by Matti Kankaanniemi
Timo R. Stewart. Palestiina ja Israel – historia karttoina. Gummerus, 2025.
Karttoihin perustuva historia on hieno idea kirjalle. Kartathan kiteyttävät ajatusta ihmisen ja ihmisyhteisön suhteesta maahan. Tässä tapauksessa perin kiisteltyyn ja verellä huuhdottuun maahan. Timo R. Stewartin kirjoittama Palestiina ja Israel – historia karttoina on taitavasti ja selkeästi kirjoitettu teos. Mukava lukukokemus siis. On myös kiinnostavaa lukea tällainen pidennetty essee Stewartin tavasta jäsentää konfliktin historia. Onhan hän profiloitunut TV-esiintymisten myötä aiheen asiantuntijaksi eli vaikutus yleiseen ajatteluun on tälläkin kirjalla ja erityisesti sen taustalla olevalla ajattelutavalla oletukseni mukaan suuri. Niin sanotun valtamedian parissa Timo Stewart on suosittu tietäjä, ja samalla hänellä on paljon ”vihollisia”, tai nyt vähintään ”vihallisia”. Ainakin X:ssä ja Facebookissa kommentoivien otosten perusteella häntä syytetään jopa antisemitistiksi. Jotkut ovat leimanneet hänet (ääri)vasemmistolaiseksi mitä ilmeisimmin implikoiden ajatusta antisionismin ja radikaalivasemmiston hieman mystisestä liittoumasta.
Tavallaan tämän monella tapaa liioitellun reaktion ehkä ymmärtää, vaikka sitä ei allekirjoittaisikaan (en allekirjoita). Onhan Stewartin X-eetos melko systemaattisesti Israel-vastaista ainakin siltä osin, mitä olen sitä (aika paljon) seurannut. Pitkään olenkin odottanut, että Stewart avaisi varsinaista kokonaisajatteluaan kirjan muodossa tviittailun sijasta. Nyt hän tekee niin.
Kirjaa on reilua ja tärkeää lukea ilman yletöntä kirjoittajan taustamotivaatioiden pohdiskelua. Motiivianalyysi on siis oikeutettua vasta, jos jokin asia itse kirjassa tuntuu vinoutuneelta ja virheelliseltä. Samoin tietysti silloin, jos kirjoittaja suoraan avaa motiivimaailmojaan. Muussa tapauksessa tulee kirjan antaa puhua puolestaan. Eräs yhteinen ystävämme sanoi, että Timo on fiksu ja mukava mies. Tämä riittää taustoitukseksi. Tarkoitukseni ei ole ”murskata” tai ”debunkata” Stewartin kirjaa enkä yritä taklata häntä asiantuntijaistuimelta. Aihe kiinnostaa minua ja monia. Siksi kommentoin, ja nostan tietysti esille muutaman hienoisen epäkohdan. En kovin helposti anna kirjasta suositusta ”kannattaa lukea”, koska tiedän ihmisten lukemisresurssien ja käyttötilin katteen olevan rajallisia. Tälle kirjalle annan lukusuosituksen.
Pointti 1: Miksi ei lähdeviitteitä?
Vähän ongelmallisena kirjassa pidän lähdeviitteiden puuttumista. Olen toki itsekin kirjoittanut joskus lähdeviitteettömän kirjan kustantajan tilaamana. Simil iustus et peccatorina tässä siis möyhyän. Joskus tarjoiltu selitys, jonka mukaan suurelle yleisölle tarkoitettu teos ei kaipaa lähdeviitteitä, on mielestäni vähän kyseenalainen…ja paljon keskiaikainen. Tietyissä tilanteissa näin voi olla. Esimerkiksi silloin, kun joku aihetta kauan kolunnut tutkija julkaisee aiheesta yleistajuisen esityksen. Itse kaipaan kuitenkin historiaa käsitteleviin tietokirjoihin lähdeviitteitä käytännössä lähes aina. Tässä tapauksessa erityisesti.
Ensinnäkin kirjoittaja käsittelee hyvin kiisteltyä ja kuumaa aihetta, josta on olemassa valtava määrä tutkimusta. Lukijana minua kiinnostaa, miksi hän valitsee tietyn tulkintatavan, ja mihin hän väittämänsä perustaa. Toiseksi Stewart ei ole varsinaisesti ja tiukasti ottaen juuri tämän aiheen tutkija. Hän ei siis voi avata omaa tutkimustaan perusoletuksella, että ”voitte lukea väitöskirjastani aiheesta tarkemmin”. Tämä ei ole mikään Stewartin dissaus tai mustamaalaus. Hän on tutkinut suomalaista kristillistä sionismia ja voi varmasti siitä sanoa yhtä ja toista tällä ”oma tutkimusala” -periaatteella. Se on kuitenkin olennaisesti eri asia kuin Israel – Palestiina-konflikti. Kolmanneksi havaitsin, että kirjan loppuun on kuitenkin lisätty kirjallisuusluettelo termillä ”valikoitua kirjallisuutta”. Miksi näihin teoksiin ei voitu viitata silloin, kun niitä käytettiin argumentoinnin tukena?
Ilman lähdeviitteitä toteamuksiin tulee helposti aavistuksen autoritäärinen ja ylimielinen sävy. Kirjoittaja vain kertoo, miten asiat ovat. Kävin läpi kirjassa tarjotun valikoidun kirjallisuuden. Tunnistin paljon ihan hyviä ja relevantteja kirjoja. Luettelo ehkä kuitenkin luo hieman vinoutuneen yleiskuvan aiheen tutkimuksesta. Mukana on palestiinalaisääniä ja israelilaisia vasemmistorevisionisteja, mutta tasapainottavista ääniä en tunnistanut muita kuin Benny Morrisin (joka on hieman myyttisen ja sekavasti määrittyvähkön New Historians -liikkeen nimittäjä) ja Michael Orenin. Kirjallisuusluettelo ei siis ole tyylilajia: ”Lukekaa tästä erilaisia mielipiteitä ja muodostakaa mielipide!” Toisaalta se ei anna mitään yhtenäistä kuvaa sellaisenaankaan, koska vaikkapa Ilan Pappén ja Benny Morrisin narratiivit eroavat toisistaan ilmeisen paljon. Nillittäminen kirjallisuusluettelon rakenteesta on kuitenkin toissijaista. Pääasiallinen valitukseni on se, että siihen ei asianmukaisesti ja tarkasti viittailtu itse tekstissä.
Pointti 2: Vanha testamentti ja myytit?
Stewart kirjoittaa:
Nykyisin sekä Vanhan testamentin kirjoituksia ja kulttuureja tutkivat eksegeetit että alueen muinaisen asutuksen jäänteitä tutkivat arkeologit suhtautuvat pääsääntöisesti varsin epäillen näiden Vanhan testamentin tarinoiden historiallisuuteen. Kertomuksina ne kuitenkin kuuluvat edelleen hyvin keskeisesti niin juutalaisuuden kuin kristinuskonkin myytistöön. (s. 31)
Tekstiyhteydessä puhutaan niin sanotuista patriarkkakertomuksista (Aabraham, Iisak, Jaakob) ja Kanaanin maan valloituksesta. Toisin sanoen ”nämä tarinat” viitannevat kyseisiin kertomuksiin. En löytänyt kirjallisuusluettelosta yhtään teosta Vanhan testamentin eksegetiikkaan liittyen. Näin eksegeettinä kummastelen hieman itsevarmaa ilmausta ”pääsääntöisesti varsin epäillen” ja kysyn: ”Miten niin ja millä perusteella?” Tuoltakin osin nimittäin tutkijat jakautuvat koulukuntiin.
Åbo Akademin Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato lähestyy esimerkiksi patriarkkakertomuksia (Aabraham, Iisak, Jaakob) eri tavalla kuin tässä annetaan ymmärtää. Johdantoteoksessaan Inledning till Gamla testamentet (Åbo, 2004, s. 37) Laato käsittelee myös patriarkkakertomuksia ja kirjoittaa seuraavasti:
Många forskare betvivlar patriarkberättelsernas tillförlitlighet och betraktar dem som berättelser helt utan historisk grundval. Det finns i berättelserna ändå vissa detaljer som har föranlett en del andra forskare att ställa frågan, om inte de här berättelserna ändå är någonting annat än litterära fiktioner från den tid då Pentateuken började få sin slutgiltiga from någon gång under 600–400-talen fKr.
Aavan meren tuolla puolen taas Iain Provan, V. Philips Long ja Tremper Longman III luovat hekin varsin positiivisen käsityksen Vanhan testamentin tarinoiden historiallisesta statuksesta teoksessaan A Biblical History of Israel (2nd edition, 2015). Tarkoitukseni ei ole nyt heittäytyä argumenttipingikseen itse tuosta historiakysymyksestä, vaan lähinnä perustella kummasteluani tuon ilmauksen ”pääasiallisesti varsin epäillen” suhteen. (Lisään tähän vielä dosentti Mikko K. Heikkilän poikkitieteellisen ja erinomaisen kirjan Taruissa on totta. Siinä Mikko valaisee perimätiedon hämmästyttävää tiedonsäilöntäkykyä jopa vuosisataisessa jatkumossa. Tuo kirja kuuluu jokaisen eksegeetin yöpöydälle.)
Vanhan testamentin kertomusten historiallisuuspohjan pohdinta on myös poliittisesti värittynyttä. Esimerkiksi Salomonin temppelin etsiminen ja hahmottaminen arkeologisin kaivauksin on mahdotonta poliittisista jännitteistä johtuen. Hei-me-kaivetaan-täällä-teippien viritteleminen kalliomoskeijan oveen ei suoranaisesti kerää tuplapisteitä Nobelin rauhanpalkintojonossa. Tietyiltä osin tähän liittyy myös metanarratiivin hallintaa. Osa antisionisteista kokee kiusalliseksi löydökset, jotka vahvistaisivat järjestäytyneen juutalaisen valtion pitkän historian alueella.
Pointti 3: Ei poliittista ohjelmaa ennen poliittista sionismia?
Stewart kirjoittaa:
Tuhottu temppeli, Jerusalemin kaupunki ja Israelin maa olivat hyvin monella tavoilla läsnä niin juutalaisessa uskonnollisessa pohdinnassa kuin rituaaleissakin. Seder-illallinen päättyi sanoihin ”ensi vuonna Jerusalemissa”. Minkäänlaista poliittista ohjelmaa tähän ei kuitenkaan liittynyt. Ei ennen 1800-lukua. (s. 37)
”Lešaná ha-bá bi-Jerušalajim” eli ”ensi vuonna Jerusalemissa” kuvaa hyvin juutalaisten vanhaa kaipuuta konkreettiseen kotimaahansa. Se, että Stewart nostaa tämän esille, on tärkeää ja mielestäni osoitus pyrkimyksestä aitoon historiajatkumon huomioon ottamiseen. Olen kuitenkin näkevinäni pientä anakronistista protosionistisen ilmiön vähättelyä väitteessä, jonka mukaan minkäänlaista poliittista ohjelmaa tähän ei olisi liittynyt.
Millainen poliittinen ohjelma äärivainotulla vähemmistöllä ylipäätään olisi voinut olla ennen nationalismin heräämistä 1800-luvulla? Toisin sanoen mitä tarkoitetaan poliittisella ohjelmalla? Näin vahva ilmaus ”minkäänlaista poliittista ohjelmaa” on ongelmallinen ja ainakin minulle viestii ehkä hieman puutteellisesta aiheeseen perehtymisestä. Nostan nimittäin esille yhden kuuluisimman juutalaisen ajattelijan, lääkärirabbi Moshe ben Majmonin (Moses Maimonideksen) (1135–1204) ajatuksen ”sionismista”. Hänen mukaansa juutalaisten pitäisi saada vainojen vuoksi suvereniteetti Palestiinassa. Mitä tältä ben Majmonin idealta vaadittaisiin lisää, että se muuttuisi poliittiseksi ohjelmaksi? Oliko esimerkiksi hattujen sodan miehityksen yhteydessä (1742) keisarinna Elisabethilta tullut kuuluisa manifesti ja ehdotus itsenäisestä Suomesta ”poliittinen ohjelma”? Entä sukupolvea myöhemmin Kustaa III:n sotasekoiluihin tympääntyneiden upseereiden kuuluisa Anjalan liitto? Ainakin ne ilmentävät sitä, että jo 1700-luvulla pidettiin mielekkäänä esittää tällainen ajatus (vaikka se olisikin ollut Elisabethin juonittelua). Samoin miellän Moshe ben Majmonin ajatuksen suvereenista suojapaikasta Palestiinassa ”poliittiseksi ohjelmaksi”, kun otetaan huomioon ajan konteksti. (Ks. James A. Diamond, “Maimonides and Medinat Yisrael.” Jewish Review of Books, April 28, 2020)
Pointti 4: Balfour, Lloyd George ja Raamatun ennustukset
Stewart kirjoittaa:
Tämän ohella on otettava huomioon juutalaiskeskeisen profetiatulkinnan perinne, joka eli juuri 1900-luvun alussa nousukautta ja löysi monia vaikutusvaltaisia kannattajia myös Britannian hallitsevassa luokassa. Erityisesti maan pääministeri David Lloyd George (1863–1945) sekä ulkoministeri Arthur Balfour näkivät Palestiinan nimenomaan juutalaisten kotimaana ja uskoivat Raamatun ennustavan, että juutalaiset vielä palaisivat sinne. (s.120-121)
Taustalla tässä on siis Iso-Britannian ulkoministeri Arthur Balfourin vuonna 1917 sionisti (myöhemmin Israelin 1. presidentti) Chaim Weizmannille lähettämä kirje, jossa hän lupasi juutalaisille oman kansallisvaltion Palestiinaan. Tätä kirjettä kutsutaan nimellä Balfour declaration eli Balfourin julistus. David Lloyd George puolestaan oli tuon hallituksen pääministeri. Hän niin ikään tuki vahvasti juutalaisvaltion ajatusta. Balfourin julistusta pidetään yhtenä merkittävimmistä yksittäisistä virstanpylväistä itsenäisen Israelin valtion syntymisprosessissa.
Hämmästyin hieman tätä kohtaa lukiessani. Minulle muodostuneen käsityksen mukaan nimittäin ei ole lainkaan selvää, että Balfour ja Lloyd George olisivat uskoneet Raamatun ennustavan juutalaisten paluuta. Stewart käsittelee tässä tekstiyhteydessä, eli kontekstissa, nimenomaan kristillistä sionismia, joka on hänen akateemisen osaamisensa ydinaluetta. Tämän vuoksi jopa normaalia pikkutarkempi analyysi lienee oikeutettua.
Kristillistä sionismia tai restauraatioajattelua oli protestanttisen kristinuskon piirissä jo 1500-luvulla, ja se oli varsin vaikutusvaltaista erityisesti Britannian evankelikaalipiireissä. Alan tutkijana Stewart kuitenkin tietää tuon ajattelun jakautuvan erilaisiin suuntauksiin ja monimutkaisiinkin vaikutuskulkuihin. David Lloyd Georgen ja Arthur Balfourin niputtaminen suoraan profetiapohjaisen kristillisen sionismin kannattajiksi on minun käsitykseni mukaan siis mahdollinen ohilyönti.
Iso-Britannian huomattavimpiin juutalaisuuden tutkijoihin kuuluva emeritusprofessori Philip Alexander toteaa ykskantaan, ettei Balfour viittaa missään raamatullisiin profetioihin. Ilmaisu ”the absence of any reference to biblical prophecy” on varsin selkeä. Tämän hän kirjoittaa varsin perusteellisessa artikkelissaan, jossa pohditaan Arthur Balfourin kristillissionistisen kotitaustan mahdollista vaikutusta hänen ajatteluunsa. (Philip Alexander, ”Why did Lord Balfour back the Balfour Declaration?” Jewish Historical Studies, 49(1) 2018.)
Alexanderin väite tässä on siis ristiriidassa Stewartin väittämän kanssa. Joko Stewartilla on tiedossa jotakin sellaista materiaalia Balfourilta, jota Alexanderilla ei ole ollut, tai sitten väittämä on virheellinen. Kun olen itse lukenut Balfourin lausuntoja sionismista ja hänen kuuluisasta julistuksestaan, ne tuntuisivat istuvan paremmin Alexanderin näkemykseen kuin Stewartin. Saatan toki olla väärässäkin. Lähdeviite olisi tässä kohdassa auttanut kovasti!
Minun tiedossani ei ole myöskään pääministeri David Lloyd Georgelta lausuntoa, jonka mukaan juutalaisvaltio olisi Raamatun profetioiden täyttyminen. Usein Lloyd Georgen sionismiystävällistä asennetta käsiteltäessä esille nostetaan hänen vuonna 1925 pitämänsä puhe Jewish Historical Society of England -seuralle. Siinäkään ei kuitenkaan viitata Raamatun profetioiden toteutumiseen vaan Lloyd George kertoo, kuinka tuttu heprealaisten historia on hänelle oman lapsuuden uskonnollisen taustan (baptisti) vuoksi.
Puolustettakoon Stewartia kuitenkin toteamalla hänen ottaneen huomioon päätösten monimotiivisuuden myös Balfourin julistuksen taustalla. Onhan varsin laajalti tunnustettua, että brittien tarve saada jalansijaa lähellä strategisesti huipputärkeää Suezin kanavaa lienee ollut yksi erittäin painava syy julistukselle. Stewart ei siis väitä, että herrat ihan puhtaasti vain ”profetiapäissään” olisivat lupailleet kansallisvaltiota juutalaisille. (Näistä mm. Andrew Roberts, ”The Historical Paths to the Balfour Declaration.” Jewish Political Studies Review 28(1), 2017, 14–19.)
Pointti 5: Kuuden päivän sodan käsittely
Minulla on tapana katsoa Israel-Palestiina-konfliktin historiaa käsittelevistä esityksistä ensimmäisenä kesäkuussa 1967 käydyn kuuden päivän sodan kuvaus. Kyseessä on eräänlainen pikatesti aktivistien ja propagandistien erottamiseksi tieteellistä otetta tavoittelevista. Stewartille annan korkean arvosanan kuuden päivän sodan käsittelystä. Tämä samalla osoittaa, että hän on pyrkinyt aitoon historian kuvaamiseen. Mukana ovat a) arabimaiden ja erityisesti Nasserin uhoavan retoriikan kiihtyminen ennen sotaa, b) Neuvostoliiton valehtelu, c) Tiraninsalmen sulkeminen (Egypti), jonka Israel oli jo aiemmin ilmoittanut toteutuessaan sodan syyksi, d) Israelissa vallinnut paniikkimieliala ja uuden holokaustin pelko, e) YK-joukkojen ajaminen pois Siinailta (Egypti) ja f) Egyptin joukkojen keskittäminen Israelin vastaiselle rajalle. On myös huomionarvoista, että Stewart ei markkinoi väsynyttä salaliittoteoriaa maanvalloituksista haaveilevasta imperialisti-Israelista.
Tämä on erityisen merkityksellistä, koska parhaillaan Lähi-idän politiikkaa hiertävä ja tulehduttava ”miehitys” sai alkunsa nimenomaan kuuden päivän sodasta. Toki konflikti on paljon vanhempi mutta nykyisessä muodossaan se on rakentunut tuon miehitysajatuksen ympärille. Esimerkiksi yksikään poliittinen eduskuntapuolue Suomessa ei tietääkseni kiistä itsenäisen Israelin olemassaolon oikeutta juutalaisvaltiona. Länsirannan ja Gazan miehittämistä taas suurin osa ei hyväksy. (Se, että tohtoriksi väitelleet kansanedustajat kiihkoilevat yksivaltioperiaatteellisia From the River to the Sea -iskulauseita huutavissa mielenosoituksissa, on tuulenvire laskevien PISA-tulosten illassa.) Olen yrittänyt jollakin tavalla luokitella erilaisia koulukuntia tai suhtautumistapoja Israel – Palestiina-konfliktiin. Ääripäihin sijoittuvat SUMUD:n kaltaiset revisionistit, jotka vastustavat kahden valtion mallia ja näkevät kuuden päivän sodan Israelin ”hyökkäyksenä naapurimaidensa kimppuun”. Toisessa ääripäässä ovat sellaiset, yleensä kristillisiin sionistijärjestöihin liitoksissa olevat ryhmät, jotka käytännössä aina ja varauksetta hyväksyvät Israelin toimet. On mielestäni yleissivistävää ja hyödyllistä ymmärtää, että Stewart ei lukeudu SUMUDisteihin. Tämä maltillisuus nimittäin mahdollistaa järjellisen dialogin konfliktista, historiasta ja sen tulkinnasta.
Jos olisin ollut kommentoimassa Stewartin käsikirjoitusta, olisin ehdottanut Jordanian roolin kuvaamista tässä erittäin keskeisessä tapahtumakuvauksessa. On nimittäin monella tapaa merkityksellistä, että Israel pyysi toistuvasti Jordaniaa olemaan osallistumatta sotaan (näin mm. Benny Morris). Jordania kuitenkin hyökkäsi Israeliin sillä seurauksella, että se menetti lopulta Itä-Jerusalemin sekä Jordan-joen länsirannan. Jos Israelilla olisi ollut tavoitteena suur-Israel tai edes Juudean, Samarian ja Itä-Jerusalemin valloittaminen, miksi se olisi maanitellut Jordaniaa pysymään erossa sodasta? Stewart ei siis väitä näiden suur-Israel-teorioiden olleen sodan taustalla. Ne ovat kuitenkin keskeisessä osassa vauhtivasemmiston narratiivissa ja sikäli aiheen kannalta tärkeä yksityiskohta.
Pointti 6: Gazan saarto ja sota
Stewart kirjoittaa:
Israel on pyrkinyt tuhoamaan Hamasin, mutta kyse on selvästi ollut myös jostain enemmästä. Karkotukset ja kotien tuhoamiset tuovat mieleen vuoden 1948 tapahtumat. Koko Gazan kaistan perinpohjaista ja tarkoituksellista tuhoa onkin vaikea nähdä muuna kuin yrityksenä tehdä palestiinalaisten elämästä siellä pysyvästi mahdotonta. Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaisua joudutaan odottamaan vielä pitkään. Sillä välin yhä useammat tutkijat ovat jo alkaneet kuvaamaan tapahtumia kansanmurhana. Se on valitettavasti hyvin perusteltua. (s. 265)
Stewart esittää mielestäni ansiokkaasti ja tarkasti Gazan sotaan johtanutta prosessia. On huomattava, että kirjan formaatti ei salli laajoja ja pitkiä keskusteluja, joten sellaisten peräänkuuluttaminen ei ole mielekästä. Ehkä Israelin ylläpitämää saartoa olisi kuitenkin voinut käsitellä piirun verran empaattisemmin. Ei palestiinalaisnäkökulman sijasta vaan sen rinnalla. Onhan Hamasin ilmeinen pyrkimys tuhota koko juutalaisvaltio. Näin monella tapaa näännyttävälle saarrolle on ollut myös perusteita.
Keskityn kuitenkin nyt lopuksi erityisesti tuohon yllä lainaamani katkelmaan, jonka Stewart päättää kansanmurhavihjaukseen. Meidän on hyvä tiedostaa, että sekä Hamas että Israel käyvät vilkasta propagandasotaa, ja saatavilla olevaa tietoa on usein haastavaa analysoida. Tähän nivoutuu vielä erilaisia antisemitistisiä pohjavireitä, joita muun muassa KGB aikoinaan menestyksekkäästi istutti länsivasemmiston ajatteluun. Toisaalta antisemitismikorttia heilutellaan helposti myös turhaan. Samalla tavoin kuin natsikorttia tai fasistisyytöstä vaikkapa suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. On kuitenkin olemassa myös melko monipuolisesti eri tahojen vahvistamaa dataa Gazan sodasta. Se, että Gazaa on lanattu asuinkelvottomaksi kuumaisemaksi, lienee yksi tällainen fakta.
Kotien ja korttelien tuhoamiseen liittyy kuitenkin se sotilaallinen ilmiö, että talot on suurelta osin ansoitettu. Näin ollen niitä ei siis läheskään aina räjäytä Israelin ohjus tai lentokoneesta pudotettu pommi. Usein Hamas räjäyttelee niitä kauko-ohjaimella tai yhtä taloa ammuttaessa (by Israel), jolloin Hamasin ansoitusräjähteet syttyvät laajemmaltakin alueelta. Näin asiaa selitti brittiläinen laskuvarjojoukkojen upseerina kolmesti Afganistanissa palvellut tutkija Andrew Fox. Lisäksi Fox huomautti, että ansoitettuja taloja on sotaekonomisempaa (vähemmän aikaa, vähemmän omia uhreja) tuhota puskutraktorilla kuin yrittää purkaa ansoituksia. On myös usein todettu, ja ymmärtääkseni aika kiistaton tosiasia, että Hamas hyödyntää ihmiskilpiä systemaattisesti pyrkien maksimoimaan maailman sympatioita keräävien siviiliuhrien määrän. Tämä näkyy ammusvarastojen ja tunnelisisäänkäyntien sijoittamisena koteihin, kouluihin ja sairaaloihin. Lohdutonta rauniokasaa ajoittain muistuttavien Gaza-kuvien taustatarinan toinen puoli on siis väitetysti tällainen. Se, kuinka paljon tässä nähdään pyrkimystä tehdä Gazasta asuinkelvotonta, ja paljonko se on ainoa mahdollinen tapa käydä siellä sotaa, on hyvä kysymys.
On oma kysymyksensä pohtia sitä, tulisiko Israelin pidättäytyä Hamasin pommittamisesta massiivisen siviiliuhrien määrän vuoksi. Toinen kysymys on sitten Stewartin vihjaama pyrkimys etniseen puhdistukseen tai jopa kansanmurhaan. Oman käsitykseni mukaan Israel on moukaroinut Gazaa ja nyt viime aikoina Libanonia siviiliuhreista huolimatta, ei niiden takia.
Jos kansaa ei yritetä murhata, ei oikein ole mielekästä puhua kansanmurhasta. Eli – kuulostan anekdootin kuuluisalta rikkinäiseltä vinyylilevyltä – jos Israelin tarkoitus olisi ollut murhata Gazan kaistaleen arabikansa, miksi se ei ole murhannut? Intentiota eli tarkoitusta pidetään määrittävänä tekijänä kansanmurhassa. Subjektin (mahdollinen kansanmurhaaja) kyvystä ja toiminnan tuloksesta voidaan päätellä tämän intentiota. a) Israelilla on erittäin vahva ja toimintakykyinen armeija. b) Gazan väestö olisi voitu tuhota kokonaisuudessaan. c) Gazan väestöstä on kuollut vain pieni osa.
- Euroopan juutalaisista surmattiin holokaustissa karkeasti arvioiden 60 %.
- Armenialaisista surmattiin (1915–1918 kansanmurhassa) noin 50–80 %.
- Assyrialaisia surmattiin noin 50 %.
- Somalia surmasi Isaaq-klaanin (Somalimaassa) kansanmurhassa noin 10–30 % alueen väestöstä.
- Gazan sodassa kuoli noin 3,5 % alueen asukkaista.
Israelin sotavoimat ovat tehokkaammat kuin yhdenkään mainitun kansanmurhaa suorittaneen tahon. Tästä ei liene kenelläkään epäselvyyttä. ”Murhattava väestö” olisi Gazassa lisäksi ollut pienemmällä alueella vailla pakoreittejä, joten kansanmurha olisi ollut huomattavasti helpompi suorittaa. Gazan sota on suuri tragedia, sotarikoksia on varmasti tehty ja keskustelu sotatoimien järkevyydestä, mittakaavan mielekkyydestä ja strategisesta merkityksestä täysin oikeutettua. Kansanmurha-termin käyttö on kuitenkin virheellistä ja epäloogista.
Lopuksi
Penkkiurheilu on helppo, joskin verenpainetta kohottava osallistumisen muoto. Ei vaadi erityistä nerokkuutta vaania muiden tekemiä suorituksia ja etsiä niistä haukkana virheitä ja vinoumia. Sen sijaan kirjamuotoisten kokonaisesitysten tekeminen altistaa aina myös osumille omaan päähän. Mielestäni mediassa esiintyvien asiantuntijoiden pitäisi säännöllisesti pyrkiä kirjoittamaan kommentoimistaan aiheista kirja (ja toimittajien pitäisi lukea näitä kirjoja). Näin heidän ajatteluaan päästään arvioimaan syvempänä ja laajempana ilmiönä kuin mitä raastavan tyhjäpäisessä sarjatulihaastatteluformaatissa tai X:n digikäräjillä on mahdollista. Pisteet Stewartille kirjan kirjoittamisesta. Avasi ja valaisi.
Lisää kommentti
Kommentit