Kuulaton työntö - Piispa Riekkisen uusi uskonto puntarissa

Alkusanat

Puolisukeltavan itsetutkiskelun hetkinä olen pohtinut, josko ystäväni dosentti Mikko Heikkilän Lalli-tutkimukseen syventymiseni on jollakin tapaa herättänyt minussa alitajuisen, piispoja jahtaavan Lallin. Onhan tämä jo kolmas blogitekstini piispojen teksteihin tai lausuntoihin liittyen. Tosin viimeksi olin piispan reessä potkimassa lalleja pois kirkonmiehen kimpusta. Tällä kertaa tartun muutamaan eläkkeellä olevan piispan Wille Riekkisen teesiin. Perustan pohdintani Kotimaa-lehden artikkeliin, jossa uutisoitiin Riekkisen Lohjalla Virkkalan kirkossa pitämästä esitelmästä.  (Emilia Karhu, "Wille Riekkinen: Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana", Kotimaa 13.3.2026. Wille Riekkinen: Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana)

Johdanto

Olin juhannuksena samanmielisten paneelikeskustelussa, jossa professori Veli-Matti Kärkkäinen painotti liberaalidemokraattista lähestymistapaa keskusteluaiheeseemme ”polarisaatioon”. Tämä esseeni lähtee liikkeelle tuosta painotuksesta (kaikki mahdolliset virheet tekstissäni menkööt luonnollisesti Vellun piikkiin!). Liberaalidemokratiaan nimittäin kuuluu toisinuskovien ja -ajattelevien suvaitseminen, sietäminen ja kestäminen. Tähän liberaalidemokraattiseen sietämiseen kuuluu olennaisesti myös ”antaa kaikkien kukkien kukkia” -periaate. Näin ollen lailliseen naapuriyhdistykseen soluttautuminen tarkoituksena tuhota sen olemassaolo on kovin kyseenalaista. Minä esimerkiksi voin pystyttää kokoomuksen vaalikojun viereen oman kojun, jakaa Tyrväänkylän työväenyhdistyksen jäsenlappuja ja hurmoksellisesti huutaen väittää kokoomuslaisten olevan sinimustan synkkiä kapitalistiriistäjiä. Reilu peli! En kuitenkaan voi soluttautua Satosen Arton vaalitiimiin ja alkaa ja kokoomuslaisen geelikampauksen alta valepukuisena solvata Artoa ja ajaa ihmisiä äänestämään vihreimmistöliittoa.

Toki kokoomuksessa varmasti keskustellaan kiivaasti puolueen linjoista ja sinne mahtuu kirjo moniäänisyyttä. Näin ollen voisin liittyä kokoomukseen ja ajaa vahvasti Somalimaan tunnustamista tai hillotolppayhdistysten tuen lakkauttamista. Jossakin kuitenkin menee raja. Mikäli tekisin kokoomuksen aluevaltuustossa aloitteen yksityisyritysten valtiollistamisesta, ideologisen työttömyyden laillistamisesta ja yksityisen omistuskaton asettamisesta miljoonaan euroon, olisi aika vaihtaa puoluetta tai perustaa oma. Jos Satosen vaalikampanistin valepuvussa ajaisin näitä marxilais-leninistisiä visioita, olisi aika tilata Temusta muutama muovinikama moraaliseksi selkärankaolemattaksi. (Todettakoon huomiona, että en ole kokoomuksen jäsen enkä sen vastustaja. Satosen Artoa arvostan ihmisenä ja poliitikkona. Yhtään kokoomuslaista ei vahingoitettu tätä tekstiä kirjoitettaessa.) 

Subjektiiviset tulokulmani

Tiedostan huutelevani naapurin aidan takaa, koska en kuulu enkä ole koskaan kuulunut evankelisluterilaiseen kirkkoon. Toisaalta olen käynyt hyvin luterilaisen nokkahuilukoulun (ala-asteen) ja hyvin luterilaisen teologisen tiedekunnan. Olenkin myöntänyt itselleni mustan vyö luterilaisuudesta. Kognitiivisesta eli tiedollisesta näkökulmasta pyrin arvioimaan Riekkisen teesien suhdetta luterilaiseen tunnustukseen ja käytäntöön. Samalla avaan näiden teesien taustoja psykologisessa, sosiaalipsykologisessa ja sosiologisessa viitekehyksessä. Olemme Riekkisen kanssa molemmat eksegeettejä eli raamatuntutkijoita. Niinpä tietysti hyökin hänen otsikkoteesinsäkin (Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana) kimppuun – se on nimittäin mielestäni hieman harhaanjohtava ja heikosti perusteltavissa oleva väittämä.

Olen mukana myös emootiolla. Luennoin säännöllisesti luterilaisissa yhteisöissä ja monet ystäväni ovat luterilaisia pappeja. Lisäksi viihdyn luterilaisessa liturgiassa erinomaisesti. Luterilaisella kirkolla on näkemykseni mukaan ollut erittäin tärkeä rooli suomalaisen (plus pohjoismaisen) yhteiskunnan kehittymisessä aina Agricolasta asti. Ja on toki edelleen. Näkemykseni mukaan tämä on edellyttänyt suurin piirtein asiaansa uskovia suoraselkäisiä pappeja, jotka vähintään likiarvoisesti operoivat pappislupauksensa puitteissa. Tätä kirjoittaessani projisoin luterilaiseksi papiksi kolme korkeimpaan Agricola-luokkaan sijoittamaani tyrvääläistä pappia: kirkkoherra Osmo Ojansivun, kirkkoherra ja salibandytuomari Olavi Sorvan ja edesmenneen Hannu Heikkilän, jonka kanssa tyrvääläisten uskontotyöläisten ekumeenisissa kokoontumisajoissa vetäydyimme omaksi erämaaisien edesottamuksia meditoivaksi pienryhmäksemme.

Koen Riekkisen teesistön olevan näiden pappien elämäntyön töhrimistä samalla tavalla kuin elokapina-aktivistin maalinheiton van Goghin maalauksen päälle. Töhriä toki saa vapaasti, mutta siihen projektiin pitää maalata omat vankohhit ja monaliisat. 

Käyn ensin läpi ”rakkauseetosta” ja laajennan tätä jonkin verran Kotimaan artikkelin raportista. Otan siis samalla kantaa rajattoman rakkauden teologiaan (aikidoagapeen). Tiedostan tässä kohtaa riskin, että luen Riekkisen teesistöön asioita, joita hän ei tarkasti ottaen edusta. Tämän jälkeen problematisoin termin fundamentalisti käyttöä ja osoitan näkemäni ”tukki silmässä-ristiriidan” Riekkisen logiikassa. Kolmanneksi kommentoin kriittisesti Riekkisen peräänkuuluttamia DEI-arvoja. Lähes lopuksi arvioin Riekkisen (anti)kristologista linjausta suhteessa luterilaisuuden olemukseen. Ihan lopuksi tarkastelen tieteellisen eksegetiikan pelikentällä Riekkisen väitettä: ”Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana, vaan hän oli juutalainen herätysliikejohtaja.”

Käytän käsitettä ”revisionisti” tarkoittamaan radikaalisti tietyn ideologisen yhteisön perusajatusta muuttamaan pyrkivää henkilöä. En luokittele keskusteluosapuolia naispappeuskiistassa, sukupuolineutraalien avioliittojen vihkimismittelössä tai lemmikkieläinmessuahdistuksissa tämän revisionismin piiriin. Olen sekä yleisluterilaisen Kotimaa-lehden että Kansanlähetyksen Uusi tie -lehden tilaaja. Molempien päätoimittajat, Freija ja Santeri, ovat skarppeja ajattelijateologeja. Tämä kirjoitukseni ei siis nivoudu jäsentenvälisten konservatiivi-liberaali-nelinpelien maailmaan. Huoleni on enemmän se, että jos maila ja pallo viedään pois ja verkko vain kuvitellaan, onko kyse enää lainkaan tenniksestä.  

RAKKAUSUSKONTO?

Revisionistinen rakkaus

Kullakin uskonnollisella ryhmällä on omat slanginsa, ja ryhmäjäsenyyttä ilmentävät avainilmauksensa. Riekkisen kaltaisille revisionisteille keskeinen ilmaisu on ”Jumala on rakkaus” ja ylipäätään voimakas rakkausretoriikka, mielellään sateenkaarevissa äänilajeissa. Kiinnitin asiaan erityistä huomiota ensimmäistä kertaa kahdeksan vuotta sitten. Silloin Sannikka & Ukkola -showssa oli sekava hei-keskustellaan-kirjasta-lukematta-sitä-sessio, jossa leikisti keskusteltiin konservatiivisesta Selvyyttä seksiin -kirjasesta. Todellisuudessa tämä älyllinen kuperkeikkakerho mylvi toistensa päälle teemaan liittyviä valmiita mielipiteitään keksien kirjaan sisältöjä. Paikalle oli toki roudattu ”kirjanlukeneet” Jari Rankinen ja Juhana Tarvainen, joiden loogisia kommentteja omista äänistään kiihkoutuneet debatistit eivät jaksaneet edes näytellä kuuntelevansa. Show kuitenkin tarjosi tieteellisestikin tarkasteltuna oivallisen näytteen uskontokeskustelun haastavuudesta.

Kasvatuspsykologiassa on erilaisia vanhemmuustyylejä jaettu muun muassa autoritääriseen, auktoritatiiviseen ja permissiiviseen (laissez faire, hällä väliä,) malliin. Autoritäärinen malli perustuu rangaistuksiin, uhkailuun, pelon käyttämiseen hallinnan välineenä ja niukkaan positiivisten tunteiden ilmaisuun. Permissiivinen puolestaan ei käytännössä aseta lainkaan rajoja. Tuon mallin empaattinen versio paapoo lasta kuin vastasyntynyttä pyrkien loputtomasti täyttämään tämän kaikki toiveet ja halut. Etääntyvämpi versio tästä on kaukainen, välinpitämätön mutta hyväksyvä ja salliva. Auktoritatiivinen puolestaan kiteytyy iskulauseessa ”rakkautta ja rajoja”. Positiivisia tunteita näytetään paljon, kieltoja ja rajoituksia on, mutta ne pyritään perustelemaan. Kasvatuksessa lapsen autonomian annetaan kehittyä ikävuosien ja -vaiheiden mukana. 

Tuomas Kurttila onnistui habituksellaan maksimoimaan ylimielisyyden ja kirjaa tietenkään lukematta hoki totalitaristisuuksia kyseenalaistaen herätysliikeihmisten uskonnonvapauden. Rankinen jauhotti kyseisen besserwisserin asiallisin lainauksin kirjasta, mutta lapsiasiavaltuutettu ei ollut tullut keskustelemaan vaan esiintymään. Kurttila edusti oikeusvaltioperiaatetta ja primitiivistä oikeudenmukaisuusajattelua rikkovaa fanatismia, jossa asioita ja ihmisiä tuomitaan tutkimatta todisteita. Erinomainen esimerkki autoritäärisestä mallista.

Rankinen painotti, että ketään ei pakoteta ajattelemaan heidän tavallaan, mutta kirjassa linjataan kirjoittajien näkemys Raamatun opetuksesta. Hän edusti liberaalidemokratian perusnäkemystä uskonnonvapaudesta ja loogista yleisajatusta sääntökirja-kilpailusäännöt-yhdistelmästä. Rankinen jäsentyy tässä esimerkiksi auktoritatiivisesta mallista. 

Mukana show’ssa oli sateenkaaripappina tunnettu Laura ”Late” Mäntylä. Fiksusti käyttäytyvä ja miellyttävältä ihmiseltä vaikuttava Mäntylä toisti ehkä jopa hieman mantranomaisesti lausetta ”Jumala on rakkaus, Jumala on rakkaus”. Koska Mäntylän kaikki puheenvuorot liittyivät turvallisuuteen ja hyväksyntään, hän herätti pohtimaan, miten tällainen rakkaus lopulta määritellään. ”Late” edusti laissez-faire -mallia.

Riekkisen rakkausretoriikka istuu sujuvasti tähän Mäntylän edustamaan malliin. Myöhemmin hän myös singahtaa autoritääriseen eetokseen puhuessaan fundamentalismista ja DEI-arvoista, mutta tässä kohtaa keskustellaan nyt rakkaudesta. Riekkisellä Jumala on panenteistisesti kaikessa läsnä oleva ”rakkauden lähde”, joka ”lisää rakkautta kaikissa sateenkaaren väreissä”. Kotimaa kirjoittaa:

Riekkiselle itselleen on tullut tärkeäksi panenteistinen kuva Jumalasta: Jumala on kaikessa mukana ja läsnä. Hän on aikojen alussa ilmiasunsa saanut suunnaton energia, joka laittoi maailman alkuun, sekä rakkauden lähde ja olemisen syvin pohjaton kaivo, joka on antanut ihmiselle tehtäväksi viljellä ja varjella maata.

Hän lohduttaa ja rohkaisee meitä, antaa uskoa, luo toivoa ja lisää keskinäistä yhteyttä, iloa ja rakkautta, rakkautta kaikissa sateenkaaren väreissä.

Luterilaisesta rakkaudesta

Meillä oli yhteen aikaan vapaaottelutreenit tatamilla juuri ennen Aikido-seuran harjoituksia. Vapaaottelun syli- ja silitysterapeuttiseen tanhuamiseen kuuluvat ymmärrettävästi ajoittaiset verenvuodot. Muistan kiukkuisen aikidokan, joka sätti meitä siitä, ettemme olleet kunnolla siivonneet verijälkiä tatamista vuoromme lopussa. Oikeutettua kritiikkiä! Aikidoon eivät kuulu mustat silmät, vastaan pyristelevät vastustajat eikä ennen kaikkea ympäri salia lentävä veri. Epäilemättä hameet päällä sulavasti ennalta sovittuja koreografioita sukeltelevat aikidokat ovat myös esteettisempää katseltavaa kuin toisiltaan päätä irti ruuvaavat huittislaiset kiinteistönhoitajat. Revisionistien rakkaus on aikidon tavoin veretöntä ja toimii pitkälti silloin, kun kaikki tekevät sovitut koreografiat ja liikeradat. Rakkaus on monimuotoisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa, inkluusiota ja hyväksyntää. 

Varsinainen wanhaluterilainen rakkaus onkin sitten verisempää täyskontaktiottelua. Luterilaisessa dogmatiikassa on perinteisesti ollut keskeistä sanapari laki ja armo. Rakkaus määrittyy siis rajoitteiden viitekehyksessä. Armo edellyttää määritelmällisesti rikettä, syntiä tai vääryyttä. Tästä taas seuraa rangaistus, jota armon vuoksi ei langeteta. Jeesus kuolee inkarnoituneena Jumalana syntien puolesta brutaalisti ristillä ja kantaa synnin rangaistuksen. Suuri piirtein näin jäsentyy luterilaisuuden ydinajatus. Vähän toisin sanoin: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi.” Riekkiselle ja monille muille revisionisteille rakkaus näyttää määrittyvän jossakin määrin eri tavalla. Veri tatamilla ja teologiassa ärsyttää. Nimeän tämän mallin aikidoagapeksi (agape = rakkaus, kreik.)

Lähtökohta on, että sekä aikidoseuralle että meille tulee jakaa salivuorot tasapuolisesti, molemmilla olkoon oikeus toteuttaa omaa ymmärrystään kamppailulajeista vapaasti. Kun katselin aikidomiesten suoraa käsilukkoa, totesin, että ei muuten toimi, koska peukalo osoittaa sivulle. Minulla ei ole oikeutta eikä mandaattia kuitenkaan huudella sitä tatamin reunalta puhumattakaan, että tunkisin tatamille omin päin ”ohjailemaan”. Toki yhteistyö eri lajien välillä on mahdollista jopa tatamilla. Treenasimme ekumeenisesti paljon yhdessä esimerkiksi judokoiden ja myös ITF-taekwondokoiden kanssa. Vastaan pyristelemisen eetos yhdisti.  Koska aikidossa ei pyristellä vastaan, se ei sovi yhteen vapaaottelun kanssa – och tvärtom. 

Aikidoagapea: Case Emilia ja Kanala 

Julkkispappi, kirkkoherra Kari Kanala on ollut viime aikoina(kin) julkisuudessa kommentoimassa Tuhma Tamma -esitystä (Drag Queen-juttuja) kirkon tiloissa. Kun nyt arvioin Kanalan kommentteja, käsittelen vain tätä kuvaamaani episodia – en ota tietenkään muilta osin kantaa Kanalaan ihmisenä, pappina tai julkkiksena. Tapaus on kuitenkin osuva esimerkki aikidoagapesta. 

Lähteenä Iltalehti. Teologian opiskelija Emilia Ekholm kertoo harrastavansa ryhmäseksiä ja hänen kumppaninsa Jukka hyväksyy tämän. Lisäksi 20-vuotias Emilia kertoo haaveilevansa seksistä 30 miehen kanssa. Iltalehti tenttaa kirkkoherra Kanalaa aiheesta ”mitä pappi ajattelee tällaisesta ryhmäseksistä, jossa yksi ihminen harrastaa seksiä 30 miehen kanssa, kuten Emilia Ekholm kertoi haaveestaan aiemmin Iltalehdelle?” Tarkentava kysymys on: ”Onko ihmiselle annettu seksuaalisuuden lahja tällaista käytöstä varten?” Tunnelma tiivistyy ja painotan, että tätä kysyttiin nimenomaan papilta, evankelisluterilaisen kirkon papilta. Vastaus ei mene ihan Katekismuksen mukaisesti. Kanala nimittäin toteaa: ”Tohon en ehkä ota kantaa. Näen seksuaalisuudenkin lahjana. Se on lahja, jossa on jotain pyhää. Rakkaudessa on jotain pyhää, hän vastaa pohdinnan jälkeen.” Toimittaja jatkaa kyselyään ja kysyy: ”Mitä Jumala ajattelee avoimesta parisuhteesta?”. Revisionistiselle aikidoagapelinjalle tyypillisesti mitään varsinaista episteemistä ankkuria ei ole, joten suuntauksen edustajaksi ilmenevä kirkkoherra Kanala toteaa: ”En voi Jumalan nahkoihin tässä mennä.” Sitten Nikean kirkolliskokoukset, tunnustuskirjat, katekismukset ja suvivirret de-facto-dekonstruoiden hän jatkaa: ”Sen voin kertoa, mitä Jeesus opettaa rakkaudesta ja eettisyydestä.” Kanala kertookin, että ”Jeesuksen mukaan on tärkeää nähdä asiat toisen lähimmäisen näkökulmasta.”

Jeesuksen jumaluuden de facto eliminointi

Kanala kertoo, ettei voi mennä Jumalan nahkoihin, mutta hän voi kuitenkin kertoa, mitä Jeesus opettaa. Luterilaisen opin mukaan Jeesus opettaa Raamatussa = Jumala on tätä mieltä. Seison lähes joka vuosi Vammalan timanttikisoissa kuulantyönnön lajipäällikkönä ylen tärkeän näköisenä punaisen ja valkoisen lipun kanssa. Jos joku kysyisi, mitä mieltä lajipäällikkö on siitä, että kuulaa heitettäisiin tällä kertaa kahdella kädellä pään yli taaksepäin, vastaukseni olisi valmis ja selvä. Toteaisin tähän, että ette muuten varmaan heitä, koska IAAF:n sääntöaapinen kieltää sen. Ja kyllä, minä tuomitsemalla tuomitsen kahden käden heitot punalippu liehuen kuin flamenco-huivi Andalusian yössä. Totta kai kukin saa kotona ja mummolassa heitellä kuulaa ihan miten haluaa, mutta yleisurheilukisoissa sitä työnnetään niin kuin kirjoitettu on. Luterilaisen opin viitekehyksessä Kanala olisi voinut todeta: ”Inkarnoituneen Jumalan mukaan on tärkeää nähdä asiat toisen lähimmäisen näkökulmasta.” Jeesuksen ja Jumalan erottaminen toisistaan on vähän kuin pakituksen ja pyörähdyksen luokittelu eri heittolajeiksi. Näin siis luterilaisessa symboliuniversumissa. 

Kanala ei selvästikään ole kovin innostunut avoimista suhteista ja oman emännän lähettämisestä seksiorgioihin. Kuitenkin sen sijaan, että olisi suomen puhekielellä todennut: ”Ei jumalauta! Nyt vähän rajaa!” hän toteaa: ”En ehkä ota tuohon kantaa.” Tähän väliin voisi ehkä laulaa, tai ehkä ei laulaa Matti Nykäsen virren ”Ehkä otin, ehkä en”. Asiakielisesti ajatellen hän olisi voinut viitata esimerkiksi piispojen teokseen Rakkauden lahja, jossa todetaan seuraavasti:

Makuukamari on kahden hengen huone, aviovuoteeseen ei mahdu muita. Avioliiton poissulkevuuteen liittyy myös kehotus olla rikkomatta sitä, minkä Jumala on yhdistänyt.

Hän olisi voinut omaa, varsin järkevää ja luterilaisteologisesti oikeaa ajatustaan pyhyydestä tehostaa niin ikään imperatiivisemmin Rakkauden lahjan lainauksella:

Parisuhteessa eroottinen rakkaus rikastuttaa elämää ja synnyttää uutta; palveleva rakkaus suojelee elämää ja auttaa sitoutumaan.

Ennen kaikkea luterilaisena pappina Kanala olisi voinut lähteä hakemaan vastausta Raamatusta. Vaarana on nimittäin, että reformaation Sola Scriptura (yksin Raamattu) -periaate vaihdetaan Sine Scriptura (ilman Raamattua) -periaatteeseen. Sola Scriptura -henkisesti piispat toteavat Rakkauden lahjassa:

Yhdessä muiden kristittyjen kanssa luterilainen kirkko kunnioittaa pyhää Raamattua uskon ja elämän ylimpänä ohjeena. Lain käskyt, Jeesuksen opetukset ja apostolisten kirjeiden kehotukset vahvistavat omaatuntoamme ymmärtämään, mitä hyvää Jumala tahtoo suhteessa itseensä ja toinen toisiimme.

Pieni eksegeettis-hermeneuttinen vilkaisu Paavalin – tuon luterilaisten arkkiteologin – ohjeistuksiin. Paavali käsitteli melko samanlaista problematiikkaa kirjoittaessaan ensimmäistä kirjettään korinttolaisille. Siinä hän käskee korinttolaisia kristittyjä selibaatin sijasta harrastamaan seksiä omien puolisoidensa kanssa: miehiä vaimojensa ja naisia aviomiehiensä kanssa. Lisäksi hän kieltää korinttolaisia kristittyjä miehiä harrastamasta – kuten ajalle tyypillistä oli – seksiä temppeliprostituoitujen kanssa. Sekulaarissa ja moniuskontoisessa yhteiskunnassa kenenkään ei ole pakko olla luterilainen eikä työntää kuulaa. Jos kuitenkin päättää olla luterilainen, tämä Paavalin eettinen ohjeistus on normatiivinen ihanne ja suoraan sääntökirjasta. 

Tuli mieleen myös kirkkoisä Tertullianuksen ironinen toteamus vuodelta 197 jKr.: ”Omnia indiscriminata sunt apud nos praeter uxores; apud illos sola diuiduntur quae sola communia habentur//Meillä puolestaan kaikki on yhteistä vaimoja lukuun ottamatta; heillä taas mikään muu ei ole yhteistä kuin vaimot."

Oppia vai etiikkaa?

Revisionistien rakkausteologia muistuttaa laissez faire -mallin empaattista versiota, jossa ihanteena on vastasyntynyttä rakastavan äidin tunteen intensiivisyys, altruistisesti kaiken hyväksyvä ja lapsen toiveita toteuttava rakkaus. Kiinnostava esimerkki tästä on Kanalan nostama arviointikriteeri avoimen suhteen ryhmäsekstailun eettisyydelle. Hän toteaa:

Ehkä lähtökohtaisesti en lähde tuomitsemaan asiaa, jos suhde on tasapuolinen. Eli jos siinä tulee alisteisuutta, niin näen siinä kyllä ongelmia. Jos suhde on tasapuolinen, silloin se on heidän keskinäinen asiansa. Lopulta rakkausasiat eivät liity kristinuskon oppiin, vaan etiikkaan.

Foucaultlais-marxilaiselta kalskahtava termi ”alisteisuus” on hankala termi, kuten tässä kontekstissa myös käsite ”tasapuolinen”. Alaikäisten seksuaalisessa hyväksikäytössä esimerkiksi on usein ”mikrokontekstuaalista tasapuolisuutta” eli uhri (lapsi) kokee toimijuutta, voi jopa olla aloitteellinen jne. Tämä ei muuta sitä, että laajemmassa, makrokontekstuaalisessa todellisuudessa kyse on alisteisesta hyväksikäytöstä. Katsomme kulttuurissamme laajalti, että lapsi ei ole siinä hetkessä kykenevä tekemään aitoa päätöstä konsensuaalisuudesta (suostumuksellisuudesta) vaan aikiuinen on määräävässä asemassa. Juutalaiskristillisessä seksuaalietiikassa ei ihmiselle tapahdu 18-vuotissyntymäpäivillä kosmista valaistumista, jossa hyvän ja pahan tiedon puu integroituu bluetoothilla aikuiseen käyttöjärjestelmään. Käsi ylös, kuka mielellään lähettäisi 13-vuotiaan teininsä seurakunnan vaellusleirille, jossa vetäjinä olisivat tämä ”avoin pariskunta” ja yövartijoina nuo Emilian fantasian 30 lihaksista, suurjäsenistä kaljupäätä?

Kanalan väite, jonka mukaan kyse ei ole ”kristinuskon opista vaan etiikasta” on niin ikään haastava ja ongelmallinen. Voisiko Venäjän ortodoksikirkon KGB-patriarkka Kirill todeta ukrainalaisten naisten raiskaamisesta, että ”tämä raiskaaminen ei lopulta liity kristinuskon oppiin, vaan etiikkaan”? 

FUNDAMENTALISTEISTA

Riekkinen toteaa:

Fundamentalismi on aika vaarallista kaikissa uskonnoissa, erityisesti jos siihen liittyy poliittinen valta ja raha. Atte Korhola on osoittanut kirjassaan, että esimerkiksi Donald Trumpin taustajoukoissa on paljon pikaista maailmanloppua odottavia fundamentalistikristittyjä, joille pienten kansojen kohtalo on yhdentekevä, kunhan oikeat tyypit pääsevät taivaaseen.

Ihan kaikkeen panenteistinen rakkauden lähde ei siis luomakunnassa ulotu. Paratiisin utopiassa on nimittäin käärmeperkeles – kukas muu kuin fundamentalistikristitty! Tässä on jopa jotakin melko koomista. Kaikkien uusgnostilaisten kirkkokuorojen suvaitsevaisuussopraanojen ja toleranssitenoreiden ääniala tuntuu säännöllisesti loppuvan viimeistään Trumpiin tai Räsäsen Päiviin. 

Ex-piispa Riekkinen siis julistaa uuden uskontonsa fundamentteja ja siinä ohessa toteaa fundamentalismin olevan aika vaarallista. Pakko kysyä: Jos nyt joku uskoo tosissaan sitoutuen näihin Riekkisen fundamentteihin, onko hän lähtökohtaisesti vaarallinen?  Vai oliko Riekkisellä siis Lohjan Virkkalan kirkossa tarjolla sitä ”parempaa fundamentalismia”?

Atte Korhola ja osoittamisen jalo taito

Pidän laskevien PISA-tulosten tavoin hieman masentavana sitä, että teologian tohtori ja entinen apulaisprofessori Riekkinen käyttää tieteelliseltä kalskahtavaa verbiä ”osoittaa” Atte Korholan emotionaalisen pamfletin yhteydessä. Ymmärrän, että toimittajat hurmioituvat Korholan raflaavista esimerkeistä ja taitavasta ”trumpofobisesta” retoriikasta. Teologin pitäisi kuitenkin pystyä havaitsemaan kirjan olennaiset puutteet.

Toisaalta oman uskonnon luomista helpottaa, kun the paha ja sen legioonat tunnistetaan ja näin löydetään sopiva nemesis, vastustaja. Trumpia on mediassa aksiomaattinen pahis. Näin fundamentalistien vaarallisuus voidaan perustella myös todellisella tai oletetulla yhteydellä Trumpiin. On oma kiinnostava kysymyksensä, kuinka paljon me ihmiset etsimme sielumme peilikuvia hyökätäksemme peitset tanassa niitä vastaan. Maailmankuulu persoonallisuuspsykologi Dan P. McAdams on kirjoittanut erinomaisen teoksen Donald Trumpista (The Strange Case of Donald J. Trump: Psychological Reckoning, 2020). Kirjassa hän kuvaa Trumpin persoonan tietynlaista opportunistista tyhjyyttä ja häikäilemättömyyttä, mutta myös kiistatonta karismaattisuutta. En voi välttyä fiilikseltä, että Riekkisellä on jotakin hieman trumppimaista opportunismia tässä revisionistisen uskontonsa perustamisessa. Tarttuminen Korholan kirjaan lienee yksi tällainen kätevältä tuntunut ja opportunistinen argumentti. Häikäilemättömyyttä on julistaa luterilaisen piispan univormu päällä, että ”tämä juttu ei muuten sitten ole totta”. Karismaattisuudesta puolestaan kertovat kuopiolaiset alkuasukasystäväni, joiden mukaan Riekkinen tunnetaan lupsakkana kansanmiehenä. Tämä voi trumpofobeista tuntua solvaukselta ja parjaukselta. Näin ei kuitenkaan ole, koska minun maailmankuvassani Trump ei edusta personoitua pahaa tai ihmisyyden alhaisinta muotoa (ei muuten edusta Riekkinenkään). En pidä Trumpin tyylisistä ihmisistä, mutta se, kenestä minä pidän tai en pidä, ei oikein voi toimia universaalina mittatikkuna hyvälle ja pahalle. Varsinkin, kun havaitsen - неловко признать/kiusallista myöntää - pitäväni Vladimir Putinista, hänen puhetyylistään ja stoalaisesta henkilöbrändistään.

Trumpin taustajoukoissa on varmasti kaikenlaista viheltäjää ja viiripäätä. Puolet amerikkalaisista äänesti häntä demokraattisissa vaaleissa. Se, että joku sekava fundamentalistikristityksi määritelty hahmo tukee Trumpia, voi kuitenkin jäsentyä loogisesti ajatellen eri tavoin. Hänhän voi olla sekaisin sen vuoksi tai siitä huolimatta, että on fundamentalistikristitty. Ja sitten, afroamerikkalaisissa on merkittävästi enemmän fundamentalismikristillisyyttä kuin valkoisessa väestössä. Tässä kohtaa fundamentalismikristillisyys ei siis selitäkään Trumpin kannattamista. Viime vaaleissa afroamerikkalaista vain alle 15 % äänesti Trumpia. Sitä edellisissä vaaleissa (2020) vain puolet tästä. En muista lukeneeni yhtä ainoata Suomi-median artikkelia, jossa kauhisteltaisiin evankelikaalien tai fundamentalistien sekopäisyyttä nostamalla esille nimenomaan afroamerikkalaisia kristittyjä. Ehdotankin, että seuraavaan Hesarin ”evankelikaali-juttuun” laitettaisiin kasvoiksi mustavalkodiversiteettiä mukaillen näyttelijä Denzel Washington (helluntailainen) ja kirjailija John Grisham (etelän baptisti). Sekoilevan helluntailaiskarismaatikon rooliin suosittelen itseoikeutetusti maailman parasta vapaaottelijaa Jon Jonesia.

Kun nyt ”osoittamisesta” puhutaan, niin tällaisia edellä kuvatun kaltaisia elaboraatioita on tapana tehdä määrällisessä ihmistiedetutkimuksessa korrelaatioiden ja kausaliteettien perkaamiseksi. Lisäksi pitäisi määritellä tuo termi fundamentalisti, mihin syöksymmekin seuraavaksi.

Fundamentalismin määritelmästä

F-sanat ovat paljon käytettyjä ja harvoin määriteltyjä. Fuck, fasisti ja fundamentalisti nousevat tässä suhteessa podiumille. On selvää, että etymologia eli sanan historia ei ehdottomasti määritä sen nykymerkitystä. Kuitenkin silloin, kun nykymerkitys (synkroninen) on epäselvä, paluu juurille (diakroninen) voi olla hyödyllistä. Fasisti sanana juontuu poliittisesta liikkeestä Italiassa ja on saanut jatkoaikaa neuvostopropagandan suosikkiterminä. Itse itseään fasistiksi nimittäviä taitaa olla yhtä paljon kuin itseään kusipäiksi avoimesti identifioivia. Fundamentalismilla on hieman sama kaiku. Siitä synkronisen synonyymisesti käytettyjä ilmaisuja ovat äärikristityt, lahkolaiset, ultrakonservatiivit, konservatiivit, fanaatikot, änkyrät, haittaeläimet ja ylipäätään itseäni useammin kirkossa käyvät. 

Pieni katsaus fundamentalismin historiaan

Tiettävästi ensimmäisenä termiä fundamentalisti käytti baptistien Wathcman Examiner -lehden toimittaja Curtis Lee Laws. Hän ehdotti, että kristinuskon fundamenttien puolesta taistelevia kristittyjä kutsuttaisiin fundamentalisteiksi. Taustalla oli protestanttisissa kirkoissa käyty tiukka keskustelu kristinuskon perinteisiä ja klassisia uskonkappaleita puolustavien ja ne kiistävien välillä. "We suggest that those who still cling to the great fundamentals and who mean to do battle royal for the fundamentals shall be called 'Fundamentalists.'” Laws ehdotti termiä kunnioittavassa, ei halventavassa merkityksessä. Laajasti kiertävä myytti viidestä erityisestä ”fundamentista” ei ilmeisestikään liity fundamentalismin alkuhistoriaan. Sen sijaan termillä viitattiin 12-osaiseen kirjasarjaan, jossa protestanttiteologit käsittelivät 90 esseessä lukuisia kristinuskon teologiaan liittyviä aiheita. Kirjasarjan nimi oli The Fundamentals – A Testimony of Truth ja se ilmestyi vuosien 1910–1915 välissä. Kirjasarjaa jaettiin valtavasti. Tämän mahdollisti taustalla olleet varakkaat ja anteliaat rahoittajat. Esitetyt ajatukset olivat monella tapaa mainline-ajattelua protestanttien keskuudessa. Saksalainen tutkija Marius Reiser käyttää jopa historian Jeesus -tutkimuksen tutkimushistorian jäsentämiseen kaksinapaista mallia, jossa toisella puolella ovat tavallaan ”fundamentalistit” ja toisella puolen ”antifundamentalistit” (Kritische geschichte der Jesusforschung: von Kelsos und Origenes bis heute, 2015). Vaikka pidän tutkijakentän luokittelemista kovin haastavana ja usein älyllisesti epäilyttävänä, on todettava, että alkuperäinen fundamentalisti-asetelma vaikuttaa olevan linjassa Reiserin mallin kanssa.

Kun luin Suomen ev.lut. piispojen tekemät kirjat Rakkauden lahja ja Tieteiden lahja, pohdin, onko näissä lopulta merkittävästi eroa tämän Fundamentals -sarjan teologiseen eetokseen. Molemmissa painotetaan Raamattua Jumalan ilmoituksena ja reflektoidaan esimerkiksi tieteen suhdetta uskonnolliseen uskoon. Todettakoon, että piispojen kirjat ovat mielestäni monella tapaa erittäin onnistuneita. Tieteiden lahjan työryhmässä näkyi olleen puheenjohtajana piispa Jolkkonen ja asiantuntijoina muiden muassa teologisen tietämisen raskassarjalaiset Aku Visala ja Olli-Pekka Vainio. Ei siis ihme, että jälki on hyvää! Rakkauden lahjan fundamentaalista luonnetta painottaa se, että arkkipiispa Kari Mäkinen ja tämän esseeni ”stara”, Kuopion piispa Wille Riekkinen eivät allekirjoittaneet sitä. Lisäksi muuten Kirkko & Kaupunki -lehden pääkirjoituksessa joku ASPM (alle sadan kilon penkkimies) vinkui Tieteiden lahjaa vastaan tietämättömyyden tuomalla horjumattomalla itseluottamuksella osoittaen näin, että jotakin fundamentaalista oli sanottu. 

Fundamentalistin paketoiminen MAGA-hattuisiksi höyrypäiksi, joiden karikatyyri vielä lobotomoidaan Atte Korholan pamfletin ”osoituksin”, on hieman kyseenalainen taktiikka. Järkevämpää on etsiä nykyajasta Fundamentals -kirjoja vastaavia tuotoksia ja samalla arvioida, miltä tuo 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kahtiajako tällä hetkellä vaikuttaa – esimerkiksi Suomessa. Tämän lähestymistavan tekee vielä tarkoituksenmukaisemmaksi se, että Riekkinen nostaa esitelmässään esille muun muassa kirjan Jumalan synty (Hakola, Mäkipelto, Pakkala) herättämän keskustelun. Eräänlaisina ”fundamentaaleja” puolustavina vastateoksina on tänä vuonna ilmestynyt kaksi kokoomateosta Kosmos ja Kristus (toim. Janne Saarela & Aleksi Markkanen) ja Iustitia-aikakauskirjan artikkelikokoelma Raamatun teksti, tutkimus ja tulkinta: Katsauksia ajankohtaiseen keskusteluun (Iustitia 41, 2026). Näitä eivät ole kirjoittaneet pick-up-autoissa sarjatuliaseita roudaavat hillbillyt vaan vaikuttava joukko teräviä tutkijoita ja teologeja.

Raamatun tulkinnasta

Kotimaa kirjoittaa:

WILLE RIEKKISEN mukaan nykykristittyjen pitäisi uskaltaa ajatella moni asia uusiksi. Ensimmäinen asia on sitoutuminen Raamattuun ja sen arvovaltaan. Riekkisen mielestä fundamentalistinen raamatuntulkinta on korvattava metaforisella ja ortodoksia polydoksialla, jossa sama usko voidaan ilmaista monella tavalla.

Riekkisen luoma vastakkainasettelu on kuvaava ja vahvistaa tässä esittämääni fundamentalistimääritelmää. Kun hänen mainitsemansa fundamentalistinen raamatuntulkinta määritellään sen vastakohdan avulla, voidaan fundamentalistinen raamatuntulkinta – huvittavaa kyllä – määrittää historialliskriittiseksi ja tekstin intention eli tarkoituksen vakavasti ottavaksi tulkintatavaksi. Sen vastakohta nimittäin on Riekkisen mukaan ”metaforinen” tulkinta.

Historialliskriittinen ja tekstin intentiota kunnioittava tulkintatapa pyrkii selvittämään esimerkiksi sen, käyttääkö kirjoittaja tai kirjoittajan kuvaama puhuja jotakin erityistä metaforista tyylilajia. Suuri osa Jeesuksen puheista evankeliumeissa voidaan perustellusti luokitella vastaavanlaiseksi proverbiaaliseksi eli sananlaskunomaiseksi viisauskirjallisuudeksi (tai tietysti historian Jeesuksen kohdalla viisauspuheeksi) kuin vaikkapa Sananlaskujen kirja. Metaforien, symbolien, hyperbolien (liioittelumuodot) ja vertausten käyttö on osa sitä kieltä, jolla Raamatun kirjat on kirjoitettu.

Piispojen teoksessa Tieteiden lahja kuvataan osuvasti ”fundamentalistisen” ja ”metaforistisen” tulkintatavan eroa. 

Esimerkiksi Raamatun väite Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta olisi helppo konfliktien välttämiseksi tulkita vertauskuvallisesti siten, että “Jeesuksen asia jää elämään”. On kuitenkin rehellistä sanoa, että tällöin irtaudutaan Uuden testamentin kirjoittajien alkuperäisestä tarkoituksesta ja historiallisen kristinuskon sanomasta. Mitä tahansa me ajattelemme ylösnousemuksesta tai neitseestäsyntymisestä, Uuden testamentin kirjoittajat eivät puhu asiasta allegorisesti, vaan konkreettisesti. (s. 30)

Riekkisen edustamassa metaforistisessa mallissa (Obs! Nyt en puhu suoraan Riekkisen teeseistä vaan tuosta hänen promotoimastaan tulkintaparadigmasta) ”Jeesuksen asia jää elämään”. Tämä johtaa kuitenkin subjektiivisuuden syöksykierteeseen. Miten tiedämme, mikä tuo ”asia” oli? Voinemme kukin tulkita sen metaforisesti, kuten haluamme ja miltä kustakin tuntuu. On paradoksaalista, että Riekkisen esille nostama Atte Korhola kritisoi evankelikaaleja pähkähulluista ja irti Raamatun tekstin alkuperäistarkoituksista (hermeneuttisista periaatteista) reväistyistä tulkintaviritelmistä. (Olen Korholan kanssa näistä hänen esille nostamistaan esimerkeistä muuten pääpiirteittäin samaa mieltä.) Mutta! Nämä yliviritetyt tulkinnat ovat nimenomaan sitä metaforista tulkintaa, jossa voi vapaasti assosioida tekstien äärellä kuin peukkua napannut elämäntapataiteilija mustetahratestissä. 

Riekkisen metaforistinen tee-se-itse-sääntöily johtaa lopulta tilanteeseen, jossa ainoa konkreettinen totuus ja ”episteeminen aksiooma” on lopulta Trumpin ja Räsäsen Päivin kaltaisten nemesisten vaarallisuus, pahuus ja vältettävyys. Muu on vapaata metaforailua. Liioittelenko ja karikatyrisoinko liikaa Riekkisen näkemystä? Da, njet, naverna – ehkä, ehkä en. Mutta joka kerta, kun kyseenalaistan itseni, ponnahtaa jokin uusi ”ääri-ilmiö” Riekkisen teeseistä. Hänen mukaansa esimerkiksi ”ortodoksia tulee korvata polydoksialla, jossa sama usko voidaan ilmaista monella tavalla.” Mikä sama usko? Jos jokainen vapaasti assosioi metaforisen tulkinnan Raamatun teksteille, myös ”usko” on vapaasti valittavissa (kunhan se ei ole fundamentalistikristillinen). Ortodoksia tarkoittaa ”oikeaoppisuutta” ja polydoksia ”monioppisuutta”. Jos evankelisluterilainen kirkko muutetaan polydoksiseksi, se tarkoittaa, että mitään luterilaista kirkkoa ei oikeastaan enää edes ole. Jos kuulantyöntökisoihin tuodaan turbokeihäitä, mielikuvailmapalloja, neliön muotoisia kolmioita ja kuulaa voi työntää ringistä tai sen ulkopuolelta tai jostakin ihan muualta, ei kyse ole enää kuulantyönnöstä. Näin totean postdoktoraalisen lasten yleisurheilututkinnon vakavakatseisena haltijana. 

Raamatun arvovalta

Kotimaa kirjoittaa:

WILLE RIEKKISEN mukaan nykykristittyjen pitäisi uskaltaa ajatella moni asia uusiksi. Ensimmäinen asia on sitoutuminen Raamattuun ja sen arvovaltaan.

”…nyky-yleisurheilijoiden pitäisi uskaltaa ajatella moni asia uusiksi. Ensimmäinen asia on sitoutuminen IAAF:n sääntökirjaan ja sen arvovaltaan.” Jos esittäisin tämän Vammalan seudun Voiman yleisurheilujaoston kokouksessa, minua ystävällisen määrätietoisesti kehotettaisiin järjestämään ihan omat kisat järjestelmän ulkopuolella. Tietysti sääntökirjaa tulkitaan ja sitä kontekstualisoidaan. Emme 5-vuotiaiden 40 metrin juoksussa hylkää urheilijan suoritusta ratarikon tähden tai siksi, että tämän äiti juoksee pikkusiskojen Jinnan ja Junnan kanssa nurmikolla isosisko Jennan kiitäessä radalla (nurmikolla mukana juosten kirittäminen on kielletty!). Alle 13-vuotiaiden kuulantyönnössä ringistä poistumista sen etupuolelta ei tarvitse liputtaa hylätyksi, vaikka sääntöjen mukaan poistumisen tulee tapahtua ringin takaosan kautta. Lajipäällikkönä toteankin pontevasti tytöt-9-v kuulassa langenneille neidoille valkolippua heiluttaen, että ”πορεύου καὶ μηκέτι ἁμάρτανε!” (mene, äläkä vastedes syntiä tee!). 

Jotta ajatuksemme eivät harhautuisi Harmageddonia Hormutzin salmelle haikaileviin amerikkalaisiin hurmahenkiin, jotka jo YYA-sopimuksen hengessä opetetun ala-asteen oppimäärän mukaan ovat merkittävästi tyhmempiä, pahempia ja ilkeämpiä kuin me, hakekaamme esimerkit lähempää. Piispojen teoksessa Rakkauden lahja nimittäin sitoudutaan avoimen eksplisiittisesti Raamatun arvovaltaan: 

Yhdessä muiden kristittyjen kanssa luterilainen kirkko kunnioittaa pyhää Raamattua uskon ja elämän ylimpänä ohjeena. Lain käskyt, Jeesuksen opetukset ja apostolisten kirjeiden kehotukset vahvistavat omaatuntoamme ymmärtämään, mitä hyvää Jumala tahtoo suhteessa itseensä ja toinen toisiimme.

Riekkisen teesi on käytännössä kehotus evankelisluterilaisen kirkon ideologiseen itsemurhaan. Olisiko reilumpaa, että hän luovuttaisi piispan vaatteet pois ja pyytäisi joltakin kerhotalolta tilat oman uskonnon perustamisteesien lukemistilaisuuteen? Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta on saanut erota vuodesta 1923 asti. Tuolloin esimerkiksi oma isoisäni Erkki Paavali allekirjoitti eropaperit. Nyt ei kuitenkaan puhuta 5-vuotiaiden pikajuoksun ratarikosta tai heitonomaisesta kuulantyöntöliikkeestä vaan koko IAAF:n sääntökirjan eliminoimisesta. Tällainen riekkisläinen revisionismi ei siis oikein jäsenny ”keskustelun herättämiseksi”, ”vapaaksi ajatuksenvaihdoksi” tai ”tervetulleeksi kyseenalaistamiseksi”. Pikemminkin mieleen tulee uskonnonfilosofinen versio maolaisesta kulttuurivallankumouksesta. 

Minä ainakin toivon mahdollisesti uskoni viimeiset rippeet menettäessäni, tajuaisin poistua kotikirkkoni näyttämöltä. Tuntuisi kovin kummalliselta, että pitäisin tuossa kirkkorakennuksessa seurakunnan entisen pastorin rooliasussa luentoa siitä, että mikään, mihin uskotte ei muuten ole totta. Jos jonakin päivänä näin toimin enkä itse tajua poistua, niin soittakaa Saarelan Jami, Haaviston Tommi tai paikallinen Määtän klaani kantamaan minut pihalle – ihan siltä varalta, että sätkin vastaan. 

DEI-ARVOT KUNNIAAN?

Kotimaa kirjoitti:

Viidenneksi Riekkinen esitti, että kristillisessä kirkossa on saatava kunniaan DEI-arvot eli moninaisuus (diversity), yhdenvertaisuus (equality) ja sisäänsäsulkevuus eli inklusiivisuus (inclusion).

On vaikea sanoa, kuinka perusteellisesti Riekkinen on perehtynyt DEI-arvoihin ja niiden taustaan osana kriittistä teoriaa ja uusmarxilaista ajattelua. Pinnallisesti ajateltuna DEI-arvot voivat tuntua hyviltä ja mainstreameettisiltä. Mutta vain pinnallisesti. Kysymyksessä on meritokratian, eli ansioon ja osaamiseen perustuvan järjestelmän purkaminen, jota markkinoidaan empatiaan vetoavilla mainoslauseilla ja erittäin sekavalla kielipelillä. Erec Smith (“Sacrificing Excellence for Ideology: The Real Cost of DEI”, CATO Institute, June 25 2025) selventää hyvin DEI-ajattelua: 

Selvyyden vuoksi todettakoon, että DEI ei ole harmiton uudistusohjelma; se ammentaa radikaalista marxilaisesta teoriasta, purkaa järjestelmällisesti meritokraattisia periaatteita, heikentää opiskelijoiden valmiuksia yliopisto-opintojen jälkeiseen elämään, kannustaa kampuksilla performanssipoliittiseen ennakkomuotoiluun ja on synnyttänyt kukoistavan teollisuudenalan, jota yliopistojen dollarit ruokkivat. 

Kun mikään ei riitä

Klassiseen kristilliseen teologiaan kuuluu diversiteettiä, tasa-arvoa ja inkluusiota, mutta se ei ilmeisestikään riitä Riekkisen revisionistiselle uskonnolle. Viittaahan ilmaisu ”saatava kunniaan” nykytilan olennaiseen puutteellisuuteen. 

Lähes kaikki kristilliset suunnat käyttävät vesikastetta initiaatioriittinä ja liittymisaktina kristilliseen seurakuntaan. Sitä voidaan pitää yhtenä klassisen kristinuskon määrittäjänä. Käytänkin sitä tarkastelupisteenä kristillisen teologian tasa-arvoluonteen hahmottamisessa. Paavali kirjoitti kasteesta galatalaisille seuraavasti (Gal. 3:28):

Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. 

Kasteessa, kristillisen seurakunnan inkluusiossa eli ”sisäänsulkemisessa” ei ole etnisiä identiteettejä (juutalaiset – kreikkalaiset), ei yhteiskunnallista luokka-asemaa (orjat – vapaat) eikä eri lailla arvotettuja sukupuolia (miehet – naiset). Apostolien teot kertoo myös osuvasti, niin ikään kasteeseen liittyen, ”diversiteetistä ja inkluusiosta”, kun Jerusalemin seurakunnan diakoni Filippus kastaa etiopialaisen kuningatar Kandaken eunukkivirkailijan. Uskonnollinen musta eunukki olisi saanut kohtuu lukemat Tampereen kaupungin kohutussa empatiapisteytystaulukoissakin! 

Millä muotoa DEI jää toteutumatta tai ”ei ole kunniassa” Suomen ev.lut. kirkossa tai muissa kristillisissä kirkoissa? Näin ulkoapäin katsottuna täydellinen inkluusio vaikuttaa puutteelliselta lähinnä muutaman herätysliikkeen lähetyskolehtien kohdalla. Oletan kuitenkin, että Riekkinen ei valvo öitänsä Kansanlähetyksen lähetysprojektien rahoitusvajeiden vuoksi. Jopa kristillisyyden pari astetta ärhäkämmässä tyylilajissa eli suomalaisessa helluntailaisuudessa, ”punaisessa pietismissä”, on ainakin tämän oman kotisynagogani kohdalla diversiteetit, tasa-arvot ja inkluusiot mielestäni siinä määrin kohdallaan, mitä ne nyt ihmisistä koostuvassa (ja minuakin jäsenenään sietävässä) komppaniassa voivat olla. On lihavaa ja laihaa, sivaria ja sissiä, heteroa ja homoa, muukalaisia monilta mantereilta ja kansaa niin Kiikasta, Karkusta kuin Keikyästäkin. Kimbleä pelataan Kimblen säännöillä mutta kaikki saavat pelata. Pointtini on se, että pitäisi löytää ne ”erot”, joka Riekkisen mielestä kristilliseltä kirkolta puuttuu DEI-ideaalin saavuttamisessa ja sen jälkeen arvioida, johtuvatko nämä erot yhteisöjen eksistentiaalisesta ideologiasta vai yhteisöllisistä kyynärpäätaklauksista. 

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (La giustizia sociale) käsitteen alkuperä liitetään usein italialaiseen jesuiittaan Luigi Taparelliin (1793–1862). Hän loi paradigman, jossa yhteiskunta nähdään monoliitin sijasta erilaisina ryhminä. Taparellin ajattelu oli vahvasti taustalla, kun paavi Leo XIII kirjoitti vuonna 1891 avoimen kirjeen katolisille piispoille. Kyseisessä kirjeessä (Rerum novarum) painotettiin työläisten oikeuksia ja sijoituttiin yhteiskuntafilosofisesti rajoittamattoman markkinatalouden ja sosialistisen valtio-ohjausmallin väliin. Evankelikaalisen protestantismin puolelta en malta olla nostamatta esille perin kiehtovaa hahmoa, Sir Anthony Ashley-Cooperia (1801–1885), jota on nimitetty yhdeksi historian suurimmaksi poliittiseksi hyväntekijäksi. Hän vastusti raivokkaasti lapsityövoimaa, sai aikaan uudistuksia mielenterveyshoidoissa, köyhien lasten kouluttamisessa, työaikojen rajoituksissa jne. Kaikki tämä konservatiivipuolue Toryn aatelisena kansanedustajana. (Georgina Battiscombe, Shaftesbury: A Biography of the Seventh Earl, 1801–1885). Kun ekumeeniskirkkohistoriallisessa hengessä meditoin Taparellia, Lord Ashleyta ja oman kotiseurakuntani väsymättömiä kristillisen filantropian erikoisjoukkoja, pohdin, eikö tämä jo suurin piirtein riitä? 

Kun DEI-ajattelu viedään edellä esitettyä pidemmälle, sekoilemisen riskikerroin kasvaa jyrkästii. Käsittelen seuraavaksi DEI-ajattelun ongelmia kolmella eri tasolla: mielenterveys, tiede ja kansantalous. Teoreettisena perusrunkona nojaan kognitiivisen psykoterapian osalta tietysti alan tutkimuskirjallisuuteen, tieteen osalta itseeni ja kansantalouden kohdalla melko vahvasti James Lindsayn kirjoihin ja luentoihin samoin kuin yhdysvaltalaisen ekonomisti Thomas Sowellin ajatteluun.

DEI ja mielenterveys

DEI-ajattelu johtaa toimintamalleihin, jotka ovat kognitiivisen käyttäytymisterapian prinsiippien vastaisia. Tämän oivaltavan näkökulman nostavat esille Jonathan Haidt ja Greg Lukianoff tunnetussa kirjassaan Cuddling of the American Mind. Kyseisessä terapiamuodossa siedätyshoito on tärkeää ja triggeröivistä asioista pyritään saamaan ahdistava terä pois järkeilemällä. DEI-poliittinen ”woke” tuottaa päinvastaista. Puheet tiedostamattomasta rasismista, mikroaggressioista, näkymättömistä sortorakenteista ja loputtomat ohituskaistat loukkaantumiseen tai uhriutumiseen manaavat katkeruutta esille lähes tyhjästä. Monella tapaa stoalaisesta filosofiasta (Epiktetos, Seneca, Marcus Aurelius) ammentava kognitiivisen terapian ajattelutapa kiteytyy osuvasti Aureliuksen kuuluisassa sananlaskussa: ”τὰ ἐκτὸς οὐ ταράττει, ἀλλὰ τὰ περὶ αὐτῶν δόγματα // ulkoiset asiat eivät järkytä vaan niiden tulkinta.”

Sukeltamatta nyt syvemmälle aiheeseen totean pohtivaan äänensävyyn, että tutkimuksissa radikaalivasemmiston edustajien mielenterveys vaikuttaa olevan uhattuna. (Ks. esim. Hu, M.; Kirkegaard, E. Left-Wing Ideology, Mental Health and Body Modifications. Journal of Open Inquiry in Behavioral Sciences. 2026, Vol 5(1)). Lienee paikallaan korostaa, että en siis pilkkaa näitä vasemmistoradikaaleja hulluiksi vaan pohdin, josko tuo DEI-ideologian kanssa painiminen vain syventää mielenterveysongelmia, ahdistusta ja masennusta. Se olisi siis eräänlaista kognitiivista antiterapiaa. Toinen korostettava asia on se, että tässä tuo vasemmistolainen ideologia ei liity perinteiseen työväenpuolueen ajamaan sosiaalidemokraattiseen yhteiskuntamalliin. 

Tein vuosia nuorisotyötä ja tutustuin verrattain läheltä ”teinityttöjen tuskaan”. Syömishäiriöt, viiltely, saatananpalvonta, seksuaalinen hyväksikäyttö, itsentuntoromahtelu, dysforiat, väärät ja oikeat lääkitykset ja niin edelleen kuuluivat osana synkkään kokonaisuuteen. Se, että näitä lapsia villitään steroidi-ideologisilla uusidentiteettiehdotuksilla, kuten loputtomalla sukupuoli-identiteettien kirjolla, on hämmentävä yhdistelmä tyhmyyttä ja pahuutta. 

DEI ja sekava tiede

James Lindsay on tutkinut DEI:tä varsin perusteellisesti ja muun muassa kirjoittanut aiheesta yhdessä Helen Pluckrosen kanssa kirjan The Cynical Theories. Samoin kriittistä rotuteoriaa analysoivan Race Marxism teoksen. Kirjassa hän juontaa näitä DEI-henkisiä teorioita niin kutsutusta kriittisestä teoriasta, josta siis kumpuavat intersektionalismit ja systeemiset rasismit. Lindsay on verrannut erilaisia ismejä biologisiin lajijaotteluihin. Marxilaisuus on ikään kuin genus ja kriittinen rotuteoria (tai intersektionalistinen feminismi) tämän genuksen lajeja.

Lindsay ja Pluckrose tunnettaan heidän yhdessä Peter Poghossianin kanssa kirjoittamistaan sekopääartikkeleista, joita he saivat ”tieteellisiin” julkaisuihin. Toisin sanoen vertaisarviointiprosessi päästi läpi näitä sarkastisella huumorilla tehtyjä kyhäelmiä. Heidän tarkoituksenaan oli osoittaa, että ”woketieteiden” puitteissa julkaistaan mitä sattuu. Tämä kiistelty ”Grievance Study Affair” onkin herättänyt vilkasta tieteenfilosofista keskustelua woketieteiden erityisistä haasteista. En ihan varauksetta yhdy kaikkeen laadullisen sosiologisen tutkimuksen ilkkumiseen ja pilkkaamiseen. Tässä tutkimusparadigmassa on paljon järkeä. Olen opiskellut viime vuosituhannella sosiologiaa sivuaineena, ja heti ensimmäisellä kurssilla feministiprofessori Anne Kovalainen tykitti mielestäni erinomaisen kurssin hyvällä tieteellisellä laadulla. Ongelmallista on kuitenkin aktivismin häikäilemätön uittaminen tieteen kaapuun, mitä ”woketieteilyssä” tuntuu laaja-alaisesti tapahtuvan.

Vasemmistoliiton kansanedustaja dosentti Veronika Honkasalo määrittelee väitöskirjassaan tällaista aktivismitiedettä ja toteaa: ”…tavoitteenani on tehdä näkyväksi valtarakenteita ja myös purkaa niitä tutkimuksenteon kautta sekä kenttätilanteissa, kirjoittaessa ja tutkimustani esitellessä.” Tämä liittyy hänellä epistemologisesti ”emansipatoriseen tiedonintressiin”. Analogiana voisimme pohtia, miten suhtautuisimme käräjäoikeuden tuomariin, joka ilmoittaisi arvioivansa puolustuksen ja syyttäjän todisteita ”emansipatorisen tiedonintressin” pohjalta tavoitteenaan saada syytetty joka tapauksessa vankilaan eli siis ”purkaa hänen vapausrakenteensa” kenttä- eli oikeussalitilanteessa. No further questions, your Honor!

DEI ja (kansan)talous 

Etelä-Afrikan tasavalta on erinomainen laboratorio DEI-politiikan ansioista. Sen perustuslakia on kehuttu ”maailman progressiivisimmaksi” ja siinä kielletään syrjimisiä vaihdin sarjatuliasennossa. Toki tämän innon ymmärtää, kun ottaa huomioon apartheid-taustan. Vuoteen 1994 asti maassa eroteltiin rotuja ja buuri Johannesburgista kiitti luojaa hyvästä tuurista. Korjausliikkeet ovat kovia. Marxilaishenkisillä kansanatalousviritelmillä erilaisine laskuojineen on kuitenkin tapana päätyä aika tavalla samaan asentoon. Etelä-Afrikka alkoi siis 2000-luvulla lisäillä ”affirmative actioneita” eli equityn nimissä vähän tsempattiin uhripisteellisiä. Ensin esiteltiin Black Economic Empowerment (BEE) ohjelma ja sitten sitä hiottiin laaja-alaisemmaksi käynnistämällä Broad-Based Black Economic Empowerement (BBBEE). Kyseessä oli ”sitä parempaa rasismia” eli esimerkiksi osakeyhtiöitä pisteytetään sen mukaan, paljonko omistajissa ja johdossa on mustia. Mustista naisista vielä paremmat pisteet. Apartheid-ajan rasistiset vääryydet siis korvattiin uudella apartheidkuperkeikalla. DEI-politiikka edellyttää vääjäämättä meritokratian eli ansioperusteisen hierarkian purkamista väkivalloin. Tällainen positiivinen syrjintä (affirmative action) sai muuten ilmeisesti alun alkaen arojen tuulia purjeisiinsa, missäpä muualla kuin Isä Aurinkoisen eli Josif Stalinin luotsaamassa Neuvostoliitossa vuonna 1929! Työläislapsia ”affirmattiin” Выдвиженчество:lla ohi toimihenkilöperheiden lapsien. 

Käytännössä DEI-utopia ei kuitenkaan ole toiminut. Etelä-Afrikan työttömyysluvut ovat päätä huimaavia. Viimeksi tarkastamani virallinen luku oli 32,7 % ja kun otetaan huomioon arvio kokonaan työnhakujärjestelmän ulkopuolelle tipahtaneista, luku nousee yli 40 prosenttiin.. DEI-poliittinen BBBEE-sekoilu on ajanut ammattitaitoista ja osaavaa valkoista väestöä ulkomaille ja tietysti mustia siinä vanavedessä.  Kuten orwellilaisella eläinfarmilla niin Etelä-Afrikassakin on syntynyt ”tasarvoisempien” eliitti. Johtavan puolueen ANC:n eliitti on rohmunnut megaluokan korruptiona itselleen tähtitieteellisiä summia, ja maassa on yli 2 miljoonaa yksityistä turvamiestä, mikä kuvaa kaoottista turvallisuustilannetta.

Olen sadanpäämiehenä kansainvälisessä yrityksessä, jossa on vuosien varrella työskennellyt kymmeniä eri kansallisuuksia. Uskon värisokeaan meritokratiaan, jossa tehtäviin palkataan osaavimmat tarjolla olevat ihmiset. Sukupuoli, rotu ja musiikkimaku ovat yhdentekeviä. Työntekijöiden seksuaalisista taipumuksista tai taipumattomuuksista en tiedä enkä ole erityisen kiinnostunut. Tässä sirkuksessamme on esimerkiksi liikuntavammainen, romanimies ja salaa Eurooppaan ryöminyt pakolaispoika, jotka ovat arvostettuja huipputyöntekijöitä ja asemissaan ilman ensimmäistäkään empatiapistettä, vähemmistöbonusta tai sensitiivisyysvalmennusta. Eikä kysymys ole siitä, että olisimme mikään pyhimysten ikoniparaati ja ylimaallinen laupeutemme loisi diversiteettiä ja inkluusiota. Samaa verenhimoisten kädellisten joukkoa ollaan kuin muukin ihmiskunta. Värisokea meritokratia tuottaa kuitenkin varsin laajaa diversiteettiä. 

DEI – Vapauta sisäinen Hellbergisi  

Kuulin melko villiltä vaikuttavan salaliittoteorian, jossa monien konspiraatiokyhäelmien tavoin on kuitenkin tiettyä kiinnostavaa pohjatotuutta. Sen mukaan CIA kehitti, tuki ja edisti tiiviisti ns. wokeagendaa hajottaakseen yhtenäisen talouspohjaisen työväenliikkeen. Sen sijaan, että köyhät yhdistäisivät voimansa rikasta eliittiä vastaan, köyhien rintama sirpaloitiin ideologisella divide et impera -periaatteella (hajota ja hallitse). Keskittyminen rotu- ja vähemmistösortoihin ja kateusperusteiseen affirmative action -aktivismiin piti rintamat hajanaisina. 

Täällä pohjantähden alla -trilogia kuvaa erinomaisesti poliittista psykologiaa. Hellberg edustaa kyynistä ja verenhimoista vallankumoushurmosta. Räätäli Halme haaveilee ylevän eettisestä sosialistisesta utopiasta, jota yläkerran kirjastohuoneeni hyllyllä olevat Neuvostoliitto-lehden vuosikerrat sitkeästi propagoivat. Akseli Koskela on nöyryytyksen katkeroima ”uhri”, jonka vallankumouspropaganda vie mukanaan. Janne Kivivuori puolestaan järkevän ja realistisen työväenpuolueen ääni. Räätäli Halmen utopiapuheet haihtuvat realismista irrallisina satumaan tangojen loppusijoituspaikkaan. Koskelan sielusta taistelevat lopulta Hellbergin tuhovoima ja Kivivuoren laillisuusperusteinen sosiaalidemokratia. Woke, DEI ja sen sisarviritykset sopivat hellbergiläis-trotskylaisen loputtoman vallankumouksen myllyyn erinomaisesti. Ratsastaminen katkeruudella, uhriasemalla ja koston suloisuudella lumoaa sille pikkusormen antanutta. Hellbergien ja äärioikeistoradikaali Ilmari Salpakarien irti päästäminen ei johda kuin sekoiluun ja verilöylyihin.

PALLOTONTA FUTISTA & JEESUKSEN JUMALUUS

Kovin kattavasti en skannaillut sitä, miten kirkollinen lehdistö reagoi Riekkisen teesistöön. Nopea somepainotteinen tuntuma on se, että dragartisti Tuhma tamma Paavalin kirkossa herätti mittavammin tunteita kuin vanhan piispan teologispoliittinen ”strip-teesi-esitys”. Teologisesti ja yleiseettisesti mittavasti ongelmallisempi on kuitenkin emerituspiispa Riekkisen hyökkäys kristillisen kirkon perususkomusta: Jeesuksen jumaluutta vastaan. Hän tekee sen tietynlaisella de facto -taktiikalla. Ensin todetaan, että uskontunnustukset ovat vaihdelleet ja eläneet ja sitten groundandpoundataan teesi maaliin toteamalla, ettei Jeesus Nasaretilainen suinkaan luullut tai väittänyt olevansa Jumala. Jotta kuulijan tai lukijan ajatus ei liikahda Jeesus-tutkijoiden pohdintaan Jeesuksen itseymmärryksen ja juutalaisen teologian nyansseista, Riekkinen painottaa, että Jeesus oli herätysliikejohtaja.

Kotimaa kirjoittaa:

Juutalaisille riitti uskontunnustukseksi yksinkertainen Šema Israel: Kuule Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Varhaisimpien kristittyjenkin uskontunnustus oli lyhyt ja ytimekäs: Jeesus on Herra!

WILLE RIEKKISEN mukaan nykykristittyjen pitäisi uskaltaa ajatella moni asia uusiksi. Ensimmäinen asia on sitoutuminen Raamattuun ja sen arvovaltaan. Riekkisen mielestä fundamentalistinen raamatuntulkinta on korvattava metaforisella ja ortodoksia polydoksialla, jossa sama usko voidaan ilmaista monella tavalla.

– Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana, vaan hän oli juutalainen herätysliikejohtaja, Riekkinen sanoi.

Hän perusteli ajatustaan muun muassa Markuksen evankeliumin kohdalla, jossa Jeesus sanoi: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala yksin.” Riekkinen viittasi myös teologi Paul Tillichiin, jonka mukaan Jeesusta ei saisi palvoa yliluonnollisena olentona.

Reagoin tähän kaksiosaisesti. Ensin sekulaarin liberaalidemokratian kannattajana ja sitten eksegeettinä. 

On kiistaton fakta, että suurin osa jalkapallossa aiheutuvista loukkaantumisista, kolhuista, suoranaisista nyrkkitappeluista ja aggressiivisuudesta nivoutuu palloon. Sitä tavoitellaan, siitä kiistellään ja sen ympärillä riehutaan. Jalkapallokenttä olisikin turvallisempi tila, jos nykyjalkapalloilijat uskaltaisivat ajatella monta asiaa uusiksi. Ensimmäinen asia on pallo. Pallo pitäisi korvata subjektiivisella palloprojisaatiolla, jossa jokainen mukana olija saisi visioida palloja ihan niin paljon kuin haluaa ja mihin haluaa. Kaikilla olisi edelleen kirkkaat paidat ja he koikkelehtisivat kentällä ilman vihaa, pelkoa ja aggressiota. Täynnä diversitya, equitya ja inclusionia. 

Riekkisen esittämä kristinusko ilman Kristusta on kuin jalkapallo ilman palloa. Hänelle Jeesus Nasaretilainen oli jonkinlainen kebabmyyjän näköinen paavoruotsalainen, joka ei pitänyt itseään Jumalana. Riekkisen revisionistisen uskomuskokonaisuuden yhteys kristinuskoon on kuin Cheerleader-tanssin suhde jalkapalloon. Kentällä hypitään kivasti ja huiskutellaan, mutta millään järjellisellä googletuksella siitä ei saada jalkapalloa. Liioittelenko? Riekkinen a) relativisoi uskontunnustusten syntyhistorian (horjutus), b) kiistää Jeesuksen pitäneen itseään Jumalana ja vahvistaa tätä vastakohtamäärittelyllä toteamalla tämän olleen juutalainen herätysliikejohtaja (harhautus), (c) tarjoaa oman versionsa apostolisesta uskontunnustuksesta (heitto). 

Liberaalidemokraattina kannatan ja tuen suuresti uskonnonvapautta ja Riekkisen oikeutta perustaa oma uskonnollinen yhdyskunta. Kuten olen jo edelle todennut, eettisesti ajatellen olisikin reilua ja selkärankaista, että Riekkinen laittaisi oman temppelin pystyyn eikä esiintyisi luterilaisen piispan asussa. Jos edesmenneen anglikaanipappi John Spongin tavoin Riekkisellä on pöytälaatikossa mullistavan elinvoimainen uskontoviritys, niin ei muuta kuin hammassuojat suuhun ja häkkiin! Stoalaiskiikkalainen äitini iskosti mieleeni haavoja ja ruhjeita paikkaillessaan kansanviisauden: ”Onko pakko tupata joka paikkaan?” Jos pallo ahdistaa, ei pidä tupata HJK:n tai Pallo-Iirojen treeneihin vaan etsiä kansanopiston kausikalenterista rivitanssia tai saunajoogaa. Jos Kristus ja kolminaisuusoppi tökkii, ei pidä tupata evankelisluterilaiseen kirkkoon. Oma temppeli vain pystyyn! 

Pieni ajatuksellinen sivupolku. Se, että Riekkinen viittaa teologi Paul Tillichiin, nostaa mieleeni freudilaisia mielleyhtymiä revisionistisen ideologian sävellajissa. Avoimessa suhteessa toisen vaimonsa Hannahin kanssa eläneen sosialistiteologi Tillichin mukaan siis Jeesusta ei saanut palvoa yliluonnollisena olentona. Ensin horjutetaan teologista indikatiivia (miten jokin asia on) ja sitten eettistä imperatiivia (miksi tuon asian tähden pitäisi toimia tietyllä tavalla).

JESUS THE HERÄTYSLIIKEJOHTAJA?

Historian Jeesukselle tungetaan usein ideologisia kuolaimia suuhun ja lastataan poliittista agendaa selkään. Kuten piispa Jolkkonen osuvasti kirjassaan Nasaretin mestarin tarina kiteyttää: 

Historian suurille hahmoille on tyypillistä, että jälkipolvet yrittävät varastaa heidät, alistaa heidät vetämään oman aikansa ideologisia vankkureita. Tämä koskee myös ja varsinkin Jeesusta. Natseille hän on arjalainen, hipeille pyhää huolettomuutta julistava pitkätukka, kasvissyöjille esivegaani ja marxilaisille vallankumouksellinen.  

Kiinnostavaa on se, että evankeliumien kuvaama ”osittaishistoriallinen” Jeesus pystytetään tässäkin apologeettiseksi argumentiksi revisionistiselle uskonnolle. Historian Jeesuksella on siis sitkeästi uskonnollista merkitystä. Rekonstruktio hänestä näyttää olevan ainakin jossakin määrin auktoritatiivinen, koska Jeesuksen oletettu ei-oleminen ja ei-tekeminen ohjaavat revisionistisen uskonnon ei-kristologian rakentamista. Uskon Kristuksien askarteleminen kuuluu luonnollisesti uskonnonvapauteen eikä tieteelliset selitysvoimat sitä horjuta. 

Historian Jeesus -tutkijana olen Riekkisen hypoteesista eri mieltä enkä katso sen selittävän historiallista todistusaineistoa tyydyttävästi. Samalla totean painokkaasti, että akateemisella foorumilla tällaisen hypoteesin esittäminen on täysin oikeutettua ja perusteltua. Vaihdan siis tässä kohtaa sävellajia – en pidä millään muotoa selkärangattomana tai epäeettisenä esittää tällaisia hypoteeseja. Kerron seuraavaksi lyhyesti, miksi näen asian toisin. 

1.  Paavali vainosi ”anivarhaiskristillistä seurakuntaa” ja kääntyi 30-luvun alkupuolella kristityksi. Kirjeensä hän kirjoitti vuosien 48–63 välillä (riippuen hieman siitä, mitä hänen nimellään kulkevista kirjeistä katsotaan aitoperäisiksi eli Paavalin kirjoittamiksi). Tähän aikaan satoja live-Jeesuksen seuraajia oli edelleen hengissä ja mukana seurakuntien verkostossa. Paavali kertoo tavanneensa Jeesuksen veljen Jaakobin, johtavan opetuslapsen Pietarin ja hän myös yhtyy varhaisekumeeniseen uskontunnustukseen (1. Kor. 15:3–8) todeten, että ”näin me kaikki olemme uskoneet”. Samassa yhteydessä viitataan ”niihin kahteentoista” eli Jeesuksen opetuslapsiin, apostoleihin. Mikäli Paavali olisi edustanut selvästi eri käsitystä Jeesuksesta kristologisessa mielessä, olisi oletettavaa, että näkemys olisi törmännyt todennettavasti Jeesuksen kanssa eläneiden apostolien näkemysten kanssa. 
2. Paavali ei missään kiistele korkeasta kristologiasta toisten kristillisten johtajien kanssa. Tämä tuskin johtui siitä, että hän olisi peitellyt tai häivytellyt erimielisyyksiä aiheesta, jos sellaisia olisi ollut. Hän ei nimittäin peittele riitelyään Pietarin (Keefas) kanssa. Kyseinen riita tai episodi johtui siitä, että Pietari oli ”tekopyhäillyt” yhteisestä linjasta jakaa ateriayhteys pakanakristittyjen kanssa (Gal. 2). Tämä on muuten tutkimushistorian kannalta tärkeä asia tiedostaa: Paavali ja Pietari eivät riidelleet siksi, että heillä olisi erilainen oppi ja ajattelu, vaan nimenomaan päinvastaisesta syystä. Pietari oli Paavalin mielestä livennyt heidän yhteisestä käsityksestään. Paavali myös vyöryttää retorista sulkutulta esimerkiksi ympärileikkausta edelleen edellyttäviä juutalaiskristittyjä opettajia vastaan. Kristologiasta ei kuitenkaan heidänkään kohdallansa taistella. 
3. Paavalilla oli erittäin korkea kristologia. Toisin sanoen Jeesus Kristus oli hänen teologisessa maailmassaan Jumala. Tätä ei muuta se, että hän näkee ainakin joiltakin osin Jeesuksen subordinatiivisessa suhteessa Isä Jumalaan (Poika on Isälle alisteinen). Paavali ei myöskään liene pohjia myöten spekuloinut ja hionut kristologiansa ja teologiansa nyansseja niin, että kirjeet muodostaisivat Apostolisen uskontunnustuksen kuin IKEA:n muoviin pakatut levyt kirjahyllyn. Paavali kuitenkin soveltaa kolminaisuuskieltä kahdessakin kohtaa (1. Kor. 12:4–6, 2. Kor. 13:13) ja lainaa varhaiskristillistä kenosis-hymniä filippiläiskirjeessä (2:6–11), jossa tullaan varsin lähelle Johanneksen evankeliumin kristologiaa. Kolminaisuuskielen osalta myös Matteuksen evankeliumi voidaan liittää tähän korkeakristologiseen liigaan.
4.  Riekkinen lainaa esityksessään juutalaisten uskontunnustusta Šemaa. Hän myös toteaa, että varhaiskristittyjen uskontunnustus oli ytimekäs: Jeesus on Herra. Kotimaan artikkelista ei kuitenkaan käy ilmi, mainitseeko Riekkinen tämän varhaiskristillisen uskontunnustuksen nimenomaan sijoittavan Jeesuksen Šeman sisään. Seikka käy ilmi Paavalin eksplisiittisestä ilmaisusta (1. Kor. 8:6).  Paavo Väyrysen tavoin lainaan itseäni ja nappaan pienen katkelman tuoreesta kirjastani.

Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttolaisille nähdään, miten hän sijoittaa Jeesuksen juutalaisten yksijumalaisuutta painottavan uskontunnustuksen kieleen. Tuo uskontunnustus kuuluu seuraavasti (5. Moos. 6:4): ”Kuule Israel, herra meidän Jumalamme, Jumala on yksi.” Kreikankielisessä Septuagintassa kohta kuuluu translitteroituna: Akoue, Israēl kyrios ho theos hēmōn kyrios heis estin. Korinttolaisille Paavali kirjoittaa kankeasti mutta tarkasti käännettynä: “Mutta meille on yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja me häneen, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on ja me hänen kauttaan.” Kreikaksi translitteroituna: all’ hēmin heis theos ho patēr ex hou ta panta kai hēmeis eis auton, kai heis kyrios Iēsous Christos di’ hou ta panta kai hēmeis di’ autou. Parina on heis theos (yksi Jumala, isä) ja heis kyrios (yksi Herra Jeesus Kristus). Tässä on runollinen paralleeli. Jumalasta todetaan ”josta kaikki on (ex hou ta panta)” ja rinnasteisesti Jeesuksesta eli Herrasta todetaan ”jonka kautta kaikki on (di’ hou ta panta)”. Toinen osa näitä lauseita on vastinpari, jossa vaihdetaan vain prepositiota. Jumalasta todetaan ”ja me häneen (kai hēmeis eis auton)” ja rinnasteisesti Jeesuksesta ”ja me hänen kauttaan (kai hēmeis di’ autou)”. Ilmaisu heis kyrios viittaa kielimielikuvallisesti Shemaan ja Paavalin lauseen muoto vielä rinnastaa Jeesuksen Herrana Isään Jumalaan. Tällä perusteella on todeta, että Paavalilla oli varsin korkea, enemmän tai vähemmän Jeesuksen Herrana Jumala-Jahveen rinnastava, korkea kristologia, käsitys Kristuksesta.

Historiantutkijan on nähdäkseni lähdettävä historian Jeesus -kuvan profiloimisessa liikkeelle tästä hämmentävästä tosiasiasta: Juutalainen fariseus Paavali yhdistää ristiinnaulitun ja väitetysti ylösnousseen galilealaisen messiashahmon Israelin Jumalaan Jahveen jopa niin intiimisti, että käyttää tästä Šeman kieltä. Se, että hän ei joudu perustelemaan tätä Jeesusta seuranneille ja kuunnelleille apostoleille, antaa ymmärtää, että kyseessä oli yhteinen varhaiskristillinen näkemys.

Miten alastomana ristiinnaulitun herätysliikejohtajan seuraajat yhtäkkiä, muutamassa viikossa tekevät tästä jumalolennon? On vaikea ajatella, että näin olisi tapahtunut ilman ”herätysliikejohtajan” omaa korkeakristologista viestintää. Käytän tätä ilmaisua, koska Jeesus Nasaretilainen näyttää rakentaneen ”brändiään” myös sanoitta: teoilla, vaikenemisilla ja tekemättä jättämisillä. 

Evankeliumien Jeesuksen kristologiasta

Riekkinen puolustaa (Kotimaan jutun mukaan) näkemystään marssittamalla häkkiin proof textejä eli hänen teoriansa puolesta puhuvia evankeliumikohtia. Esimerkkinä mainitaan kohta, jossa Jeesus toteaa: ”Miksi kutsut minua hyväksi – ei kukaan ole hyvä” (Mk 10:18). Riekkinen siis katsoo tämän kohtauksen kautta oletettujen toimitus- ja muokkauskerrosten läpi historian Jeesuksen elämään.

Jos joku ”änkyrä” esittää vastatodisteeksi vaikkapa Johanneksen evankeliumin kohdan, jossa Jeesus sanoo: ”Minä ja Isä olemme yhtä”, Riekkinen voi kiistää Johanneksen Jeesuksen lausahduksen historiallisuuden ja tarttua Markukseen ”alkuperäisempänä”. Pelin säännöt menevät siis niin, että vaikka kanonisissa evankeliumeissa (ne neljä) on yllin kyllin Jeesuksen suulla lausuttuja korkeakristologisia ilmauksia, ne voidaan hylätä epäaitoina, myöhempinä keksintöinä. Tähän liittyy muutama metodologinen linjaus, jotka lyhyesti esittelen. 

Kristologinen evoluutio on karkeasti kuvattuna ajatus, jonka mukaan Jeesus oli ensin herätysliikejohtaja tai pelkkä profeetta. Sitten häneen alettiin liittää yhä korkeampia ja korkeampia epiteettejä eli nimityksiä. Kehitys saavutti huippunsa Johanneksen evankeliumissa, joka tämän teorian puitteissa yleensä ajoitetaan ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteeseen. Kyseisessä ajattelussa piilee kuitenkin ilmeinen kehäpäättelyn vaara. Johanneksen evankeliumin ajoittamisen yhtenä keskeisenä argumenttina käytetään siinä olevaa korkeaa kristologiaa (Jeesus = Jumala). Eli kristologinen evoluutio on totta, koska myöhäisemmässä evankeliumissa kristologia on korkeaa – ja tiedämme sen olevan myöhäinen evankeliumi, koska siinä on korkeaa kristologiaa. Samaa on käytetty Matteuksen evankeliumien ajoituksessa. Edellä esittelemäni Paavalin korkea kristologia kuitenkin osoittaa tämän kristologisen evoluutiokäsityksen perin ongelmalliseksi. 

Deduktiivinen malli on sellainen, jossa ensin tehdään perusoletus ja sitten aineisto tulkitaan sen puitteissa. Päätämme esimerkiksi ensin, että Jeesus oli herätysliikejohtaja ja sitten analysoimme aineiston (Jeesuksen sanat ja teot) tämän oletuksen puitteissa. Sirppinä ja vasarana käsissämme on saksalaisviritteinen muoto- ja redaktiokritiikki, joilla voimme julistella kohdat aidoiksi ja epäaidoiksi oletuksemme säilyttämiseksi. Mallilla on toki ansionsa, jos perusoletus on vahvasti (lähes kiistatta) perusteltu. Esimerkiksi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen käyttäminen deduktiivisesti aineiston tulkinnassa on perusteltua. Kokonaisuudessa on oltava elementtejä, jotka selittävät sen, että Jeesus ristiinnaulittiin. Tämäkään ei kuitenkaan sovellu kaikkeen. Onhan loogista olettaa, että Jeesus sanoi ja teki paljon myös sellaista, joka ei aiheuttanut murhanhimoista mielipahaa. Erityistä huomiota akatemiassa on kiinnitetty siihen, etteivät deduktiiviset lähtökohdat nousisi kirkon tai kirkkojen tunnustuksista. Tieteenhän tulee olla vapaata? Vähemmälle huomiolle onkin sitten jäänyt se, että ”ei-niin-kuin-kirkko-opettaa” tai ”ei-niin-kuin-Simojoen-Pekka-laulaa” ovat yhtä ongelmallisia lähtökohtia deduktiiviselle päättelylle.

Vastakohtana on induktiivinen malli, jossa tarkastellaan koko aineistoa ja pyritään sieltä johtamaan yhteisiä nimittäjiä, luokituksia ja metatason linjauksia. On otettava huomioon evankelistojen eli kirjoittajien tyylit, painotukset ja toimitukselliset (redaktiiviset) ratkaisut. Eri kohtiin sovelletaan aitouskriteerejä ja epäaitouskriteerejä samalla tiedostaen myös muistipsykologiset ja -sosiologiset tekijät. Teen seuraavaksi pienen analyysin Riekkisen esille nostamasta kohdasta, ja sen jälkeen laajennan induktiivisen periaatteen mukaisesti käsittelyaineistoa kattamaan laajemmin synoptista materiaalia. 

Opettaja hyvä

Ilmaus ”opettaja hyvä” ei ole Jumalaepiteetti (nimitys, jota käytetään Jumalasta), eikä vokatiivi eli puhuttelumuoto ἀγαθέ (hyvä) ole sinänsä ylettömän poikkeuksellinen. Esimerkiksi Matteuksen evankeliumin palvelijavertauksessa (25:21, 23) kuningas puhuttelee orjaa/palvelijaa samalla ”hyvä-termillä” δοῦλε ἀγαθὲ – sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Tämä viittaa siihen, että kysymyksessä on jokin monimerkityksellisempi diskurssi. Kysyykö Jeesus ironisesti mieheltä, että ”pidätkö minua siis Jumalana?” Koska tuo vokatiivimuodon ἀγαθέ käyttö sinällään ei ole synonyymi sanan Jumala kanssa, jokin tämän tyylinen tulkinta vaikuttaisi mielekkäämmältä. Miksi ihmeessä Jeesus kääntää kunnioittavan mutta kuitenkin melko yleisen puhuttelumuodon yhtäkkiä teologiseksi? 

Toisaalta kohdan hämmentävyys on ollut ilmeistä jo ensimmäisen vuosisadan kristillisessä liikkeessä, koska Matteuksen evankeliumin kirjoittaja (19:18) on hieman muokannut kohtaa. Matteuksen mukaan Jeesus vastaa: ”Miksi kyselet minulta hyvästä?” Samalla kuitenkin Matteuksen Jeesuskin toteaa ”εἷς ἐστιν ὁ ἀγαθός // yksi on hyvä” selvästi viitaten Jahveen. Myös Matteuksen kohdassa on ilmeistä, että Jeesus puhuu tässä Jumalasta hyvänä, ei itsestään. Matteuksen evankeliumin kirjoittajakin on siis elänyt jännitteisen inkarnaatioajatuksen kanssa. Yhtäältä Jeesus on ihminen ja ei-Jahve, toisaalta hän on kolmiyhteisen Jumalan yksi persoona. Matteuksen Jeesus nimittäin kutsuu itseään toisaalla hyväksi (20:15: ”ἐγὼ ἀγαθός εἰμι/minä olen hyvä”) ja antaa kolminaisuusmuotoisen lähetyskäskyn osoittaen evankelistan vaalineen käsitystä Jeesuksen jumaluudesta (28:19).

Koska juutalaiskristitty Matteuksen evankeliumin kirjoittaja ensimmäisellä vuosisadalla on pystynyt samanaikaisesti pitämään Jeesusta Jumalana (osana kolmiyhteistä Jumalaa) ja toisaalta tallettamaan ”yksi-on-hyvä-ilmauksen”, näemme, että näitä ei automaattisesti pidetty poissulkevina seikkoina. Näin ollen ei Markuksen evankeliumin kohdastakaan voida mitenkään suorilta tehdä päätelmää, että Jeesus kieltää oman jumaluutensa. Juutalainen Jeesus saattoi siis hyvinkin myös itse painia tämän jännitteisen identiteettikysymyksen kanssa. 

On olennaista huomata, että rikas nuori mies ei lähesty Jeesusta todeten: ”kuules Jumala, mitä minun pitäisi tehdä…” vaan ”hyvä rabbi, mitä minun pitäisi tehdä…”. Eikä Jeesus vastaa: ”En minä ole Jumala.” Kun Jeesuksen kohtaamisia ihmisten kanssa tarkastellaan laajana aineistona (indikatiivinen tutkimusmalli), voidaan havaita hänen jatkuvasti kääntäneen ja haastaneen ihmisten odotukset kohtaamisesta ja hänen vastauksestaan ylösalaisin. Näin Jeesus tarttuu sanaan hyvä ja juontaa siitä keskustelun omille erityisraiteilleen. 

Synoptinen kryptokristologia

Induktiivisella metodilla kerätään synoptisesta aineistosta (Matteus, Markus, Luukas-Ap.t. ja Q) Jeesuksen itseään käsitteleviä väittämiä, vihjeitä ja viittauksia. Näistä yritetään sitten muodostaa jonkinlainen kokonaisteoria. Kryptokristologialla tarkoitetaan sitä, että Jeesus Nasaretilainen ei kulkenut ”Minä olen Jahve -kyltin” kanssa pitkin Galileaa tai resitoinut apostolista uskontunnustusta Jerusalemin kujilla. Sen sijaan hän rakensi ”brändinsä” useilla, poikkeuksellista Jahven edustusta ilmentävillä sanonnoilla ja teoilla. Nostan esille muutaman esimerkin tästä (korkeasta) kryptokristologiasta. Toisin termein tätä voidaan jäsentää Messias-teemalla, jossa Messias mieltää poikkeuksellisella tavalla olevansa olemuksellisesti inkarnoitunut Jumala. Herätysliikejohtaja on eri suuri ja eri asema kuin messias. Oli käsitys messiaasta sitten teologisesti korkea tai ”vähän virkeämmin voideltu kuningas”. 

• Viinitarhavertaus. Kaikissa synoptisissa evankeliumeissa Jeesus kertoo viinitarhavertauksen. Markuksen evankeliumissa (12:6) omistaja lähettää ensin palvelijoita ja lopulta ”oman rakkaan poikansa”. Vaatisi melkoista akrobatiaa tulkita tätä muuta kuin niin, että Jeesus identifioituu tuohon ”rakkaaseen poikaan” ja erottautuu profeetoista (aiemmin lähetetyt palvelijat). Herätysliikejohtajahypoteesi ei oikein istu kohtaan. 
•  Markuksen evankeliumien 13. luvussa (13:32) Jeesus sanoo: ”Mutta siitä päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä.” Jälleen Poika on oma merkittävä erilliskategoriansa. Olisi vaikea kuvitella tätä vaikkapa muodossa: ”Eivät enkelit taivaassa, ei myöskään kaltaiseni herätysliikejohtaja vaan ainoastaan Isä.” 
• Sapattikohtauksessa (Mk 2:28) Jeesus toteaa, että ”niin, että Ihmisen Poika on myös sapatin Herra”. Kun ajatellaan sapatin asemaa juutalaisessa liittoajattelussa, väittämä on radikaalin kova. Ihmisen Poika siis on sapatin ilmentämässä Jahven ja Israelin liittosopimuksessa nimenomaan Herra-osapuoli (Kyrios = Adonaj = Jahve). 
• Q-lähteessä Johannes Kastaja lähettää opetuslapsensa kysymään Jeesukselta: "Oletko sinä se, joka on tuleva, vai pitääkö meidän odottaa toista?" (Lk. 7:19 / Mt. 11:3). On vaikea tulkita tätä niin, että herätysliikejohtaja Johannes (mitä tämä eittämättä oli) kyselisi tässä Jeesuksesta kuin Laestadius Raattamaasta. Kyseessä on poikkeuksellisella tavalla Jahven messiaan ilmestyminen Israelin keskelle. Jeesuksen vastaus (Mt 11:4–6) ilmentää osuvasti kryptokristologiaa ja on tyylilajiltaan ”yhdistä-pisteet-viivoilla” -tyyppinen: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: sokeat saavat näkönsä, ja rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, ja kuurot kuulevat, ja kuolleet herätetään, ja köyhille julistetaan evankeliumia. Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun." Amerikankielinen ilmaus ”talk the talk or walk the walk” tavoittaa hieman Jeesuksen tapaa rakentaa messiasbrändiään.

Kun siis induktiivisesti kerätään synoptisesta aineistosta Jeesuksen kristologisia vihjauksia ja väittämiä, on kovin vaikea päätyä herätysliikejohtajahypoteesiin. On selvää, että muoto- ja redaktiokriittisellä taikasauvalla voidaan viuhtoa koko otos ”myöhemmäksi redaktioksi” tai ”hellenististen kulttien sosiolingvistisiksi jumalallistamisiksi”. Näissä selityksissä on kuitenkin merkittäviä haasteita historiantutkimuksen näkökulmasta. 1) Kohtien epäaitouden (epähistoriallisuus = joko tradentti tai evankelista on keksinyt ne) puolesta pitäisi pystyä esittämään jotakin todisteita. Deduktiivinen argumentti, jonka mukaan ”tiedän, ettei Jeesus pitänyt itseään Jumalana, joten siksi tämän täytyy olla epäaitoa)” voi toimia samanmielisten yleisötilaisuudessa, mutta tieteellisellä foorumilla on lupa odottaa vähän tukevampaa argumenttia. 2) Mitä enemmän näitä kryptokristologisia kohtia deletoidaan, sitä haastavammaksi tulee varhaiskristillisyyden alusta asti perin korkean kristologian selittäminen. 

Mikä Jeesuksen kristologiassa on lähtökohtainen ongelma? 

Olen noin kolmekymmentä vuotta myllännyt historian Jeesus -tutkimuksen kimpussa. Yksi vuodesta toiseen hämmentänyt ilmiö on se, että tietty tyylisuunta asettaa sinnikkäästi Jeesuksen käsitykselle itsestään kommunistien omaisuuskaton tapaisen maksimiasteen – ja vielä kovin matalalle. Miksi Jeesus ei olisi voinut mieltää itseään ”Jumalan ainoaksi pojaksi” ja ainutlaatuiseksi, ihmisten synnit kuolemallaan sovittavaksi messiaaksi? Ihan kognitiivisen psykologian ja historiantutkimuksen viitekehyksessä kyselen. 

Meillä on ensimmäiseltä vuosisadalta kolmen juutalaisen teologin toisistaan irrallaan kirjoittamat teokset, jossa esitetään trinitaarinen (kolminaisuusopillinen) Jahve-käsitys. Fariseus Paavali (1. Kor. 12:4–6), Matteuksen evankeliumin kirjoittaja (28:19) ja Johanneksen evankeliumin kirjoittaja(t). Jos tällainen ajattelu oli mahdollista näille juutalaisille, miksi se olisi ollut aksiomaattisesti ja kategorisesti mahdotonta juutalaiselle Jeesus Nasaretilaiselle? Luin juuri pitkän tauon jälkeen uudelleen kuuluisan Jeesus-tutkijan Albert Schweitzerin lääketieteen väitöskirjan (Die psychiatrische Beurteilung Jesu: Darstellung und Kritik, 1913), jossa hän kritisoi kolmea psykiatrista teosta, jossa Jeesukselle annetaan ”hullun paperit”. Yksi Schweitzerin kritiikin keskeisimpiä pointteja oli se, että aineisto ei riitä eikä tue tuollaisten diagnoosien tekemistä. Schweitzeriä hieman soveltaen ihmettelen, miten tuo materiaali riittää ja ”tukee” tällaista herätysliikejohtajahypoteesia. 

LOPUKSI

 Jalkapallossa on maalit ja pallo, luterilaisuudessa Kristus ja tunnustus. Pelejä ja leikkejä on muitakin ja uskontoja yllin kyllin. Pelejä ja uskontoja voi myös keksiä itse uusia ja katsoa, josko joku muukin vapaaehtoisesti niihin osallistuisi. Pallottomuusagendalla soluttautuminen FIFA:an tai antikristillisellä agendalla ujuttautuminen luterilaiseen kirkkoon sotii kuitenkin liberaalidemokraattisen yhteiskunnan periaatteita vastaan.