteen kuin Parhamilla. Helluntailaisuus ei ole varsinaisesti mikään 1900-luvun alussa Kaliforniassa perustettu amerikkalainen franchising-ketju. Se on täällä Suomessa monimutkainen yhdistelmä suomalaisluterilaista pietismiä, punakaartihenkeä, raittiusliikettä, karismaattisia kokemuksia (jotka ilmiönä on tunnettuja suomalaisesta herätyskristillisyydestä jo 1700-luvulta), helluntailaiskarismaattista pneumatologiaa, raivokasta kissahiirileikkiä luterilaista kirkkoa vastaan, allianssikristillisyyttä, baptistista seurakuntarakennetta, pentatonista virsiskaalaa, Suomen Lähetysseuran eetosta ja työväenyhdistyshenkeä.

Muistan vuosikymmeniä sitten, kun luin Arto Antturin kriittisen täysjärkisen kommentin näistä paljon levitellyistä ”400-600 miljoonaa helluntaikarismaatikkoa” -lukemista. (Siinä Arto itse asiassa huomautti, että on uskontososiologisesti hieman haastavaa määrittää, ovatko esimerkiksi African Independent Church seurakunnat luokiteltavissa helluntaiseurakunniksi.) Tästä lähti oma tutkimusprosessini, jossa kävin läpi näitä lukuja melko paljon läpi. Lisäksi perehdyin eri suuntauksiin, minkä pohjalta olen päätynyt varsin erilaiseen uskontososiologiseen suomalaishelluntailaisuden profilointiin kuin paljon levitetty ”franchising-malli”. Välitettäköön nyt Artolle kiitokset terävänäköisestä huomiosta, joka johti pitkään ja kiinnostavaan uskontososiologiseen tutkimusmatkaani. Toiseksi on plussaa helluntailiikkeelle, että sen virallisissa julkaisuissa on käyty tällaista kriittistä keskustelua.

Case Vineyard-seurakunta

Kohdistaisin nyt ison osan itse kirjaa, esseetäni ja Korholan vastinetta eräällä tavalla empiiriseen kohteeseen eli Helsingin Vineyard-seurakuntaan. Tämä toivoakseni mahdollistaa mielekkään keskustelun aiheesta. Toivottavasti en nyt puhalla mitään koirapilliä, jolla Helsingin Vineyardin kimppuun ryntää antifanttilegioonia. Koska kuitenkin tätä yhteisöä vastaan käytiin avoimesti Korholan kirjassa, niin pidän tätä nyt esillä. Jos menee ovella painiksi, niin tarjoudun talkoolaiseksi. Sitten caseen.

Korholan mukaan Vineyard-liike on dominionismin ykköstykki C. Peter Wagnerin perustama liike (yhdessä John Wimberin kanssa). Eli jos Suomesta haemme todennäköisintä NAR-vaikutusta, se mitä ilmeisimmin olisi Helsingin Vineyard. Todennäköisesti Korhola on samaa mieltä, koska hän siis kirjassakin nostaa suoraan ja eksplisiittisesti Helsingin Vineyardin esimerkiksi.

Oletan myös, että edesmenneen Wimberin perintö on merkittävä Helsingin Vineyard-seurakunnassa. Korhola myös sitkeästi yhdistää John Wimberin NAR-ajatteluun+dominionismiin, joten mikäli premissini ovat oikein, tästäkin pitäisi seurata, että Helsingin Vineyardissa on huomattavaa ja selkää dominionismia sekä NAR-vaikutusta.

Koska Korholan kirjan keskeinen teesi, sikäli kuin olen ymmärtänyt sen oikein, on suurin piirtein seuraavanlainen. NAR + dominionismi on keskeinen osa ja vaikutin kristillisessä äärioikeistossa. Kristillinen äärioikeisto on vaarallinen, koska se uhkaa demokraattista ja ihmisoikeuksia kunnioittavaa yhteiskuntajärjestystä. Redusoituna suurin piirtein mallilla: Uskonnollinen aate- ja käytäntökokonaisuus => sen omaksunut (pseudo?)kristillinen ryhmä => epädemokraattiset vihateot.

Nyt pitäisi sitten selvittää, missä määrin NAR-dominionismi on vallannut alaa ja ilmentyy Helsingin Vineyard-seurakunnassa.

Teologian maisteri Ari Puonti on kyseisen seurakunnan pastori ja tunnetusti suoraselkäinen ja rohkea ukko. Tämän hän on osoittanut vuosien varrella. Oli hänen kanssaan sitten eri mieltä tai samaa mieltä, uskon kaikkien allekirjoittavan tämän. Näin ollen uskoisin hänen kertovan aidosti, jos hän edustaisi dominionistisia arvoja osittain, kokonaan tms. Ylen kummallisena pitäisin sitä, että NAR-dominionismia ei millään avoimella ja havaittavalla tavalla näkyisi kyseisen yhteisön elämässä, jos sitä kuitenkin on. Mikä se sellainen vaikutus on, jota ei näe tai kuule? Alueellinen henkivalta? Olisi odotettavaa, että Helsingin Vineyardissa vastustettaisiin demokraattista yhteiskuntajärjestystä, oikeusvaltiomallia ja ihmisoikeusperiaatetta näkyvästi. Näin toteutuisi Korholan varoituskirjan ydinkaava. (Mikäli siis ymmärsin sen kirjasta oikein.)

Asian selvittämiseksi tietysti suoraviivainen primääritapa olisi kysyä Arilta. Tehdä hänestä primäärilähde: ”Oletteko NAR-dominionisteja tällä ja tällä määritelmällä?” Sitten asiaa voidaan selvittää kyselemällä seurakuntalaisilta (hyvin antiäärioikeistolainen ja arvostelukykyisenä pitämäni ”affiliate-henkilö” antoi ymmärtää, että mitään NAR-dominionismihäröilyä ei kyseissä yhteisössä ole). Tätä tietysti pystyisi arvioimaan lisääkin haastattelemalla sen jäseniä, kuuntelemalla saarnoja, lukemalla tiedotteita – kaivelemalla kotisivuja.

Jos Helsingin Vineyard ei lopulta oikein saa korkeita NAR-pisteitä ja dominionismiluokitusta huomattavasta teoreettisesta (Korholan paradigmassa) NAR-potentiaalistaan huolimatta, niin kuinka vaikutusvaltaista ja tarttuvaa tämä ideologia sitten lopulta on? Tämä myös herättää kysymyksiä Korholan metodologiaa ja päättelyä kohtaan. Jos arviossa ammutaan ohi koti-Suomessa ja vielä pääkaupunkiseudulla, kuinka tarkkoja voimme odottaa olevan ulkomaita käsittävien kuvausten?

(Lukijoille laajemmin. John Wimberin kirja Ihmeet ja merkit on Päivä Oy:n kustantamana ilmestynyt suomeksi. Kannattaa lukea se ja etsiä näitä NAR-, ja dominionismivaikutuksia ynnä muita. Minä en niitä sieltä aikoinaan lukukerroista huolimatta löytänyt. Onnea etsintään).

Luettelojen haaste: esimerkkinä abortti

Olen salaliittoteorioiden markkinointitapoja hahmotellessani tunnistanut sarjatulitaktiikan, jossa ammutaan suuri joukko väitteitä ja näin vaikeutetaan niiden tarkistamista. Kuka jaksaa tehdä faktantarkastusta kymmenille väittämille ja hankalasti määritettäville ”heitoille”? Poimin esille yhden tällaisen pahistunnisteen, jota Korhola käyttää. Käsitellessään Mike Johnsonin ”syntilistaa” Korhola nostaa yhdeksi sen, että Johnson vastustaa naisten valinnanvapautta abortin suhteen.

Abortti on haastava eettinen, teologinen, sielunhoidollinen, lääketieteellinen ja psykologinen ongelma, jonka kanssa lait ja säädökset painivat eri tavoin. Naisen valinnanvapautta aborttiin rajoitetaan esimerkiksi Suomessa määrittämällä sellainen sikiön ikä, jonka jälkeen sitä ei saa enää abortoida. Insesti, raiskaus ja äidin henki ovat monille pro-life republikaaneillakin poikkeustilanteita, jossa abortti sallitaan. Toisaalta esimerkiksi Oregonin osavaltiossa abortti on sallittu syntymään asti. Siellä naisen valinnanvapautta ei siis rajoiteta ja Oregonista tähyiltynä muualla maailmassa, esimerkiksi Suomessa, sitä pääasiallisesti rajoitetaan.

Politico-lehti määrittelee Johnshonin aborttikantaa seuraavasti: ”Johnson co-sponsored federal legislation that would have prohibited abortions once a fetal heartbeat is detected, usually around six weeks into a pregnancy. The bill has exceptions for physical illnesses that endanger the life of the pregnant person but not psychological or emotional ones.” Eli tässä Johnsonin maillissa naisen valinnanvapaus rajoitetaan siihen, kun sikiön sydämenlyönnit havaitaan eli noin kuudenteen raskausviikkoon. Tämä osaltaan tekee ilmeisesti hänestä Korholalle pesunkestävän NAR-dominionistin.

Millainen on se aborttikanta, sikiöviikkomäärineen ja olosuhdetekijöineen, että pääsee Korholan matriisissa ”vanhurskaiden” joukkoon? Saako naisen oikeutta rajoittaa hieman? Hieman enemmän? Ei lainkaan? Pointtini ei ole tässä näsäviisastella eettisellä dilemmalla vaan osoittaa, miten sarjatulella ammuttuihin luetteloihin sisältyy haastavia eettisiä kysymyksiä ja vaikeita luokittelumatriisien laatimisia.

Toisen, melko rajun esimerkin matriisiin voimme poimia vaikkapa joidenkin amerikkalaisten baptistiseurakuntien militaristisista leireistä ja sotilasharjoituksista. Suomesta käsin on helppo ivata sekopäisiä kiihkouskovia, jotka ammuskelevat tähtilipputrikoissa pick-upiensa lavalta rynnäkkökivääreillä ihmisen muotoisia maaleja. Mutta toisaalta, minulle luterilaisen uskon ja kirkollisen työn leimaama taho eli Suomen puolustusvoimat on antanut virsikirjan ja opettanut hyvin yksityiskohtaisen anatomisesti tappamaan ihmisen puukolla. Älköön kukaan ymmärtäkö tätä väärin. Pidän puolustusvoimia välttämättömänä ja samoin kuin sitä sissiupseerin koulutusta, jonka se minulle tarjosi (vertaansa vailla oleva ramboiluelämys!). Samoin arvostan luterilaisen kirkon puolustusvoimissa tekemää kirkollista työtä. Näitä on kuitenkin varsikin kaukaa katsottuna helppo väärinymmärtää ja paketoida aika erilaisin paketteihin. Meille suomalaispojille valtio tarjoaa virkeän sotaleikkimahdollisuuden, jenkeillä tätä mahdollisuutta ei ole. Tässä kohtaa voi omassa silmässämme törröttää hirsi, joka haittaa Atlanttin yli tähyilevän näkökenttää. Tutkimusmetodologisesti ajateltuna näitä pitäisi operationalisoida väittämiksi ja tarkennella käsitteitä, suhteuttaa kontekstiin jne.

Lopuksi

Korhola kirjoittaa:

”On surullista, ettei Kankaanniemi – monen muun helluntailaisen ja herätyskristityn tavoin – tunnu näkevän ongelmia valtaan ja menestykseen perustuvan, kristilliseen kaapuun puetun oikeistopopulistisen politiikan rynnistyksessä maailmalla. Sen sijaan hän puolustaa Mike Johnsonia ja muita kirjassani mainittuja uskonjohtajia ja politiikantekijöitä ja esittää minun suurentelevan heidän turmiollisuuttaan.”

En ole ollut puolustamassa Mike Johnsonia. Kyse on siitä, onko Korhola kyennyt osoittamaan hänet pesunkestäväksi NAR-dominionistiksi. Johnson-case oli ja on minusta oivallinen esimerkki siitä, miksi tämä ”osoittaminen” kirjassa ei vakuuta minua. En ole siis Johnsonin puolustusasianajajansa vaan pikemminkin lautamiehistö, jury, syyttäjän esityksen jälkeen toteamassa: ”Not guilty!” Näyttö ei riitä.

Kuten totesin, en ole kirjoittanut esseetäni ”helluntailaisena” vaan tieteelliseen tarkastelukulmaan pyrkivänä teologina. (Kirjoitan ”pyrkivänä”, koska on selvää, että myös tutkijalla ja tarkkailijalla on omat ennakko-oletuksensa ja vinoumansa.) Tämän vuoksi nämä Korholan päätelmät siitä, missä näen ja en näe ongelmia kristilliseen kaapuun puetun oikeistopopulismin rynnistyksessä, ei ole esseeni osalta relevantti.